KLASSIKKOHAASTE - Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

 

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä, äänikirja Otava 2019

Lukukirja: Otava, 1996

Alkuteos: Drakarna över Helsingfors

Lukija: Jussi Puhakka

Kesto: 16 h 4 min

Heitä Bexarin sisaruksia oli kolme. Vanhin poika Daniel eli Dani/Danny, keskimmäinen tytär Marina eli Marsu sekä kuopus Rikhard eli Riku, joka oli syntynyt aivan 1960-luvun alussa. Heidän isänsä oli toiminut aluksi asianajajana, sittemmin hänestä tuli yrittäjä. Benita-äiti oli kaunis, hän oli ollut Miss Tampere, ja esikoisen synnyttyä tietenkin kotiäiti.

Ensimmäisessä osassa kertojana on Riku, joka kertoo itsestään ja perheestään kansakoulun ja sittemmin oppikoulun ajoilta.

Kansakoulussa, jonne hän meni 1960-luvun lopulla, Riku sai ensimmäiset parhaat kaverinsa, Sammyn ja Robbin. 

Heistä tulee erottamaton kolmikko, Troikka. Koko Munkinseutu on heidän reviirinsä etelässä sijaitsevasta Kuusisaaresta pohjoisen Niemenmäkeen asti. He rupeavat käymään jääkiekko-otteluissa ilman isiään, tapaavat Sammyn kotona Huopalahdentien toisella puolella ja menevät viiskasilla Töölön jäähallille.

Itse he eivät urheile. He kulkevat kaduilla ja takapihoilla, tutkivat merenrantaa, metsiä ja puistoja. Ostoskeskusta ja Munkkivuoren baaria he sen sijaan välttävät, sillä siellä istuvat Dani ja Benno, siellä valtaa pitää isoveljien jengi. Kolmikon mielestä on mukavampi jakaa limonaadi jossain Munkkiniemen kahvilassa.

He vetelehtivät, niin kuin aikuiset sanoisivat.

Entä sitten? Tylsää heillä ei ole koskaan. Reviirin sisällä voi aina tehdä uusia löytöjä, se on täynnä seikkailuja. Ja täynnä vaaroja.

Joulukuussa 1971 tapahtui jotain, joka teki ison muutoksen Bexarien perheeseen. Sinä yhtenä talvisena iltana Jacke Pettersson, joka oli juuri saanut ajokortin, vei isänsä takin taskusta tämän auton avaimet ja sanoi lähtevänsä ulos, ihan vain ostarille parin kaverin kanssa. Ei tosin ensimmäistä kertaa kähvelletyt auton avaimet taskussaan.

Kaupungin yö on aavemainen, autio ja merkillinen, heidän toveruutensa on kovasuista mutta lämmintä. Sinä yönä kukaan ei pane merkille seikkaa, josta kaikki neljä ovat jo saaneet aavistuksen viime kuukausina baarissa poltellessaan ja pelatessaan pajatsoa loputtomasti: he ovat ajautumassa erilleen. Jacke ja Kimpo ovat edelleen raggareita ja työläismodseja nahkatakkeineen, buutseineen ja karskeine töksäytyksineen. Sekä Benno Ceder että Dani Bexar ovat sen sijaan alkaneet pukeutua pehmeisiin, väriltään maanläheisiin paitoihin joissa on psykedeelisiä kuvioita. He ovat antaneet hiustensa kasvaa niin pitkiksi että ne kehystävät heidän melko hienopiirteisiä kasvojaan melkein tyttömäisesti. Ei: sinä yönä he unohtavat kaikki sellaiset erot, sinä yönä he ovat Kehä- ja Moottoriteiden Ritareita, se yö on heidän ja kermanvalkoisen Saabin.

Go ask Alice when she’s ten feet tall: on tammikuu 1971, perjantain ja lauantain välinen yö, taivas on pilvessä ja Helsinkiä peittää sametinmusta pimeys, kun Jacke Pettersson vetää käsijarrusta ja kermanvalkoinen Saab lennähtää kumit ulvoen Huopalahdentieltä moottoritielle.

Sitten Jacke päästää irti käsijarrusta. Hän tekee sen juuri oikealla hetkellä (hän on niin sanotusti lainannut autoa iltana jos toisenakin sinä talvena ja hänestä on kehittynyt melko taitava): takaosa heittelehtii vielä muutaman sekunnin, mutta sitten raskas auto matkustajineen alkaa taas kulkea suoraan. Heti kun Jacke tuntee tienpinnan pitävän uudelleen, hän nojautuu hiukan taaksepäin, kiljuu ”Jiiiih-uuuu!” ja painaa samalla kaasun pohjaan.

