Sara Al Husaini: Huono tyttö

 Sara Al Husaini: Huono tyttö

Like, 2023

Lukija: Fanni Noroila

Kesto: 6 h 38 min

Kun siskokset Sara ja Alwa olivat varhaisteinejä, perheen tyttäret jakoivat yhteisen huoneen, ja kodin parvekkeelta näkyi Kallavesi. 

Isoveljellä, Faisalilla, oli oma huoneensa, jonne tytöt riensivät katsomaan telkkaria ja käyttämään tietokonetta heti kun Faisal lähti tapaamaan tyttöystäväänsä. Hupi keskeytyi, kun Faisal soitti ja käski tyttöjä siivoamaan hänen huoneensa, ennen kuin hän tulee kotiin tyttöystävän kanssa. Sellaista oli Irakista kiintiöpakolaisina saapuneen perheen tytärten elämä Suomessa vuonna 2004.

Isosiskot vahtivat meitä nuorempia sillä aikaa kun äiti kokkaili ja siivoili. Kun äiti ei kokkailut, hän pyrki toteuttamaan Faisalin ja isän jokaisen toiveen. Me muut olimme oikeastaan perheen sivuosanäyttelijöitä, joita huomioitiin vain sen verran kuin oli välttämätöntä.

Vaikka usein meidän perheemme tuntuikin hajanaiselta, me rakastimme toisiamme ja olimme toistemme tukena vaikeina aikoina. Olin läheinen etenkin siskojeni kanssa. Avauduin kaikille siskoilleni, mutta Alwalle kerroin suurimmat salaisuuteni ihastuksistani ja unelmastani ryhtyä huivittomaksi taiteilijaksi. Hänelle kerroin kaiken, koska tiesin ettei hän kertoisi niin vakavia asioita äidille, isälle tai kenellekään muulle.

Siellä me tytöt istuimme tyttöjen huoneessa sängyllä tai matolla ja pidimme toisistamme huolta. Alwa, Sajide, Meriem, Marwa ja minä. Se oli meidän huoneemme, sinne sai aina tulla eikä kukaan ollut häätämässä pois. Meidän oma paikkamme, jossa salaa soi Destiny’s Child, Alicia Keys, Boys II Men ja ja erityisesti TLC:n No Scrubs. Joimme halpislimsaa ja söimme Fazerin keltaista.

Riitelimme niistä suklaariveistä, joissa oli eniten pähkinöitä. Fazerin keltaisessa oli aivan liian vähän hasselpähkinää meidän makuumme.

Kun Sara matkusti ensimmäisen kerran Irakiin, hän oli neljäntoista ja ainoa länsimaalaisittain farkkuihin pukeutunut tyttö. Hänelle huudeltiin ja häntä nipisteltiin reisistä, joten hän luopui pian farkuista oman turvallisuutensa vuoksi. 

Sara oli aina kaivannut vanhempiensa rakkautta ja hyväksyntää, ja halunnut siksi miellyttää heitä. Yhtenä monesta tyttärestä hän sulautui massaan.

Hän oli halunnut olla hyvä tytär, ja sen jälkeen kun Saran vanhempi sisar hylkäsi huivinsa, hän tiesi että hänen odotettiin pitävän omansa ja käyttäytyvän esimerkillisesti ja alistuvasti. 

Hän oli halunnut olla myös hyvä muslimi, mutta miten voisi esittää uskovansa johonkin, missä hänen omat arvonsa tulivat jatkuvasti torjutuiksi. Hänellä oli monia uskoa kyseenalaistavia kysymyksiä, joihin hän sai perinteisiä vastauksia, sekä kehotuksen rukoilla enemmän. 

Seuraavalla Irakin matkalla hän oli yhdeksän vuotta vanhempi ja hänestä tuli pakkoavioliiton uhri.

Hääjuhlansa päätteeksi hän puristi kädessään valkoista kangaspalaa, ja tärisi pelosta. "Muista pyyhkiä veri tähän", äiti ohjeisti ennen hääjuhlaa. Kukaan ei odota, että hänen sulhasensa Rasheed olisi koskematon. 

