Sivut

Sivut

perjantai 25. helmikuuta 2022

Merit Riihonen: Mitä ikinä haluat


 Merit Riihonen: Mitä ikinä haluat
Karisto, 2022
Lukija: Valtteri Turunen
Kesto: 9h 58min



Yhdeksännellä luokalla Karrin joululahjapaketista paljastuu kitara, ihan toista kuin hänen halpa, säröilevä-ääninen markettikitaransa. Se tuntuu kuitenkin välittömästi liian kalliilta lahjalta, sellaiselta jonka antaja odottaa vastapalvelusta jota Karri ei halua antaa.

Pinta on syvän musta ja sileä, mahonkikyljet tuntuvat sormien alla hienoimmalta silkiltä. Kuljetan sormia otelautaa pitkin ylös viritystapeille, ja vaikka kielet eivät ole vielä edes paikallaan, kitara värähtää hereille, vastaa heti kosketukseen. 
Pystyn melkein jo kuvittelemaan sen täyteläisen soinnin, pehmeän ja pitkäkestoisen. 
Sormeni kouristuvat hitaasti kitaran kaulan ympärille ja joudun sulkemaan silmät hetkeksi. 
En minä tätä halunnut.

Viinilasi kädessä viihtyvän äidin alati vaihtuvat miehet olivat tulleet Karrille ja nyt tokaluokkalaiselle Millalle tutuiksi, mutta Miko oli pysynyt äidin rinnalla nyt jo pitkälti toista vuotta, kasiluokan alusta. Yhteenmuutto isompaan asuntoon oli lopulta ollut Karrinkin mielestä hyvä idea, sillä sen myötä he saivat Millan kanssa omat huoneet. 

Mikon mukana heidän elämäänsä oli tullut tämän sisar Tuija, joka oli nyt myös tuon kalliin lahjan takana. Se on tehnyt niin paljon sun hyväksi, sanoo äitikin ja se on totta sinänsä, sillä Tuija on maksanut yh-äidin pojalle kalliin musiikkiopiston lukukausimaksut ja vienyt bändikeikalle Helsinkiin asti. Oli aika jolloin Tuija oli Karrin mielestä hyvä tyyppi, mutta nykyään Karrille sopisi että Tuija katoaa maan päältä.  Eikä äiti tiedä totuutta.

Tuija kallistaa päätään, hymyilee. Hymy muistuttaa luistelurataan viiltyneitä luistinten jälkiä, ohuita, teräviä.
"Tiedätkö, mä en ole tainnut kuulla sulta vielä kiitosta", hän sanoo.
Ilma pakkautuu keuhkoihin, ei pääse ulos, eikä sisään. 
"Miehän sanoin kiitos", vastaan.
"Sä tiedät mitä mä tarkoitan."
"Sie sanoit että se on vain lahja."
Pehmeä kahahdus kun Tuija nojautuu lähemmäs, koskettaa hartiaa. Hänen naurunsa on öljyä. 
"Tottakai oli, ja sä olet fiksu ja hyvinkasvatettu poika, joten tiedät miten kiittää kunnolla", Tuija vastaa. 
Katson sivuun. Eteinen on edelleen vain parin metrin päässä, mutta yhtä hyvin sinne voisi olla matkaa valovuosia. 

Ysiluokan kevätlukukauden alkuun osuu ryhmätyö, jossa Karri saa parikseen Amalin, kauniin ja sanavalmiin muslimitytön. 

Alusta asti lukijalle on selvää, että Karrin ja Tuijan välillä on jotain, jonka olemassaoloa Karri väistelee ja Tuija määrää, mutta mitä tarkalleen, aukeaa ärsyttävän hitaasti vihjaillen malttamattomalle lukijalle. Ja sitten kun alkaa aueta, on selvää, että Tuija on oppikirjaesimerkki joitain vuosia sitten opitusta uudesta termistä, grooming. Siinä aikuinen luo lapseen tai nuoreen kiintymys ja luottamussuhteen jonka tarkoitus on edetä seksuaaliseen hyväksikäyttämiseen. 
Verrattuna viime vuonna lukemiini Vanessa Springoran Suostumukseen ja Kate Elizabeth Russellin Vanessaan tämä oli huomattavasti lyyrisempää tekstiä. Olisin tiivistänytkin kirjaa jonkin verran.

Erikoista tässä oli se, että kirjan kaksi aikatasoa olivat näin lähellä toisiaan. Ensin lähdettiin liikkeelle Karrin ysiluokan joulusta jatkaen lopulta kevätlukukauden päättymiseen ja sen kanssa lomittain edettiin kasiluokan syksystä, jolloin Tuija tuli Mikon kylkiäisenä osaksi Karrin elämää. 

