Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

WSOY, 2022

266 sivua

Maria oli vuokrannut mökin, olkikattoisen hytten Tanskan dyyneiltä, ja vietti siellä kesää pienen tyttärensä Inkan kanssa. Hän oli ansainnut loman, nyt kun viidentoista vuoden työ oli ohi ja väitöstilaisuus vihdoin takana, mutta edelleen se tuli hänen uniinsa. Syystä jota ei kerrota, puoliso Joonas oli jäänyt Suomeen. 

Tanskan kesä oli yllättävän vilpoisa, meri vaahtopäinen, eikä uimaan saanut mennä jos rannalla oli musta lippu. 

Rantaan vievän kävelytien varressa kasvoi kurtturuusupensaita harottavine oksineen, jotka kastelivat housumme kävellessämme niiden ohi. Kun ruusut harvenivat, alkoi kuoriperunan värinen hiekkaranta. Sumu meren yllä oli niin tiheää, että merestä erotti vain harmaanvihreän suikaleen ja lipputangosta mustan lipun. Kävelytien päähän oli pystytetty opastaulu, jossa kerrottiin dyyneistä ja eroosiosta, merivirtauksista ja paikallisista lintulajeista.

- Dyynit vaeltavat, aloin suomentaa taulun tekstejä Inkalle kylmän kangistamalla suullani. - Maisema muuttuu!

Inka painoi käden korvalleen, mutta minä jatkoin. Kun hän alkoi hyppiä pysyäkseen lämpimänä, lopetin. En kuullut kunnolla edes omaa ääntäni sateen piiskatessa takkini huppua ja meren muristessa selkäni takana. 

Isän hautajaiset olivat olleet toukokuussa, niistä hän ei muistanut juuri mitään. Osasyy siihen miksi hän oli täällä, oli kuitenkin isä, jonka elämäkertaa hän ryhtyisi kirjoittamaan, ei niinkään omastaan vaan tämän vaimon Liisan toiveesta. Liisa oli myös suositellut irtioton kohteeksi Jyllantia ja juuri tätä tiettyä mökkiä, niin kivoja olivat sekä mökki että sen omistaja, kun he olivat siellä aiemmin isän kanssa lomailleet. Vuokranantajasta Maria ei ollut täysin samaa mieltä. Hanne oli kummallisen tunkeileva, teki tikusta asiaa tullakseen käymään, vähintäänkin toi leipomostaan pullapussin harva se päivä. Inkaan hän kiinnitti erityisen paljon huomiota eikä aikaakaan kun Inka oli aivan ihastuksissaan Hanneen, kuin olisi saanut uuden parhaan ystävän ja oikein odotti tämän näkemistä. Näillä kahdella ei ollut edes yhteistä kieltä, mutta he tekivät sellaisen, naukuivat kuin kissat tietyllä äänensävyllä ja ymmärsivät toisiaan tavalla joka sai Marian tuntemaan mustasukkaisuuden piston. 

Omasta mielestään isä oli ollut erinomainen kaikessa mitä teki, tutkimuksessa ja isyydessä. Maria oli muuttanut teini-ikäisenä äidin luokse asumaan, ei hän olisi isän luona edes asunut jos olisi saanut päättää. Isä oli tiukka kasvattaja ja hänellä oli jyrkkä mielipide kaikkeen. Hän vaati Marialta aina enemmän, mutta oli yllättynyt, että umpimielinen tytär oli edes suhteellisen etevä koulussa. Lasta ei silti pitänyt kehua, eikä lelliä, ettei vain mene pilalle. Elli ei hänen mielestään osannut kasvattaa tyttöä alkuunkaan. 

Vilkaisin kotiinpäin ajaessamme lasta, joka istui takapenkillä ja katseli pellolle. Äkkäsin, että tytöllä oli uusi pusero.

Sekin on tarpeetonta. Riittää, että ihmisellä on kaksi paitaa: kun toinen on pesussa, toinen on päällä. Sanoin siitä hänelle.

Hän veti takkia paidan suojaksi ja vilkaisi peruutuspeilistä. 

Ylimielisyyttä olin huomaavinani katseessaan, äitinsä piittaamattoman ilmeen, vaikka silmät ovat Simeonin: vaaleanvihreät ja läpinäkyvät. 

Kun katsoin seuraavan kerran, hoksasin kynsissä lakkaa. Voi saatana sentään.

Jarrutin lähimmälle bussipysäkille. 

Kuka on lakannut kyntesi? kysyin.

Äiti, hän sanoi.

Miksi annoit? kysyin.

Mä pyysin, hän sanoi.

Sinähän et lakkaa! huusin.

Lakkaanpas! hän huusi silmät märkinä.

Hän on niin niskuroiva. Hän manipuloi minua itkullaan. Hänestä tulee samanlainen kuin Ellistä - kyy on kiepillä sydämessään. En voi katsella sitä enkä ymmärtää.

Saat kävellä kotiin! karjaisin.

Mariaa kiusattiin koulussa, osittain siksi että hän oli opettajan lapsi ja he asuivat koulun asuntolassa, osittain siksi että hän ei saanut ystäviä, osittain siksi että isä ei huolehtinut hänestä kunnolla. 

Liisalta saatu materiaali oli isän tutkimusten muistiinpanoja ja gradumateriaalia 1970-luvulta. Yllätyksekseen Maria huomaa isän pitäneen eräänlaista päiväkirjaa gradupapereiden kääntöpuolella, ajalta jolloin Maria oli ollut alakoulussa, vanhemmat jo aikaa eronneet ja isä yritti kirjoittaa pro gradustaan väitöskirjaa. Lukuisissa päiväkirjamerkinnöissä puhutaan toisesta tytöstä, lapsesta joka oli tullut heille lomillaan. Puhutaan Ellistä, äidistä joka oli ollut lapsiin niin väsynyt. Lapsiin? Monikossa? Kun oikein pinnistää, Maria muistaa toisen pienen tytön jonka kanssa oli leikkinyt. Hän ei ollut tiennyt, että heillä on vaiettu sukusalaisuus, mutta päiväkirjamerkinnöistä sellainen paljastuu ja juuri oikeassa paikassa.

Rakastin kirjan dyynimaisemaa, hiekkaa joka hetkessä kertyi hytten rappusille. Rakastin tunnelmaa joka oli melankolinen mutta silti vahva, upeasti rakennettua juonta ja salaisuuden auki purkamista, jopa Marian jyrkän ja vaativan isän hahmoa, vaikken todellakaan kadehdi moista vanhempaa. Tosin samanlaista kuin tuo esimerkki automatkasta se oli äitinikin kanssa ja olisi jatkunut kuten tuo kohtaus tuli jatkumaan eli Maria sai katsella auton perävaloja. Ehkä se oli sitä 1970-luvun kasvatusta, olihan minunkin äitini omasta mielestään erinomainen äiti. Ystäviä tai edes läheisiä meistä ei koskaan tullut, mutta ei tullut Mariasta ja isästäänkään ja näen kyllä kaavan ja syyn sen takana. Miksikäs juuri meidän sukupolvella oli se sanonta, ettei ainakaan samoja virheitä tee lastensa kanssa. 

Olen lukenut Kaasoa lukuunottamatta Lähteenmäen aikuisille suunnatut romaanit ja voin tämänkin jälkeen sanoa hänen kuuluvan lempikirjailijoideni joukkoon.