Miten tähän oli päädytty?

Kun huomasin hyvin alussa, että kirja hyppelehtii ajassa edestakaisin, luin lehtijutun joka oli tehty Al Husainin kirjajulkkareiden jälkeen. Ajattelin, että pikainen elämäkerta hänen kokemuksistaan ja siitä, mitä kirja tulee pitämään sisällään, auttaisi kokonaisuuden hahmottamisessa, ja se oli kyllä hyödyksi.

Ajan mittaan totesin, että vaikka ajassa hyppelehtimiseen on kirjallisuudessa tottunut, tähän tiettyyn kirjaan se ei jotenkin sopinut. Oli hankalaa muistaa, missä tapahtumissa ajankohdan vaihtuessa ja juuri tuona tiettynä vuonna oltiin menossa. Toisin sanoen olisin toivonut selkeästi tapahtumajärjestyksessä kerrottua tarinaa. 

Sara kutsuu kirjassa aviomiestään raiskaajaksi, ja kirja antoi ymmärtää että kyseessä oli pakkoavioliitto, mutta miten hänet käytännössä siihen avioliittoon pakotettiin, jäi epäselväksi.

Jäin miettimään, eikö musliminaisenkin tarvitse sanoa jonkinlainen "tahdon" ja allekirjoittaa paperi, avioliittotodistus? 

Mietin, miksi hän oli suostunut avioitumaan, kuitenkin jossain määrin vapaaehtoisesti? Missään ei nimittäin vihjattu siihen, että häntä tai hänen perheenjäseniä olisi uhattu kuolemalla, väkivallalla tmv, jotka tai joiden uhka usein liitetään pakkoavioliittoihin. Ymmärrän, että pakkoavioliitot rinnastetaan ihmiskauppaan, mutta kirjassa ei myöskään käynyt ilmi, että Sarasta olisi saatu jonkinlainen korvaus, päinvastoin hänen avioerostaan myöhemmin maksettiin aviomiehen perheelle. Aviomiehen suvulla sen sijaan oli ilmeisen avoimesti julkituotu tarkoitusperä vaurastua Suomesta saatavalla rahalla. 

Ainoa syy minkä keksin Saran kohdalla, on yhdistelmä painostusta ja miellyttämisen halua, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että Sara ei ainakaan Suomessa ollut erityisen miellyttämisenhaluinen tytär, vaan kapinoi avoimesti vanhempiaan ja uskontonsa sääntöjä vastaan. 

Hän oli esimerkiksi luopunut huivin käytöstä Suomessa ja minulle jäikin mielikuva, että hänet haluttiin saada tietyllä tapaa palautettua ruotuun naittamalla hänet Irakissa. Hän oli kyllä palannut huivin käyttöön jo ennen Irakin matkaa, mutta ehkä häntä pidettiin siitä huolimatta liian länsimaalaistuneena, ehkä häneen ei luotettu? Suomessa on varmasti helpompi ympäristö kapinoida tietynlaisten länsimaalaisten käytäntöjen puolesta kuin Irakissa, kun täällä pistät silmään huivi päässä ja Irakissa farkuissa. 

Mutta miksi juuri Sara, kun useampi hänen vanhemmista sisaruksistaan oli jo luopunut sekä uskosta, että tyttäret huivin käytöstä. Sara ei myöskään ollut tytöistä nuorin, eli ei mikään "viimeinen mahdollisuus" pitää kiinni edes yhdestä kunniallisesta tyttärestä.  

Olisin toivonut, että kaikki tämä olisi tuotu julki selkeämmin, ja Sara olisi kirjassa avannut myös sitä, mitä Irakissa tapahtui sinne saapumisen ja hääjuhlan välillä, sillä lähtiessään Irakiin tuolloin 23-vuotiaana hän luuli menevänsä kuukauden mittaiselle lomalle ja palaavansa Suomeen opiskelemaan.