Pidin siitä rinnastuksesta, että Karrin elämässä oli kaksi aivan erilaista naista, tai nainen ja tyttö, että aikuisen ja vaativan Tuijan lisäksi mukana oli oman ikäinen Amal johon Karri oli nuoruuden herkkyydellä ihastunut. Mutta. En voi mitenkään hyväksyä sitä miten epäkypäsästi Karri lopussa hoiti tämän Tuijan tapauksen tuhoten siinä sivussa äitinsä ihmissuhteen. Oikeuden omiin käsiin ottaminen ei myöskään tee mitään sen eteen, etteikö Tuija ja kaikki kaltaisensa mulkvistit jatka seuraavaan uhriin. Toivottavasti tästä ei kukaan alistavassa ihmissuhteessa oleva ota mallia! Tähtiä olisin muuten antanut kolme, mutta pudotan kahteen kirjailijan valitseman lopun takia.


tiistai 22. helmikuuta 2022

Kaiho Nieminen: Lovistoori


Kaiho Nieminen: Lovistoori
Weilin & Göös, 1972
264 sivua


Riku Korhonen oli nuori hitsari, joka sai viimeisen tilinauhansa kun voimalaitos valmistui eikä heitä, kuuttakymmentä eri alojen työmiestä, enää tarvittu. Kotona Rikua odotti 20-vuotias Liisa, vaimo joka odottaa heidän esikoistaan kuudennella kuulla. Ei ihan paras tilanne jäädä ilman kahden viikon välein ilmestynyttä tilipussia, varsinkaan kun Liisalla ei työtä ollut, eikä säästöön jäänyt alivuokralaisasunnon ja muiden pakollisten menojen jälkeen kuin tyhjät taskut. Rikua huoletti erityisesti se mitä lääkäri oli viimeksi Liisalle sanonut. "Mieliala pidettävä iloisena ja reippaana, syötävä hyvin ja monipuolisesti." Pitäisi ostaa hedelmiä ja vakuuttaa Liisa, että uutta työtä löytyy kyllä. Kun vaan itse jaksaisi uskoa samaan.

Työnvälityksessä oli paljon tuttuja naamoja voimalaitokselta ja tukku muita ketä Riku ei tuntenut. Pitkän seinustan kopeista tuli välillä ulos miehiä ja aina uudet astuivat sisään. Ulostulijat kohauttivat olkapäitään, kun heiltä kysyttiin oliko duunia ollut tarjolla. 

Iso mustatukkainen mies istui nurkassaan kuuntelevan miesringin keskellä ja selitti kovalla äänellä: - Thää, sitä ollaan nöyrää vaan, ja tässä ei nöyristely auta. Duunari tarttes vaan konepistooleja taas yhden kerran. Olis jumalauta kirveellä töitä. Se on herrojen tekopeliä tää työttömyys.
Miesrinki kuunteli totisena, jotkut nyökäyttivät päätään - Riku melkein kuuli niskanikamien nöyrän narinan. Oiskohan noiki hitsareita? hän ajatteli. Tai voivat olla muitaki - putkirunkkareita? Olihan seinustoilla ovia ja ovilla jonottajansa. 

Ei oota tarjosi virkailija Rikullekin. Oli siis kyseltävä itse. Riku soitti puhelinkopista isompiin firmoihin ja kyseli vinkkejä tutuilta. Ei mitään, ei edes epämääräisiä lupauksia hamassa tulevaisuudessa alkavista työmaista. Ei ainakaan vuoteen, jos kahteenkaan. Ei auttanut kuin kiertää jalkapatikalla ovelta ovelle, pienteollisuusalue kerrallaan.

