Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

 

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

Tammi, 2021

Lukija: Lotta-Sofia Saahko 

Kesto: 11h 23min

Kirjan prologissa Lotta-Sofia sanoo, ettei oikeastaan toivoisi perheensä tai kenenkään hänet tuntevan lukevan hänen tarinaansa. Että hän kertoo nyt asioita, joita ei ole koskaan aiemmin puhunut ääneen. Siitä tuli tunne, että hän on kirjoittanut sydämensä näille sivuille ja miten hienoa onkaan, että hän tarjoaa kaiken tämän kuunneltavaksi juuri minulle. 

Minulla oli tietty syy, miksi Saahkon kirja kiinnosti minua, sen lisäksi että halusin kuulla millaista oli suomalaisperheen elämä Kiinassa ja miksei Saksassakin. 

Ikävuosinani 11-19 yksinhuoltajaäitini muutti meidän kotimme paikkakunnalta toiselle, eri puolilla Suomea 1-2 vuoden välein. Kun toiset samanikäiset loivat elämänikäisiä ystävyyssuhteita, minut revittiin jatkuvasti irti siitä, minne olin juuri varovasti alkanut juurtua. En koskaan kysynyt äidiltä miksi hän sen teki, ja nyt on myöhäistä, sillä äitini kuoli kevättalvella. Toki tiedän miksi äiti aina muutti; hän oli ammatiltaan myymälänhoitaja, joka etsi aina uuden työpaikan jostain osuuskaupan myymälästä, jolla meni huonosti. Hän nosti sen liikevaihdon kuin henkilökohtaisena haasteenaan ja kun haaste oli voitettu, hän tarvitsi taas uuden. Hän oli tietenkin taitava työssään, mutta toisaalta, oliko hänellä sen tähden oikeus muovata tyttärensä nuoruusvuodet niin repaleisiksi? Tuo lapsuuden ja nuoruuden yhdistävä vuosikymmen elämässäni vaikuttaa vieläkin, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, todella paljon siihen millainen aikuinen minusta kasvoi.  

Lotta-Sofia oli kaksivuotias ja hänen veljensä Santtu puolivuotias, kun heidän perheensä muutti Saksaan. He olivat siellä identiteetiltään suomalainen, Saksassa asuva perhe. Lotta tunsi Suomea vain mummon ja papan luona vietettyjen lomien verran, mutta Suomi oli hänelle kotimaa, jotain oikeaa ja ihanaa mikä saksalaisilta puuttui. Kun koulu alkoi ja hän sai ystäviä ja uusia harrastuksia, Saksa alkoi tuntua eri tavalla kodilta.

Useamman Saksan vuoden jälkeen perhe muutti Kiinaan, jonne Lotta-Sofia ei missään vaiheessa kotiutunut. Hän tahtoi pitää tiiviin yhteyden Saksan ystäviinsä, hän suunnitteli myös palaavansa sinne opiskelemaan heti kun voisi muuttaa omilleen. Hän olisi halunnut ystävien kaipaavan häntä yhtä paljon kuin hän kaipasi heitä ja suuttui, kun he elivät elämänsä eteenpäin, kun ystäväpiiriin tuli uusia tyttöjä hänen tilalleen ja kun ystävät muuttivat muille paikkakunnille opiskelemaan. 

"Älä nyt ole niin surullinen. Muista, mitä kaikkia kerhoja uusi koulusi tarjoaa. Pääset kuoroon ja teatteriryhmään", isi taputteli polveani. Äiti ja isi odottivat Kiinan elämää innolla: siellä olisi ravintoloita ja nähtävyyksiä, halpoja vaatetoreja ja uima-allaskin uudella asuinalueellamme. Minä en kuitenkaan voinut olla ajattelematta kaikkea, minkä olin menettänyt. Sydämessäni oli Saksan kokoinen kolo. Oli kuin joku läheinen olisi kuollut, mutta sen sijaan, että olisin saanut haudata hänet, surra ja hyvästellä, äiti ja isi juhlistivatkin elämää ilman häntä. Olin menettänyt tärkeimmän osan elämästäni, enkä saanut edes pitää hautajaisia.

Kasvava Lotta halusi epätoivoisesti olla lapsi. Turvallisuudenkaipuussaan hän ei lopulta halunnut muuttaa kotoa edes täysi-ikäistyessään, eikä olisi perheen muutettua välillä Suomeen lähtenyt opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle ellei äiti olisi häntä lähestulkoon pakottanut. Sen sijaan Lotta oli saanut taaperoikäisen itkupotkuraivarit ymmärrettyään, ettei perheen uudessa Suomen kodissa ollut enää huonetta varattuna hänelle. 

"Kyllä me ajattelimme, että sinä jo olisit yliopistossa. Ei tätä tällaiseksi suunniteltu", äiti sanoi kerran, kun nurisin puuttuvaa kaappitilaa.