Sara yritti jo kertaalleen karata ostamalla lentoliput, mutta epäonnistui. Siitä huolimatta hän pääsi siskonsa kanssa matkustamaan Suomeen kohta häiden jälkeen, sillä suku näki Saran väylänä päästä Suomeen ja tarve päästä länteen oli niin suuri, että siinä kohtaa otettiin riski. Saran olikin määrä alkaa järjestellä aviomiehensä matkaa Suomeen täältä käsin, mutta heti kun hän pääsi turvallisen matkan päähän Irakista, hän ilmoitti haluavansa avioeron. 

Sara myös oletti tuolloin, että Suomessa voitaisiin mitätöidä Irakissa solmittu avioliitto, ja kun häntä kehotettiin sen sijaan hakemaan normaalisti avioeroa, hän koki, ettei saanut Suomessa kaipaamaansa apua siksi että oli maahanmuuttaja ja musliminainen. Suomen laissa vain ei tunneta varsinaista avioliiton mitätöintiä, ja liiton voi purkaa välittömästi sen solmimisen jälkeen ilman kuuden kuukauden harkinta-aikaa vain jos oli ollutkin jo ennestään naimisissa ja siksi estynyt, tai sattui naimaan sisaruksena tai sisaruspuolensa. 

Mietin millaisessa tilanteessa kantasuomalainen nainen voisi joutua naimisiin vasten tahtoaan 2000-luvulla, onko sellaista vielä olemassa?

Mietin omaa äitiäni, joka 1960-luvun lopulla meni naimisiin isäni kanssa koska vanhemmat painostivat.  Pienessä maaseutukylässä asuville vanhemmille oli tuohon aikaan niin häpeällistä, että Helsinkiin muuttanut tytär oli saamassa lapsen avioliiton ulkopuolella. Tietääkö nuoremmat vielä termin au-lapsi, eli avioliiton ulkopuolella syntynyt. Nykyään ihan normi settiä, siihen aikaan suuri häpeä. Äidilläni oli aina hyvin vahva tahto ja vankat mielipiteet kaikesta, mutta ilmeisesti hän otti tosissaan vanhempiensa "tänne et ennen tule kuin on vihitty" puheet ja halusi pysyä väleissä omien vanhempiensa kanssa. 

Mietin Saraa. Onko sama asia olla muslimiperheen tytär ja neitsyt 2000-luvulla, kuin kantasuomalaisen perheen tytär ja vahinkoraskaana 1960-luvulla? Onko näiden välillä jonkinlainen yhdistävä kunnian kulttuuri?

Oma äitini teki saman kuin Sara, eikä koskaan asunut isäni kanssa. Synnytyslaitokselta hän meni kanssani sukulaisten luo Helsingissä ja kun olin kolmen kuukauden ikäinen, äidin sisko pyrki paikkailemaan minun äitini ja heidän äitinsä välejä, ja silloin me muutimme asumaan isovanhempien luo. 

Joskus varhaisteini-ikäisenä löysin vahingossa nipun kirjeitä, joita isäni oli lähettänyt äidille kun olin ollut vauva. Ne pyörivät saman asian ympärillä, "Tulisit takaisin Helsinkiin ja olisit minulle sellainen pikku vaimo kuin toivoisin ja toisit pienen tyttäremme luokseni." Pidin niitä kirjeitä silloin suloisina ja äitiäni tyhmänä, koska hän ei ollut edes yrittänyt pitää meitä yhdessä perheenä. Halusin lapsena, että minullakin olisi ollut isä, koska en halunnut olla erilainen, enkä pitänyt niistä loputtomista kysymyksistä. 1970-luvulla perheiden hajoaminen ei ollut vielä niin yleistä kuin nykypäivänä. Omaa lapsuutta peilaten tuntuu monesti vähintäänkin oudolta, että nykylapsilla ehtii olla useampiakin isäpuolia (oli kyse sitten avo-tai avioliitoista) ennen kuin täysi-ikäistyvät. Äitini ei koskaan esitellyt minulle yhtään uutta isäehdokasta. Sisaruksia olisin kyllä toivonut.