Kävelymatkan päässä päätepysäkiltä niitä oli: pieniä nyrkkipajoja, omakotitalon autotalleja, pihamökkejä, kyltit seinissään. Puhelinluettelon kartan mukaan niitä oli kokonainen pienteollisuusalue. Hän meni ensimmäiseen, vauraimman näköiseen. Suttuisen verstaan konttorikopissa paksu äijä äimisteli veltto suu virneessä: - Ai että hitsarimiehelle töitä? Ei, ei nyt, eikä tänä vuonna, mutta seuraavana, jos noita vesiränniä alkaa menemään. Riku ei katsellut paksun ällistelyä pitempään, painui kadun toiselle puolelle. Autotallin perillä harmaantunut ukko vasaroi vartta lumilapioon ja pyöräytti päätään: - Meikäläinen paljon vierasta pysty käyttämään, näillä lapioilla paljon vierasta miestä. Seuraavassa pihamökissä, putkiliikkeessä, kaksi risahaalarista miestä istui kaljoilla, sanoivat suoraan että "konkkaan ollaan menossa molempi johtaja, eikä yks työmieskään enää pystyis mestoja pelastamaan". Hän kiersi korttelia eteenpäin: rojuisissa pihoissa, palaneen raudan hajuisissa verstaspahasissa. Puolen tunnin päästä oli viimeinenkin käyty. Hän käveli pysäkille. Eikä raitsikassa ollut tungosta, kun se kolisteli takaisin kaupunkiin.

Kun he saivat vielä häädön asunnostaan, Rikun oli keksittävä työtä mitä tahansa ja hän päätyi toviksi jopa ovelta ovelle kauppiaaksi.

Asunnonvuokramarkkinat tulivat tutuiksi. Riku piti kapitalistina ja riistäjänä jokaista jolla oli edes yksi ylimääräinen huone vuokrattavaksi. Juopa oli syvä ja katkeroitti miestä jo nuorena. Jotenkin jaksan silti uskoa, että rakkaus Liisaan kesti.

Tämän kirjan ankea todellisuus löi kuin märkänä rättinä päin näköä. Rikun työnsaanti ei ollut kiinni siitä etteikö hän olisi yrittänyt, kyllä hän yritti, päivästä toiseen ja aina yhtä tuloksetta. Hän kantoi huolta vaimosta ja heidän tulevasta vauvastaan vaikkei osannut pitää jälkimmäistä kovinkaan todellisena ennen kuin peipi syntyi. Hän ei halunnut elää avustusten varassa, siksi toisekseen työttömyyskorvaus oli tuohon aikaan olemattoman pieni eikä riittänyt elämiseen edes alkeellisissa oloissa. Alivuokralla asuminen oli myös osa tuon ajan henkeä, muistan äidilläkin olleen alivuokralaisen omassa vuokrakaksiossaan Helsingissä, joskus 70-luvun puolivälissä kun olin pieni, hädin tuskin kouluikäinen ja asuin mummulassa. Ajan hengen mukaisesti Riku kävi myös mielenosoituksessa ja ryhdistäytyi ammattiliiton suuntaan. Riku kasvoi vajaassa vuodessa pojanklopista miehen ja perheenisän mittoihin.

Luin Lovistoorin omana henkilökohtaisena haasteenani tarttua vanhoihin, unohdettuihin kirjoihin. Tavoitteenani on vuoden 2022 aikana lukea ainakin viisi 1900-luvun puolella julkaistua romaania joista monikaan ei ole edes kuullut, toisin sanoen kirjoja joista ei ole syntymässä aikansa klassikoita. Ajatus tästä heräsi ikään kuin vastapainona klassikkohaasteelle ja silloin tällöin aiheen ympärillä viriävälle keskustelulle siitä, mitä voi kutsua klassikoksi.


torstai 17. helmikuuta 2022

Elina Kilkku: Jumalainen jälkinäytös


 
Elina Kilkku: Jumalainen jälkinäytös
Alina #3
Bazar, 2021
Lukija: Hanna Kaila
Kesto: 8h 8min



Alina ja Matias olivat eronneet lyhyestä liitostaan, mutta ex-anoppi Tuula ja Matiaksen Lilli-tytär olivat edelleen tärkeä osa hänen sekä hänen omien lastensa, nyt 9-vuotiaan Leevin ja ekaluokkalaisen Lyytin kanssa. Alinan isä oli juuri menehtynyt ja hänen äitinsä ja tämän nykyinen, espanjalainen miesystävä Jorge, olivat tulleet Pariisista Suomeen. 

Ehkä isän surullisesta kuolemasta voisi seurata ajan kanssa jotain positiivistakin, kenties Alina ja äiti lähentyisivät sen verran että Alina ja lapset voisivat käydä silloin tällöin Pariisissa. Kerran vuodessa tai kahdessa - tai kymmenessä olisi sopiva tahti.
Hän yritti hymyillä. "Me muutetaan Suomeen", äiti ilmoitti, "Helsinkiin!"
"Ette muuta."
"Milläs ajattelit estää?" äiti nauroi. 
Alina mietti perusteita, mutta "tämä kaupunki on liian pieni meille molemmille" kuulosti liikaa lännenelokuvalta. 

