Karoliina Niskanen: Muamo

 Karoliina Niskanen: Muamo

Bazar, 2023

Lukija: Karoliina Niskanen

Kesto: 7 h 13 min

Laatokan Karjalassa Miniä synnyttää lehmän läävässä tyttären, mielessä muamon opit synnytyksistä. Puoliso nukkuu humalaansa tuvan lattialla, anoppi komentaa lypsämään lehmiä, kuin Miniä laiskottelisi. Kun esikoistytär Ruužu syntyy, Miniästä tulee Äiti, kun anoppi kuolee, Emäntä. Myöhemmin hän saa vielä toisen tyttären, Varban. 

Täällä liävässä mie muistan lapsuuden ja kaiken sen, minkä jouduin jättämään taakseni, Miniä ajattelee. Muamon. Armahan kandajazeni, ihalan imettäjäni. Kitkerän ja suloisen hienhajun. Nyt mie tuoksun sille samalle hielle, nyt miula on multaa kynsieni alla ja Anopin lehmä lypsettävänäni.

Miniä tarttuu vetimeen ja alkaa laulaa.

Heru, heru, lehmäzeni.

Sanat solisevat hänen sisältään ja virtaavat kohti maailmaa kuin kaskimaalle eksynyt metsäpuro, satamaansa etsivä laiva. Maitopisara tipahtaa ämpärin pohjalle. Jossain pörrää kärpänen, kissa naukuu ja kiuru visertää.

Miniää alkaa itkettää.

Itke vain, Muamo aina sanoi, kyyneleistäsi kasvaa joki, joka johdattaa siun kotiin, sinne missä tarinat syntyvät ja missä sydän lyö. Ei pidä pidätellä, ei pieruja eikä murheitakaan.

Mutta nyt ei ole aikaa itkulle, Miniä ajattelee, on vain pärjättävä.

Kuuma aalto lyö voimalla rintaa vasten, maito suihkuaa ämpäriin.

Poltot alkavat.

Ensimmäinen. Toinen. Kolmas.

Miniä jatkaa lypsämistä, utare pitää saada tyhjäksi. Mie en työtäni kesken jätä, hän ajattelee, työ on paras lääke polttoihin, niin sanoi Anoppi, niin sanoi Muamo, niin hyö kaikki sanovat.

Mutta kipu iskee syvältä. Se on kipinä, joka sytyttää nuotion, puu, joka räsähtää toista vasten. Palava aurinko ja räjähtävä tähti, ihminen yksin maanreunalla.

Ruotsalaisesta Annasta piti tulla taiteilija, parempi ja kuuluisampi kuin mammasta, äidistä joka heitti hänet ulos kodistaan heti kun Anna oli täyttänyt kahdeksantoista, sillä Anna oli tehnyt häpeällisen teon. Sen jälkeen Anna oli tehnyt vain uusia virheitä, ja niiden seurauksena päätynyt laajoille Pohjanmaan lakeuksille, vihittynä suomalaismiehelle. Hän joka halusi olla tunnettu taiteilija eikä koskaan hankkia miestä eikä lapsia. Annan vanhempienkaan ei olisi pitänyt saada lapsia, ei Annasta kukaan välittänyt kun hän oli pieni. Kun Anna syntyi, mamma jätti hänet imettäjän hoiviin ja matkusti maailmalle. 1912, Pariisi, 1912 Sisilia, 1913 Barcelona, luki valokuvien takana. Mamma tuli takaisin mutta oli aina onneton, ja isä hylkäsi heidät ja palasi Suomeen josta oli kotoisin. Siksi Annakin suuntasi suomenjunaan. 

Anna kertoo kiskojen kolinasta, kipeästä leukaluusta ja arvista, jotka heijastuivat hänen kasvoiltaan junan ikkunaa vasten. Muistoista, joita olisi ollut parempi olla muistamatta. Mustasta silmästä, menolipusta. Mamman sanoista, kom inte tillbaka, skäms.

Päätepysäkki lähestyi uhkaavasti, Annalla oli nälkä ja häntä pelotti.

Isänmaa oli kylmä ja harmaa ja tuntematon.

Tiesin, etten löytäisi Pappaa, Anna sanoo. Juna pysähtyi, ja Erkki tuijotti minua yhä.

Silloin Anna teki päätöksensä, avasi suunsa ja kysyi: Kan jag stanna hos dig i natt?

Alkoi sataa.

Anna kertoo linja-autoista ja taajamista, Erkin kädestä hänen kädellään.

Ja sitten: Tässä minä asun, tervetuloa.

Talo oli ruma ja Annaa puistatti, mutta hän astui sisään ja katseli seinille kehystettyjä valokuvia. Makuukamareista kantautui kuorsausta. Erkki kolisteli keittonurkkauksessa ja teki heille leivät. He hiipivät vintille ja yhtyivät patjalla, jolla Anna viisi kuukautta myöhemmin synnytti lapsensa.

Anna kertoo siitä kammottavasta yöstä, lakanoiden kahinasta ja lattian narinasta, siitä kuinka hän sulki silmänsä, kun Erkki näykki hänen korvanlehteään ja kuiskaili Anna, Anna, ja kuinka hän ajatteli, että minun on pakko, en voi muutakaan, pakko.

Seuraavana aamuna Anna sanoi, että taidan olla rakastunut ja minusta tuntuu kuin odottaisin lasta. Meidän lastamme.

Erkki kosi.

He sanoivat tahdon, ja Erkin siskot itkivät, mutta Johanna ei itkenyt, vaikka äidit itkevät häissä.

