Jess Walter: Kauniit rauniot

Jess Walter: Kauniit rauniot

Harper Collins Nordic, 2021

Alkuteos: Beautiful Ruins, 2012

Kevät 1962, Porto Vergogna

Pasquale Tursin ranta oli vain kahden kalastusaluksen levyinen, mutta sen lähemmäksi tasaista rantaviivaa ei kylässä päässyt.

Kylä oli pelkkä kaupungin huhu, joka oli ironisesti, tai ehkä toiveikkaasti, nimetty Portoksi, satamaksi. Tosin ainoat veneet jotka kulkivat siellä säännöllisesti kuuluivat kylän harvoille sardiinien ja anjovisten kalastajille.

Nimen loppuosa, Vergogna, merkitsi häpeää ja se oli jäänne 1600-luvulta jolloin merimiehet ja kalastajat olivat vierailleet kylässä naisten luona, joilla oli tietynlainen moraali ja kaupallista joustavuutta.

Sinä päivänä kun Pasquale näki kuolemaa tekevän amerikattaren ensimmäistä kertaa, hän eli haaveissaan menestyvän lomakohteen liikemiehenä. Hän näki kaikkialla merkkejä kehityksestä, miten vauraus ja lukutaito muuttivat Italiaa. Miksei niin voisi tapahtua myös Portossa?

Pasquale oli opiskellut neljä vuotta Firenzessä ja vasta palannut kotikonnuilleen, haluten tuoda mukanaan sen maailman jossa kiisivät urheiluautot ja naisilla oli kapealahkeiset housut ja miehillä martinilasi kädessään.

Porto Vergognassa oli muutama vanha, vaatimaton kivitalo ja vain yksi liikerakennus, Pasqualen perheen omistama hotelli ja kahvila jotka Pasquale oli perinyt isänsä kuoltua kahdeksan kuukautta sitten. Sinne ei päässyt autolla eikä siellä ollut yhtään kunnon katua, mutta Pasquale halusi nähdä paikan loistavan niin kuin viereisen, maalauksellisen Cinque Terren alueen tai Italian Rivieran tyylikkäiden pikkukaupunkien. 

Pasquale näki, että maahan oli luvassa amerikkalaisturistien virta, mutta että siitä osa saataisiin kääntymään myös Porto Vergognaan, siihen tarvittiin vähintään uimaranta. 

Hotellin lähellä oli kuitenkin kolmen järkäleen muodostama luonnontasanne. Hän suunnitteli tasoittavansa järkäleiden huiput ja tekevänsä tukirakenteen, jonka varaan hän uskoi voivansa valaa sen verran betonia, että järkäleet yhdistyisivät tasaiseksi nelikulmioksi. Siitä syntyisi -kuin kalliojyrkänteiltä kohoava ilmestys - tenniskenttä, joka kertoisi mereltä saapuville vieraille, että he olivat tulossa luksusluokan lomakeskukseen. Sulkiessaan silmänsä hän pystyi näkemään sen mielessään: miehiä vitivalkoisissa housuissa iskemässä palloja upealla kentällä joka erottui kallioista kauniina tasanteena kaksikymmentä metriä rantaviivan yläpuolella. Leninkeihin ja kesähattuihin pukeutuneita naisia siemailemassa drinkkejä läheisten aurinkovarjojen alla. Niinpä hän nakutti kiviä hakulla ja taltalla ja vasaralla toivoen saavansa aikaan riittävän suuren tasanteen tenniskentälle. Hän sieti kärsivällisesti kalastajien kiusoittelua, ja kävi katsomassa äitiään, joka teki kuolemaa. Ja hän odotti - niin kuin aina - että elämä tulisi ja löytäisi hänet. 

Kaunis, uskomattoman laiha ja silti kurvikas amerikkalainen näytti aivan erirotuiselta kuin yksikään Pasqualen siihen mennessä näkemänsä nainen.  Kun nainen hymyili hänelle ensi kertaa, Pasquale rakastui.

Nainen oli näyttelijätär Dee Moray, joka oli kuvaamassa elokuvaa Roomassa. Kun tähdelle oli kerrottu, että kylä on rauhallinen, että enää kuolema olisi rauhallisempi, nainen oli halunnut huoneen Pasqualen hotellista.

Hiljattain, Kaliforniassa

Clare Silver oli legendaarisen elokuvatuottaja Michael Deanin pääkehitysavustaja. Tosiasiassa hän hakee miehelle kahvia, vastaa tämän puheluihin ja sähköposteihin ja ennen kaikkea lukee, lukee valtavat määrät käsikirjoituksia ja synopsiksia jotka eivät koskaan etene hänen silmiään pidemmälle. Hän oli odottanut paljon enemmän, kun oli keskeyttänyt elokuvatieteen tohtorinopintonsa ja siirtynyt töihin miehelle, joka ei Claren kolmevuotisen uran aikana ollut tuottanut yhtään elokuvaa, ainoastaan tosi-tv:tä.

Tässä kylmässä kaupungissa Michael Deane on mies, joka ei koskaan unohda ystäviään, vaan puristaa tiukasti heidän kättään, katsoo heitä silmiin ja sanoo: Tiedät että olen aina rakastanut työtäsi, (NIMI TÄHÄN). Tule ensi perjantaina tapaamaan tyttöäni Clairea. Sitten Michael ottaa käyntikorttinsa, allekirjoittaa sen ja painaa sen henkilön käteen, ja he saavat noin vain jalkansa tukevasti ovenrakoon. 

Jotkut Michael Deanen allekirjoittaman käyntikortin haltijoista haluavat lippuja ensi-iltoihin tai tietyn näyttelijän puhelinnumeron tai elokuvajulisteen nimikirjoitusten kera, mutta yleensä he haluavat samaa kuin kaikki muutkin tässä kaupungissa - myydä ideansa. 

Täällä myyntipuheet ovat elämää. Ihmiset puhuvat lapsensa hyviin kouluihin, tarjouksen talosta johon heillä ei ole varaa, ja myyvät epäuskottavia selityksiä jäädessään kiinni väärän ihmisen sylistä.

Liikemiesten suunnittelema Amerikan elokuvakulttuurin museo voisi tarjota työn, jossa Clare voi käyttää myös aivojaan ja hän on edennyt jo viimeiselle haastattelukierrokselle.

Poikaystävälleen Darrylille hän ei ole kertonut vielä mitään suunnitelmistaan, mikä johtuu pitkälti siitä, että Clare suunnittelee hylkäävänsä paitsi Michaelin, myös Darrylin.

Shane Wheeler oli eronnut, työtön ja rahaton, mutta hän oli saanut varatuksi päivän viimeisen ajan Claren kalenterista. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli osallistumassa Hollywoodin ideamyyntipalaveriin. 

Loppupuolella aikakaudet kohtaavat sujuvasti ja kaikille henkilöille löytyy paikkansa. Hypähtely '60-luvun Italian ja 2000-luvun Hollywoodin välillä sujui sekin mallikkaasti ja vaikka kertojia oli useita, ainakin itse pysyin hyvin kartalla missä mennään. Toki olisin voinut viettää koko ajankin Italiassa, mutta lopulta päät solmittiin yhteen niin että molemmilla aikatasoilla oli merkityksensä kokonaisuudessa. Pasquale oli ehdottomasti suosikkihahmoni.  

Olen kuunnellut kirjan lomamatkalla Italiassa jo kauan sitten, mutta tekstiraakile valmistui näin keväällä 2023, matkakuumeen taas vaivatessa. Poimi tästä täsmäkirja Italian länsirannikolle matkatessa.