Kaiken lisäksi äiti oli muuttamassa naapurirappuun. Siinä meinasi olla Alinalle liikaa äitiä liian lyhyellä varoitusajalla. Lisäksi äidin kanssa olisi oltava tiiviisti tekemisissä, sillä hänellä oli idea myös ammatilliseen yhteistyöhön.

Alinan äiti oli vuosia sitten saanut apurahan ja pitänyt sitä lähinnä henkilökohtaisena palkintona elämäntyöstään. Nyt sitä oltiin perimässä takaisin, ellei hän pikapuoliin saisi aikaan edes jonkinlaista taideprojektia. Niinpä äiti oli kehitellyt upean idean. Alina voisi ohjata näytelmän ja sisustusarkkitehti-äiti voi puvustaa ja lavastaa ja tottakai hän halusi myös näytellä itse, siinä hän piti itseään suorastaan luonnonlahjakkuutena.  

Alinan ensimmäinen reaktio oli ehdoton ei, mutta toisaalta hän tarvitsi kipeästi työtä ja ohjaustensa näkyvyyttä, joten ei hänellä ollut varaa kieltäytyäkään. Hän mietti mikä tyylilaji vaadittaisiin äidin kanssa väleissä pysymiseen pitkän työprojektin ajan ja tuli siihen tulokseen, että oli palattava länsimaisen sivistyksen ja samalla teatterin alkulähteille, 2500 vuoden taakse Antiikin Kreikkaan.

Lähdin kuuntelemaan tätä tajuamatta että Alinan isä on kirjan alussa vielä sairaalassa ja taistelee siellä hengestään ja minun teki hetken tiukkaa, pystynkö jatkamaan kirjan kuuntelua. Oma äitini menehtyi hyvin äkillisesti muutamaa päivää aiemmin. Teatteriprojekti lähti kuitenkin kirjassa käyntiin hyvin pian ja kun tyyli on niin chick litiä, isän menehtymisen käsittely oli kevyttä ja ohitettiin nopeasti. Mitään draamallisempaa tai omaisen tunteita vakavammin käsittelevää kirjaa aiheesta en olisi pystynyt ottamaan kuunteluun. 

Olen pitänyt sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta todella paljon, mutten päässyt aivan samalla lailla kirjan imuun tällä kertaa. 


keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Michelle Frances: The Boyfriend



Michelle Frances: The Boyfriend
Pan, 2022
Lukija: Christina Cole
Kesto: 9 h 16 min


Kun Amy heräsi sairaalassa, edeltävät kuusi kuukautta olivat täysin kadonneet hänen muististaan.

Sairaalassa hänen paras ystävänsä Lisa kertoi matkasta jolle heidän oli ollut tarkoitus lähteä vain neljän päivän kuluttua. 
Amy, joka täyttäisi silloin 30, oli itse organisoinut loman, viikon Val d'Iseressä yhdessä ystäviensä Lisan ja Jennan, heidän miestensä sekä Amyn äidin Marthan kanssa. Myös Jack oli kutsuttu, mutta tämä oli kertonut että joutuisi jättämään loman väliin työkiireiden vuoksi. Amy ei muistanut ystävää nimeltä Jack ja kun Lisa selitti, Amy ei ollut uskoa kuulemaansa. Oliko hänellä, oltuaan sinkku jo viisi vuotta, todellakin poikaystävä?

He olivat tavanneet vasta kolme kuukautta aiemmin. Jack Stewart oli lastenlääkäri. Amy laittoi miehelle viestin ja kertoi mitä on tapahtunut, mutta Jack ei vastannut mitään. Oliko tämä jättänyt hänet?

Amyn lääkärit eivät nähneet syytä kieltää häntä lähtemästä matkalle, joten Amy ystävineen suuntasi Ranskan Alpeille. Amyn täti Esmi, joka oli jäänyt varakkaaksi leskeksi puolisonsa Francoisen kuoltua, omisti kylän ulkopuolella hulppean huvilan. Esmi oli vetäytynyt nykyisen miesystävänsä Gabrielin kanssa tämän läheiselle huvilalle. Esmi ja Amyn äiti Martha eivät tulleet ollenkaan toimeen. 