Anoppi ei pitänyt Annasta. Niinpä raskaana oleva Anna aikoi synnyttää lapsen, jättää sen anopilleen Johannalle, ja karata itse jonnekin, sama se kunhan pois. Mutta aina tuli uusi aamu, eikä hän uskaltanut lähteä. Anoppi nimesi pojan Juhaksi ja hoiti tätä kuin omaansa, mutta Anna makasi vinttikamarin sängyssä.

Koko ajan sekä Pohjanmaalla että Laatokan Karjalassa aavistellaan Suomenkin joutuvan sotaan, vaikka kirjassa puhutaan siitä vain harvakseltaan. Kun Neuvostoliiton pommikoneet sitten alkavat lentää karjalaiskylän yli hekin juoksevat ojaan karkuun, mutta ei heitä pommiteta, uhka ei ole heidän yllään vielä. Se tulee sotilaiden ja tankkien lähestyessä maata pitkin, ja lähempänä rajaa olevista kylistä lähtee vyörymään evakoiden virta. Emäntä on pahoillaan kun nämä eivät ole jääneet puolustamaan maata viholliselta, kauhuissaan kun kuulee heidän lähtiessään polttaneen talot, polttaneen Muamon maat. Mutta itsekin on lähdettävä kun evakuointikäsky annetaan.

Emäntä seisoo tiellä ja katsoo, kuinka peltojen ja metsien takaa vyöryy kulkijoita. Naisia, lapsia, mummoja, lehmiä, lehmityttöjä. Vauvoja ja vasikoita. Huonekaluja. Kokonainen piano.

Lapset istuvat rekien kyydissä jauhopussien päällä, vauvat nukkuvat tai itkevät nälkäänsä, äidit vetävät kuormaa mukanaan. Mattoon kääriytynyt tyttö nakertaa jäätynyttä leipää, hiukset ovat muuttuneet jääpuikoiksi, posket punoittavat. Yksi lehmistä kaatuu hankeen, toinen käy ojanreunaan polvilleen, huivipäinen mummo yrittää repiä niitä ylös, kunnes lysähtää itsekin maahan ja kietoo kätensä lehmänsä ympärille, ja sitten he makaavat ja lämmittävät toisiaan ja katselevat kirkasta taivasta.

Ruužua vain muutamaa vuotta vanhemmat tytöt kulkevat lehmien keskellä lunta saappaissaan, johtavat laumaa piiskat käsissään, ohjaavat reiteiltään eksyneet takaisin polulle ja työntävät väsyneitä vasikoita eteenpäin, yrittävät auttaa hankeen uponneita, luovuttaneita. Rauhoittelevat niitä, jotka eivät enää jaksa. Silittävät kuolevia ja jatkavat taas matkaa, houkuttelevat karjaa heinillä eteenpäin.

Jotkut heistä laulavat, jotkut yhtyvät lauluun. Jotkut kulkevat käsikkäin ja rupattelevat toisilleen, jotkut katsovat maahan, jotkut nukahtavat kesken kävelyn.

”Mistä työ tulette”, Emäntä kysyy.

”Rajalta”, joku vastaa.

”Miksi?”

”Ei ole enää mitään.”

”Minne olette matkalla?”

”Kukaan ei tiedä.”

”Kotia pitää puolustaa.”

”Kaikki poltettiin. Koko kylä.”

”Koko kylä?”

”Sillat poikki ja talot tuleen.”

”Kotikyläni”, Emäntä kuiskaa.

”Kannattaa teijänki lähteä.”

”Kuka poltti? Vihollinenko?”

”Myö itse. Myö poltimme.”

Emäntä katsoo heitä, heidän ilmeettömiä kasvojaan, haparoivia askeleitaan ja eksyneitä katseitaan. ”Poltitte Muamoni maan, poltitte miulda lapsuuden. ”

Välillä on kirjoja, joista on vaikea valita mistä poimia lainaus, edes se yksi. Sitten on Muamon kaltaisia kirjoja, joista saisi lainauksen toisensa perään. Äänikirjaa kuunnellessa nurkan takaa tuli aina vielä herkullisempaa sanan käyttöä; tämä kohtahan on laitettava talteen, ei vaan tämä on vielä parempi! 

Odotukset nimenomaan äänikirjan suhteen nousevat aina, kun kirjailija itse on myös sen lukija. Niskanen on jo rutinoitunut äänikirjan lukija, mutta muutamassa kohdassa uskon että hän luki hieman eri tavalla kuin olisi lukenut joku muu, jonka omaa tekstiä Muamo ei ole, ja nimenomaan Niskasen eduksi. 

Kirjan toisessa osassa, kun Evakoksi muuttunut Emäntä päätyy Annan luokse Pohjanmaalle, kirjan tyyli - etenkin äänikirjana - muuttui yllättävän paljon. Olin hiljattain kuunnellut kuunnelmanomaisen äänikirjan Erokeskusteluja, jossa on pelkkää näyteltyä dialogia. Muamossa alettiin käydä samankaltaista kahden eri lukijan välillä toteutettua dialogia, mikä oli erikoinen ratkaisu ja vaati itseltäni totuttelua. 

Kun Muamoa alkoi alkuvuodesta näkyä muutamissa kirjablogeissa ja kirjan idea tuli selvemmäksi, olin varma että se päätyy minunkin luureihini jossain kohtaa. Onneksi kirja ei päässyt painumaan listalla niin kauas että olisi kokonaan unohtunut, sillä sillä oli kyllä ansionsa.