"Ei meistä kumpikaan asunut enää 18-vuotiaana vapaaehtoisesti kotona", isi lisäsi. "Minua ei olisi mikään pystynyt pidättelemään kotona". Huuleni vapisivat, silmäni täyttyivät kyynelistä. "Miksi te ette halua minua?" minä purskahdin itkuun ja ryntäsin minun -tai siis Liinan- huoneeseen ja piilouduin peiton alle. Nyyhkytin nallen korvaan ja haukoin henkeä, niin hysteerinen olin. Vähän ajan päästä kuulin, kuinka huoneen ovi kävi ja tunsin jonkun istuvan sänkyni reunalle. 

"Ei ole kyse siitä, ettemmekö haluaisi sinua", äiti sanoi ja silitti päätäni. En reagoinut hänen kosketukseensa vaan jatkoin nyyhkyttämistä. "Me emme vain ymmärrä, että mieluummin asut kotona kuin muutat omillesi ja aloitat oman elämäsi. 

"En halua omaa elämää", mumisin tyynyyni. "En tule toimeen ilman teitä."

"Tietenkin tulet toimeen. Olet fiksu tyttö. Sinä jos kuka pärjäät missä vain."

"Enkä pärjää. Minä tarvitsen teitä. En kykene olemaan ilman teitä."

Ihan kuin siinä ei olisi ollut riittämiin, isän työ vei vanhemmat seuraavaksi Puolaan. Lapsista mukaan lähtisi vain Saksassa syntynyt Liina. Lotta joutui muuttamaan opiskelupaikkakunnalleen ja tunsi itsensä siellä täysin ulkopuoliseksi. Lotta huomasi myös puolustelevansa Kiinaa ja kiinalaisia, vaikkei ollut koskaan halunnut asua siellä, vaan Saksassa tai Suomessa. Itse muistan tehneeni samaa aina kun vaihdoimme paikkakuntaa. Kävi myös niin, että kun siirryimme murrealueelta toiselle, oma puheeni kulki aina yhden muuton verran jäljessä. Kiinnitin siihen huomiota kun muutimme Lappiin ollessani lukiossa. Olimme sitä ennen asuneet 1,5 vuotta Mikkelissä ja saman verran Joroisissa, mutta savon murteen sanat ilmestyivät omaan puheeseeni vasta kun lakkasin kuulemasta sitä ympärilläni. 

Lappiin muutettuani ymmärsin ensimmäistä kertaa myös olemassa olevan ja yhteen hitsautuneen koululuokan jännittävän sitä, millainen uusi, heille tulevaksi ilmoitettu oppilas on. Löysin nopeasti parhaan ystävän ja häneltä kuulin jonkin ajan päästä, että he olivat olleet varmoja, että tuollainen etelästä tuleva on ylpeä "jengiläinen" ja olevinaan heitä parempi. Vasta silloin käsitin myös sen, että siinä missä itselleni Mikkeli oli ollut kaukana "etelästä", oli se Kittilästä katsoen yhtä etelässä kuin Uusimaakin, ainakin jos sieltä odotettiin tulevan niskojaan nakkelevan tytön. 

Kirjan siirtyessä nykyhetkeen siinä kerrottiin myös Lotasta ja papasta. Olin nähnyt nimen "Lotta ja pappa" mainittavan jossain (mutten parivaljakon kuvaa), joten olin automaattisesti olettanut Lotan olevan alakouluikäinen, ellei vielä päiväkodissa. Wikipedia sitten paljasti, että onkin kyse tästä samaisesta kirjailija-Lotasta. Pitää muistaa joskus kuunnella yksi jakso niin tietää paremmin mistä on kyse.

Kirja täytti hyvin odotukseni kuulla Suomen ja Saksan sekä Kiinan välisistä kulttuurieroista. En olisi esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että meidän jouluherkkumme, kuten lanttulaatikko, olisi saksalaislapsille eläinten eikä ihmisten ruokaa. Lotan perheeseensä takertuminen tuli yllätyksenä, mutta sitä on lopussa avattu tyypilliseksi piirteeksi third culture kidseillä. Suomennettu termi näille kolmannen kulttuurin lapsille on matkalaukkulapset, kuvastaen sitä, että he ovat tottuneet tai ainakin saaneet kokea monia muuttoja, kodin pakkaamista ja uudessa kohteessa purkamista. Saahko kertoo lopuksi kirjasta nimeltään Third Culture Kids, ja mitä se on hänelle opettanut omasta itsestään ja siitä, miten omien vanhempien kulttuurin ulkopuolella kasvaminen on hänen persoonaansa vaikuttanut. 

Saahko luki kirjan läpi innosta iloisesti, jopa lapsellisesti hihkuen, eikä pienoiseen ärrävikaankaan useimmiten kiinnittänyt huomiota, kun siihen tottui. Plussaa kauniista lauluista, etenkin niistä alkupuolen saksankielisistä. 

P.s. Luulin lähes loppuun saakka kansikuvan takia, että Saahkosta tuli lopulta keittiöalan ammattilainen. En pääse millään eroon ajatuksesta että hänellä on tarjoilijan työvaate yllään.