Yhtäkkiä Jack ilmestyi kuin tyhjästä huvilalle saatuaan sittenkin vaihdettua työvuoronsa. Kaikki muut tapasivat hänet ensimmäistä kertaa ja Jack hurmasi jokaisen, myös Amyn, mutta ihmekö tuo, olivathan he rakastavaiset. 
.
Kun Amyn muisti alkaa palailla, hän muistaa yksityiskohtia myöden esimerkiksi tapahtuman, josta Jack oli heille kertonut. Heidän ensikohtaamisensa. Ongelma vain on siinä, ettei Amy muista Jackin liittyvän siihen tapahtumaan millään tapaa. Mieleen pulpahtelevat muistot eivät muutenkaan sovi yhteen Jackin heille kertomien asioiden kanssa. Entä mikä selittää sen, että hänen lukuisat Facebookiin lataamansa kuvat hetkistä, joita hän on viettänyt yhdessä Jackin kanssa, kuvaavat aina jotain ihan muuta, esimerkiksi ruokaa jota he olivat syöneet ravintolassa?

It made her worry, that the injury to her brain was greater than the consultants had spoken about. 
What if other memories were distorted? Things that she took to be fact, but were twisted versions of truth. A person was a collection of memories, that's what made up your life. Made you, who you were. If she was remembering something different what had happened, how could she trust herself? Did she even truly know herself? 

The Boyfriend oli jo toinen Michelle Francesilta kuuntelemani kirja. Sisters on näistä kahdesta ehkä vielä himpun verran enemmän omaan makuuni. Molemmissa on intensiivinen, jännittävä tunnelma, mutta lähtökohdat ovat ihan erilaiset kun tässä keskeisenä on muistinmenetys ja Sistersissä lapsuusmuistot. Molemmissa pelataan kuitenkin sillä, mitkä muistot ovat oikeita, missä muisti tekee temppuja ja pääsee syntymään vääriä mielikuvia joista tekee totuuksia. Molemmissa myös yksi henkilöistä on hyvin taitava valehtelija, eikä lukijakaan tiedä varmaksi ketä uskoa.

Tässä vielä linkki juttuuni Sistersistä.


Ystävänpäivän lukumaraton

 

Lauantai

Kerkesinpäs aloittamaan lukurupeamani lauantain puolella kuten suunnittelin, mutta tiukille se meni! 

23.15 jatkoin kesken olevalla äänikirjalla joka on Michelle Francesin The Boyfriend. Saan siis jatkaa kirjojen parissa likipitäen koko sunnuntain.

2.40 Nyt on The Boyfriendissä alkanut tapahtua kaikenlaista. Jännä! Epävakaa kertoja, psykologista jännitystä, kuka on oikeassa.
Olen tehnyt muutakin kyllä, viimeistellyt kaksi kirjapostaustakin.
Nyt menen suihkuun, sitten yöpalalle ja katsomaan ampumahiihtoa, kun on miesten pikakisa vielä näkemättä.
Nukkumaan mennessä kuuntelen vielä hetken suomenkielistä kesken olevaa kirjaa.

Kuunneltu: 
2 h 48 min

Sunnuntai

Nukuin pitkään ja olympialaiset verotti lukuaikaa melkoisesti, kun vielä sattui samalle päivälle miesten viesti. 
Lähinnä kuuntelin kirjoja kun oli siihen saumaa ja aloitin englanninkielisen lukukirjan. 

Kuunneltuja:
Michelle Frances: The Boyfriend loppuun, eli 2:48 + 3:38.
Jenny Colgan: Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita myös loppuun, 1:14. 
Luettuja:
Hazel Prior: Away With the Penguins
sivulle 36

Kaikki yhteensä:
8 h 21 min
36 sivua

Aloitin uuden kuuntelukirjan nukkumaan käydessä, Elina Kilkku: Jumalainen jälkinäytös. Laskin sen ensin mukaan tajuamatta että maraton päättyi omalla kohdallani tosiaan 23.15. 

Maraton osui samalla sekä hyvään että huonoon aikaan. Kuulin perjantaina että äitini oli menehtynyt myöhään torstai-iltana hyvin yllättäin. Hän soitti minulle sairaalan päivystyksestä illalla ja seuraavaksi soittikin lääkäri. Olen ainoa omainen joten järjestelytkin ovat minun hoidettavinani, onneksi miehestäni on paljon apua. Kirjat antoivat kuitenkin muuta ajateltavaa, joten luurit tuli laitettua päähän kun siihen vain oli mahdollisuus. Yritin lukea paperikirjaakin, mutta siihen keskittyminen herpaantui. Away With the Penguins on kuitenkin lupaavan oloinen feel good.


sunnuntai 13. helmikuuta 2022

KOONTI: Ystävänpäivän lukumaraton

 

Hei!