Niin: on taas yksi niistä öistä, Kehäteiden Ritarit ovat koolla ja kokoonpano on entinen: Jacke, Kimpo, Benno ja

Dani. Sekä Benno Cederin että Dani Bexarin viimeiseksi muistikuvaksi jää että he istuvat takapenkillä, Bennolla on Philips-merkkinen ruskea nauhuri sylissään ja hän kelaa parhaillaan nauhaa takaisin, sillä he ovat juuri soittaneet Jefferson Airplanea ja haluavat kumpikin kuulla uudestaan White Rabbitin. Jälkeenpäin molemmat miettivät hyvinkin usein Sattumaa ja Kohtaloa ja sen sellaista, sillä eriskummallisinta on että syynä on juuri White Rabbit, talvipukuinen jänis. He ovat hetki sitten ohittaneet Tuomarilan hevostallin, tulleet kukkulan harjalle ja Bembölen risteyksen valot näkyvät jo; aivan pian alkaa alamäki, pitkä ja suora tie avautuu heidän edessään ja kilometrien pituinen katulamppujen rivi jatkuu kaukaisuuteen kuin kylmänpaljasta valoa hohtava helminauha; avaruuden valo, autiuden valo ympäröi yön pimeydessä pojat, jotka marin, keskarin ja musan ansiosta tuntevat itsensä kaksi ja puoli metriä pitkiksi; ”far out”, Benno Ceder mumisee, ”hitto ku mä oon pilvessä”, Dani sanoo ja sormeilee laiskasti rewind-nappia, sillä hän on sinä iltana polttanut enemmän kuin tavallisesti. Juuri silloin se tapahtuu: jänis yrittää juosta tien yli ja ilmestyy heidän eteensä vain kahdenkymmenen metrin päässä. Jacke Pettersson ei tosiaankaan ole kovassa pöllyssä, 0.6 promillea kirjoittaa patologi lausuntoonsa joitakin tunteja myöhemmin; Jacke reagoi vaistomaisesti, yrittää väistää ja painaa samalla jarrua kaikin voimin. Auto lähtee luisuun, mutta se ei valitettavasti auta jänistä; etuvasemmalta kuuluu vaimea tömähdys, mutta silloin pyörät ovat jo irronneet tienpinnasta ja Saab kulkeutuu oikealle kohti ojaa, missä se kierähtää ympäri ensin yhden ja sitten toisen kerran, mikä ehkä on syynä siihen että sekä Benno että Dani pelastuvat. Sillä Benno sinkoutuu ikkunasta ulos auton pyöriessä ympäri. Samalla vauhti hiljenee, minkä ansiosta isku ei ole niin kova kuin se voisi olla, kun sisälle jääneet kolme muuta matkustajaa paiskautuvat kallionseinämään. Sitten tulee joka tapauksessa hiljaista, aivan kuolemanhiljaista, on vain murskaksi mennyt kermanvalkoinen Saab, höyry joka yhä nousee autonromusta ja Benno Cederin vaikerrus, sillä hän makaa lumessa ja on tajuissaan koko ajan. Dani Bexar on sen sijaan tajuton, kun hänet hitsataan irti romusta. 

 

Dani oli heistä nuorin, vasta kuudentoista. Lukion ensimmäinen luokka meni häneltä pilalle, kun lopputalvi piti maata sairaalassa. Hän oli kuitenkin hengissä, kaikki eivät selvinneet. Ennalleen hän ei enää toipunut; oli hän varmaan aiemminkin ollut milloin kiivas ja pisteliäs, milloin äärimmäisen pitkästynyt, mutta sen talven jälkeen riidat Henrikin kanssa olivat suoraa huutoa ja raivoamista, silloin harvoin kun Dani kotona enää näyttäytyi. Niinä kiivaimman huutamisen hetkinä Marsu lähti usein lenkille heidän koiransa kanssa, ja äiti pakeni itkien yläkerran makuuhuoneeseen. Vain Riku todisti hirveät riidat ja sen vihoviimeisen kerran, kun isä luhistui, kun isä vaikersi että rakastaa poikaansa eikä haluaisi riidellä. Sen kerran jälkeen Dani teki virallisen muuttoilmoituksen senhetkisen tyttöystävänsä luo. 

