Natalia Kivikko: Punavuoriefekti

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti

Aviador, 2021

Lukija: Sofia Perhomaa

Kesto: 4h 45min

 Äänimaisema: Helsingin kaupungin liikennelaitos

Punavuorelaisissa bileissä ystävät ovat vakaasti sitä mieltä, että "Natskun" pitäisi kirjoittaa autofiktiota. Se on varma tapa saada näkyvyyttä kirjamessuilla, päästä lavallekin. Mutta onko kukaan onnistunut enää sanomaan mitään Gustafssonin ja Turusen jälkeen?

Sitäpaitsi, pitäisi olla kaksikymppinen, korkeintaan juuri kolmekymmentä täyttänyt. Milleniaalin raja menee vuodessa 1982, pitääkö väärentää henkkarit? Tulokulmakin pitäisi miettiä, mutta ainakin masennus ja riittämättömyyden tuntu ovat liian käytettyjä. 

Jos nainen joutuu lähtemään Punavuoresta, lähteekö Punavuori hänestä? Naiselta lähtee nimittäin vuokra-asunto alta ja vanhemmat kuvittelevat tekevänsä suoranaisen palveluksen halutessaan ostaa tyttärelleen uuden asunnon. Ei heillä kuitenkaan Punavuoreen ole varaa, joten..? 

Tupareita hänen ei kannattanut edes järjestää. Ei kukaan hullu lähde 40 minuutin seikkailulle ensin raitiovaunulla, sitten metrolla ja lopuksi bussilla, ei edes ystävänrakkauden tähden. On aivan eri asia hypätä kolmosen ratikkaan ja körötellä viidessä minuutissa Kallioon, aidon rappiomeiningin ja kolmen euron tuoppien pariin. 

Kuusikymmenlukuisen taloyhtiön pesutupaan hän saa vuoron puolenpäivän jälkeen, samaan aikaan, kuin oli hänen entisen kantapaikkansa happy hour. Miten elämä voi muuttua näin laidasta toiseen, ja voiko tällaista elämää edes jatkaa?

Natalia Kivikko on pseudonyymi. Kirja on siis vielä astetta fiktiivisempi autofiktio, kun emme edes tiedä, kuka tämä aiemmin viisi kirjaa omalla nimellään julkaissut kirjailija on. Saako näin tehdä? Millä tässä nyt lähdet ylipäätään veikkaamaan mikä on totta ja mikä ei, kun et tiedä kirjailijasta yhden yhtä faktaa? 

Natalia Kivikosta löytyy kyllä haastatteluja, joissa hän kertoo valitsemiaan asioita elämästään. Näistä haastatteluista käy ilmi, että monet kirjan kohtaukset ovat kyllä todellisia. Esimerkiksi lainaus siitä, miten tutun nepalilaisravintolan työntekijät eivät voi olla riistonalaisia, koska näyttävät niin onnellisilta, on hänen saamansa tekstiviesti. Hän kertoo omaavansa lähiötaustan ja asuneensa Punavuoressa, joten hän tietää omakohtaisesti mistä kirjoittaa. Miten paljon lukijaa ärsyttää faktoista tietämättömyys tai edes askarruttaa kirjailijan henkilöllisyys, on toki täysin lukijakohtaista. Lähteekö autofiktiota aina lukemaan siitä lähtökohdasta, että haluaa kuulla paljastuksia kirjailijan omasta elämästä? Itse tartuin kirjaan lähinnä rikkauksista ryysyihin tarinaa odottaen, eli samantapaista stooria kuin televisiosarjassa Downshiftaajat. Se taas on kuvattu Koivukylässä, jossa olen asunut kahteen otteeseen, 70-80 -lukujen taitteessa ja sitten aikuisena 90-luvun loppupuolella. Sarjaa katsoikin ihan eri silmällä kun henkilöt kulkivat niin tutuilla kaduilla. 

Äänikirjaa kuunnellessa oli yksi sangen ärsyttävä yksityiskohta. Nimittäin se, ettei lukijan hengenvetoja ym oltu editoitu pois. 

P.s En ole varmaankaan kirjan kohderyhmää. En ole koskaan maistanut kombuchaa eikä ajatuskaan siihen tutustumisesta kiehdo. Sen sijaan osaan tältä istumalta ulkoa pari-kolmekymmentä Eppujen biisiä ja Pobedaakin kelpo valikoiman, puhumattakaan junttidiscobiiseistä, toisinsanoen Finnhitseistä joita rrrrakastan! 

Meillä on kotona jonkin verran Vallilan tuotteita, mutta huomattavasti enemmän Finlaysonia, jota kirjassa kauhisteltiin tamperelaiseksi tuotemerkiksi, jota voidaan tavata lähimpänä Punavuorta joissain alemman keskiluokan vantaalaiskodeissa, joissa yritetään osoittaa jonkinlaista "design"tietoisuutta. Mutta mehän asummekin muutaman kilometrin päässä Tampereen rajasta...