Toivottavasti teillä on ollut kiva lukuviikonloppu ♥️

Kertokaa kommenttina paljonko luitte / kuuntelitte maratonilla. Jos sinulla on blogi, laita linkki postaukseen josta löytyy tarkemmat tiedot. Muuten pyytäisin teitä listaamaan myös kirjat koontia varten kommenttiin. 



Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja


Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja
Gummerus, 2019 
(lukukirja 2007, Schildt)
Alkuteos: Stenhuggaren, 2005
Lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 17 h 54 min

Vanha kalastaja järkyttyi, kun tajusi, että hänen hummerimertaansa oli takertunut ruumis. Kun hän näki, että ruumis oli pienen tyttölapsen, hän kurkotti yli laidan ja oksensi.

Patrikin ja Erican vauva oli saanut nimekseen Maja. Erica oli löytänyt vaunulenkeillä käydessään uuden ystävän, isoksi tueksi osoittautuneen Charlotten, jolla oli 8-kuinen Albin-poika. Charlotte tuntui enemmän siskolta kuin Anna oli koskaan tuntunut. 

Erica oli luullut, että onnellisuushormonit ja äidinrakkauden vaaleanpunaiset hattarat täyttäisivät hänet ensi silmäyksestä. Paskapuhetta, propagandaa. Välillä häntä rehellisesti sanottuna kadutti. 

Palattuaan synnytyssairaalasta kotiin hän näytti edelleen siltä kuin olisi ollut raskaana, eivätkä kilot olleet karisseet sellaista vauhtia kuin hän olisi toivonut. Ainoa lohtu oli se, että Patrik oli myös lihonut Erican raskausaikana ja söi kuin hevonen, joten hänelläkin oli pari ylimääräistä kiloa vyötärönsä ympärillä. Kivut olivat luojan kiitos kadonneet lähes kokonaan, mutta hän tunsi olonsa jatkuvasti hikiseksi ja turvonneeksi ja kaikin puolin surkeaksi. Sääret eivät olleet nähneet partahöylää moneen
kuukauteen ja hänen olisi ehdottomasti pitänyt käydä kampaajalla leikkauttamassa tukkansa ja ottamassa ehkä muutama raitakin piristääkseen normaalisti vaaleiden ja olkapäihin asti ulottuvien hiustensa maantien harmaaksi tummunutta sävyä.

Charlotte, hänen miehensä Niklas ja heidän kaksi lastaan, olivat jo puoli vuotta asuneet Charlotten äidin ja tämän nykyisen miehen luona. Hyvähän Niklaksen oli kun pääsi pois talosta, töihin Fjällbackan terveyskeskukseen, mutta Charlotte oli jumissa lasten kanssa ja tilanne äidin kanssa alkoi käydä sietämättömäksi. Välit Niklaksen kanssa eivät olleet sen paremmat, Albin oli ollut heidän viimeinen yrityksensä pelastaa tuhoon tuomittu avioliitto.

Eräänä päivänä Albinin isosiskon Saran oli pitänyt mennä leikkimään ystävänsä Fridan luona, muttei ollut koskaan ilmestynyt paikalle. Sara oli tuo lapsi joka löytyi hummerimerrasta, mutta kun hänen elimistöstään löytyi makeaa vettä kävi ilmi, että hänet oli kyllä hukutettu, mutta kylpyammeeseen. 

Kaj ja Monica Viberg olivat rakentaneet talon Fjällbackaan jossa olivat viettäneet kesiään. Riidat Lilianin kanssa olivat alkaneet heti, tontin rajoista, kun Lilian oli kerännyt nimilistoja ja tehnyt valituksia estääkseen rakentamisen. Vuosien mittaan he olivat tehneet toisistaan lukuisia ilmoituksia poliisille. Kun Lilianin pojantytär löytyy murhattuna, hän epäilee heti ensimmäiseksi Vibergejä. 

Toinen aikataso vie 1920-luvun alkuun. Koska Agneksen äiti oli kuollut synnytykseen, Agnes sai vielä neitoiässäkin isältään kaiken mitä halusi. Anders Andersson taas oli taitava kivenhakkaaja, graniitti oli kauneinta mitä hän tiesi. Hän oli vähän alle kolmenkymmenen, naimaton, poliittisesti aktiivinen. Hänelle tarjottiin isoa työurakkaa, louhia kallisarvoinen patsaskivi. Siinä työssä hänet kohtasi Agnes, joka näki nuoressa työmiehessä komeat raamit ja kaipasi hetken seikkailua. Heidän suhteestaan seurasi kuitenkin raskaus ja sen tultua ilmi Agneksen isä oli taipumaton. Langennut tytär sai mitä tilasi ja Agneksen rukoilusta huolimatta isä huolehti, että lemmikkityttärestä tuli työmiehen vaimo.