Tyttöjä oli jo pitkään tullut ja mennyt sellaisella vauhdilla, että juuri kun he olivat oppineet muistamaan tytön etunimen, se vaihtui taas. Dani katoili pitkiksi ajoiksi, saattoi lähettää satunnaisen kortin jollekin heistä. Tukholmaan hän asettui joksikin aikaa, sai siellä tyttärenkin, jonka äidin kanssa suhde ei kuitenkaan kestänyt.

Toisessa osassa kertojaksi vaihtui Marina. Kirjassa oli taipumusta hypähdellä sinne tänne, seurata jonkun sivuhenkilön elämän tapahtumia pidemmälle yhdellä kertaa, ja tässä osassa oman lisähaasteensa seuraamiseen toi se, miten Marina puhui itsestään minä-muodossa ja puhutteli Rikua koko ajan sinä-muodossa. 

Robbi ja Sammy olivat aloittaneet Hankenilla, mutta Riku oli kieltäytynyt jatkamaan opiskeluja missään, eikä mennyt sotaväkeenkään. Sen sijaan hän oli Henrikin suhteilla päässyt töihin Stockan levyosastolle. Hän oli työpaikastaan ylpeä, ja "unohti" aina mainita miten oli paikan saanut, sama koski asuntoa Karhupuiston vieressä, sillä vuokra-asuntoja oli hyvin vaikea saada.

Sinä syksynä vanhemmat olivat eronneet ja Marina oli mennyt Vaasaan opiskelemaan kasvatustiedettä. Hän kävi toisinaan viikonloppuisin Helsingissä. Dannyn olinpaikasta ei taaskaan ollut varmaa tietoa.

Vasta kun olin tullut levyosastolle tajusin ettei kaikki ollut kohdallaan.

Oli lounasaika. Jouluruuhka oli pahimmillaan ja osasto oli tupaten täynnä ihmisiä. Ilmassa leijui samanlainen märän villan ja kostean nahan haju kuin kaupungin raitiovaunuissa talvisaikaan. Musiikki pauhasi täydellä voimalla.

You may say I’m a dreamer but I’m not the only one

Kummallisinta oli ettei kukaan ostanut mitään, kukaan ei tutkinut levyhyllyjä tai ylipäätään liikkunut minnekään.

Nurkassa seisoi eräs mies ja nojasi päätään seinään. Hänen pitkät tuhkanvaaleat hiuksensa olivat takkuiset ja hänellä oli yllään aataminaikuinen vaaleanruskea afgaaniturkki. ”Danny?” mieleeni tuli. Mutta sitten mies suoristautui ja minä huomasin että hänen kasvonsa olivat jo uurteiset eikä hän muutenkaan ollut yhtään Dannyn näköinen.

Toisessa nurkassa seisoi tyylikäs nainen. Hän oli pukeutunut leveähelmaiseen mustaan turkkiin. Talvisaappaat ja kaulaa kiertävät korut näyttivät kalliilta. Nainen itki äänettömästi.

And some day you will join us and the world will be as one

Huomasin sinut tiskin takana. Sinä seisoit sen levysoittimen vieressä joka oli yhteydessä kaiuttimeen ja olit juuri vaihtamassa levyä. Kätesi vapisi kun siirsit neulaa vähän edemmäksi ja painoit sen alas.

Menin luoksesi odottaen halausta tai jotain vastaavaa. Mutta sinä vain seisoit paikallasi. ”Hei Marina”, sinä sanoit vaimealla äänellä, vaikka siihen aikaan kutsuit minua aina Marsuksi.

”Mitä ihmettä on tapahtunut?” minä kysyin.

”Minä ammuin hänet siksi että rakastin häntä niin paljon”,

sinä mutisit.

”Mitä? Kenet sä ammuit? Mitä sä oikein höpiset!” minä sanoin kärsimättömästi.

”Et sä tiedä? Yks kaveri on ampunu John Lennonin. New Yorkissa. Keskellä katua.”

Jähmetyin paikalleni niin kuin kaikki muutkin ja kun olin kuunnellut vielä muutaman laulun, minua alkoi itkettää. Ei siksi että olisin ollut erityisen ihastunut Beatleseihin, vaan siksi että… niin, enpä oikeastaan tiedä. Ehkä siksi että John Lennon oli ollut John Lennon, epätavallinen ja arvaamaton ihminen, vapaa sielu. Ja ajattelin Dannya, kenties siksi että vain hetkeä aikaisemmin olin kuvitellut näkeväni hänet. Mieleeni tuli että John Lennon oli ollut osa Dannyn nuoruutta. Mietin missä Danny oli, mietin mahtoiko hänkin itkeä juuri sillä hetkellä.