Tuntuu ihan uskomattomalta, että lähes 20 vuotta sitten kirjoitettu dekkari on aivan kuin uusi ja istuu täysin nykyhetkeen. 
Nautin niin paljon siitä miten tarinaa kudottiin eteenpäin ja menneisyyden aikajana tuotiin nykyhetkeen ja langan päät solmittiin yhteen. Olen nähnyt kommentteja joissa on kritisoitu siitä, että syyllisen tiesi heti ja kaikki oli niin ennalta-arvattavaa. Ehkä olen sitten poikkeuksellisen hahmottamiskyvytön, sillä näin laajassa henkilökaartissa jossa kaikilla on enemmän tai vähemmän salaisuuksia, kuka tahansa (noh, poliisit ja Erica poislukien) voisi olla murhaajakandidaatti. Saran vanhemmat, kaikki isovanhemmat, naapurit ja heidän poikansa ja vaikka miten moni muu. Ehdokkaita ja motiiveja putkahteli tarinan edetessä aina lisää ja se on mielestäni hyvin kirjoitetulle dekkarille ominaista, että lukijan päätä saadaan aina uudestaan sekaisin. 

Minun ainoa kritiikkini kirjasta on se, että se on niin pitkä. 18 tuntia, ehkä 16 kun kuuntelin sitä nopeutettuna, mutta silti kaipasin välillä jo jotain ihan muuta ja kuuntelinkin jo yhden säeromaanin tämän ollessa kesken. Englanniksihan minulla on aina toinen vaihtoehto kuuntelussa. 


Beth O'Leary: Törmäyskurssi


Beth O'Leary: Törmäyskurssi
WSOY, 2022
Lukijat: Anssi Niemi, Maija Lang
Kesto: 12 h 55 min



Addie ja hänen sisarensa Debbie olivat startanneet pitkälle automatkalle Skotlantiin. He olivat matkalla ystäviensä häihin ja ottaneet mukaansa ennestään tuntemattoman Rodneyn, kun tämä oli häiden Facebook-ryhmässä ilmaissut olevansa kyytiä vailla.
Ketjureaktioon tarvittiin vain tien yli juossut kettu, jäteauton pikainen jarrutus, Addien hätäjarrutus - ja heidän takanaan 70000 punnan hintainen Mersu, jonka kuski ei jarruttanut ollenkaan. 

Kiipeän ulos samaan aikaan kun Dylan astuu ulos Mersusta. Hänellä on yllään valkoinen t-paita ja chinosortsit, jalassa kuluneet purjehduskengät. Sortsien vyölenkissä, osittain taskun sisällä, on karabiinihaka. Se oli minun keksintöni, estää häntä hukkaamasta jatkuvasti avaimiaan.
Dylan astuu eteenpäin Mersun etulyhtyjen valossa. Hän on niin komea, että rintaani sattuu. Tämä on vielä vaikeampaa kuin olin olettanut. Haluan tehdä kaikkea yhtä aikaa: sännätä hänen luokseen, juosta häntä karkuun, käpertyä sikiöasentoon, itkeä. Ja kaiken alla velloo järjetön tunne, että joku on onnistunut sotkemaan asiat, että jossain päin universumia viesti on jäänyt matkalle, koska minun oli tarkoitus nähdä Dylan tänä viikonloppuna, ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen, mutta vasta häissä.

Koska Mersu vaurioitui likipitäen lunastuskuntoon ja Mini selvisi vähäisillä kupruilla, matkaa jatketaan kolme miestä Minin takapenkillä. Se kolmas on Dylanin ystävä Marcus.

Dylanilla ja Addiella on yhteistä historiaa, he ovat seurustelleet. Sisarukset eivät jostain syystä pidä Marcuksesta eikä Marcus ole koskaan pitänyt Addieta tarpeeksi hyvänä tyttöystävänä Dylanille. 

Jos salaisuudet voisi valjastaa energiaksi, emme tarvitsisi ollenkaan bensaa Tässä autossa kannetaan niin paljon kaunaa, että sillä pääsisi kevyesti Skotlantiin saakka. 