Sinusta ei ollut keskustelijaksi. Lounastakaan et halunnut. Mutisit samoja sanoja uudestaan ja uudestaan, kääntelit ja vääntelit niitä loputtomiin ikään kuin niihin olisi sisältynyt jokin syvällinen totuus, joka oli sinulta salattu mutta josta halusit epätoivoisesti päästä selville:

”…siksi että rakastin häntä niin paljon… Miten sellasta voi sanoo? Miten sellasta voi ajatella?”

Siinä vielä seistessäni Miss Tropical Fruit saapui tervehtimään poikaystäväänsä. Hän oli juuri tulossa filmauksesta.

”Se on yks TV-mainos. Patricia. Ei niitä halpoja lohenvärisii juttui vaan niitä kalliita, niitä joissa on pitsii. Pikkusen niistä kyllä näkyy läpi mut ei kokonaan kumminkaan. Se mainos pyörii myös leffoissa."

Hänellä oli yllään suuriruutuinen vihreänkirjava asu, housut olivat pussimaista pellemallia ja jakku oli rohkeasti leikattu. Hän nojautui teitä erottavan matalan pleksiaidan yli ja väläytti sinulle häikäisevän hymynsä. Mutta sinä, joka yleensä panit merkille hänen pienimmänkin eleensä, et reagoinut mitenkään. Sanoit vain vaisusti ”Hei Sanna”. Sanna katsoi sinua ja minua, sitten hän kääntyi tarkastelemaan muuta osastoa.

”Mikä teitä kaikkia vaivaa tänään”, hän sanoi ja hänen äänessään häivähti kärsimättömyys.

”Etsä oo kuullu”, sinä sanoit. ”John Lennon on kuollut.” ”Joo”, Sanna sanoi. ”Mä kuulin sen radiosta. Eikse ollu jo

vanha käpy?”

Ihan ensiksi pitää sanoa, että se tehoste mikä jäi äänikirjassa huomaamatta, mutta tuli tutuksi e-kirjan sivuilta, oli kappaleiden vaihdot lauseiden keskellä. Erikoiset kappaleiden vaihtumiset eivät siis ole minun virheitäni. 

Henkilöitä on kirjassa paljon ja kerronta kattaa yli kolmekymmentä vuotta, eikä se tosiaan ole aina kovin lineaarista. On perhe ja lapsuuden kaverit, vaihtuvat tyttö- ja poikaystävät, työkaverit, puolisot ja näiden perheenjäseniä, tulee syrjähyppyjä, eroja ja uusia seurustelukumppaneita, vanhempien uusia puolisoita, omia ja sisarusten lapsia jne. Niinpä Leijat vaati etenkin näin äänikirjaa kuunnellessa täyttä keskittymistä. Muutaman kerran sainkin kelata taaksepäin huomattuani ajatusten harhailleen. 

Toisaalta oli pakko oppia kuuntelemaan sitä tiettyä meneillään olevaa hetkeä ja olemaan miettimättä mihin kaikkeen se kytkeytyy (ja tämä on minulle haaste), koska oli ihan mahdotonta muistaa kaikkea tapahtunutta, vaikka kuuntelin kirjan kokonaan noin kolmessa päivässä. Näkisin ettei Leijat sovi kovin pätkittäiseen kuunteluun, vaan sille kannattaa valita hetki, jolloin sille on antaa hyvin aikaa, ja juurikin mahdollisuus keskittyä. Muuten voi olla hankalaa enää palata siihen ja kirjasta tulee pitkä projekti. Minun oli tarkoitus aloittaa kirjastosta hakemani lukukirja tämän rinnalla, mutta huomasin, ettei minun vain tullut aloitettua sitä. Molemmat kirjat olisivat kärsineet. 

Pidin Leijoissa siitä tietystä suomenruotsalaisuudesta, joka yhdistää esimerkiksi Leijoja ja Monika Fagerholmin kirjoja, kuten hiljattain kuuntelemaani Ihanat naiset rannalla. Juonellisesti minulle olisi riittänyt vähemmän henkilöitä joita seurataan, samoin lyhyempi ajanjakso johon keskitytään.

Osallistun kirjalla bloggareiden klassikkohaasteeseen, joka elää ja on voimissaan yhtenä pitkäikäisimmistä edelleen jatkuvista lukuhaasteista. 

Haastetta emännöi tällä kertaa Oksan hyllyltä blogin Marika. Tässä linkki haastekoontiin. 

Haastelogosta vastasi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.