Takaumissa ollaan jonain aiempana kesänä Provencen maaseudulla, jossa  morsiamen vanhemmilla on huvila. Sitä vuokrattiin myös turisteille ja Addie oli kesätöissä talonmiehenä. Eräänä päivänä taloon ilmestyi uusi vieras joka oli Dylan, ja heidän välillään kipinöi saman tien. Oman rauhan vei kuitenkin kohta huvilalle ilmestyvä Dylanin kaveriporukka, mm edellä mainittu Marcus. 

Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa, "silloin" ja nyt, eli ei kerrota suoraan kuinka pitkään he kaikki ovat toisensa tunteneet. Kertojina ovat vuorotellen Addie sekä Dylan ja kun aikatasot kohtaavat, kaikki selviää.

Olen lukenut O'Learyltä Kimppakämpän jota pidin ihan ookoona. Vaihtokauppaan en ole vielä tutustunut. Olen nähnyt jokusia kommentteja, että tämä ei ole ollut ihan yhtä hyvä kuin nuo kaksi ensimmäistä, mutta minä taas pidin tästä paljon enemmän kuin Kimppakämpästä. Luulen että tuo aikatasojen käyttö piti mielenkiintoni tässä paremmin yllä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Elise Bryant: One True Loves

 

Elise Bryant: One True Loves
Balzer + Bray, 2022
Lukija: Joniece Abbott-Pratt
Kesto: 8 h 50 min


Kun Lenore Bennettin paras ystävä Tessa kuulee, että Lenore pääsee vanhempiensa kanssa Välimeren risteilylle, tämä näkee mielikuvissaan eurooppalaiset pojat, nimeltään jotain erityisen seksikästä kuten Enzo, viheltämässä Lenorelle oh-la-laa ja suorastaan kilpailemassa siitä kuka saa viedä hänet gelatolle. Lenore ei kuitenkaan näe elämäänsä yhtenä pitkänä, eeppisenä Hallmark-elokuvana. Sitäpaitsi, hänellähän on Jay.

He ovat deittailleet koko lukuvuoden, tosin aika vaivihkaa, sillä Jayn vanhemmat eivät hyväksyisi virallista treffeillä käymistä ennen kuin Jay täyttää 18. Lenoren ystävät eivät usko tätä, etenkin kun Jay ei ole esitellyt Lenorea vanhemmilleen edes ystävänään, vaikka käy juhlissa toisten tyttöjen kanssa. Lenorella on tähänkin selitys, tosin Jayn antama. Nämä tytöt ovat vain hänen vanhempiensa perheystävien tyttäriä, eli velvollisuus, ei muuta.

Prom-juhlissa Lenorelle paljastuu se mitä ystävät ovat pelänneet. Kun Jay suutelee erästä näistä 'perheystävien tyttäristä', kaikki näkevät ettei kyse ole ensisuudelmasta. Kaikki näkevät myös, ettei Jay petä Lenorea, vaan Lenore on se, kenen kanssa on petetty.

Lenoren vanhemmat ovat menestyneitä, isä on saavuttanut tavoitteensa ja ainoana mustana päässyt lakifirmansa osakkaaksi. He odottivat samankaltaista menestystarinaa myös lapsiltaan. Lenorea paljon nuorempi pikkusisko Etta valmistuisi varmasti omistaja opinnoistaan etuajassa, mutta osasiko hän selittää mikä on TikTok? 

Lenorella on syksyksi opiskelupaikka New York University Collegeen, mutta hän ei ole vielä varma mitä haluaa siellä opiskella. Pääaineen valinta olisi lopullisesti edessä vasta sophomore vuoden lopussa. Vanhemmat eivät nähneet asiaa samoin.

"What I need you to understand, Lenore, is that we don't have the privilege to figure things out, to float around and see where things take us." His voice was low and steady, it hits me right in the chest. 
"It's not a fair race for us. We have to be better, or we're behind. And part of that is being prepared and having a plan." 
I don't need him to tell me who "we" is, not just we as in our family, but the collective we. All of a sudden the severity of this hits me and I feel ashamed for being suprised, for joking. Of course what they're saying makes sense, of course they're worried. 
"Black people don't get second chances in life", mom says sitting close to me and holding my hands in hers. "You know this Lenore, and it's not right and it shouldn't still be like that, but it's reality. So we got to be ready on the first one. College is your first one, and we just don't want to see you waste it."

Kun he palaavat risteilyltä, Lenoren on kerrottava mikä hänen pääaineensa tulee olemaan ja mihin hänen on sitouduttava. Kahdentoista päivän risteily aikaa tietää loppuelämänsä suunta luo Lenorelle paineita. 

He lentävät ensin Roomaan ja kiertävät sen nähtävyyksiä. Yksi kolikko Fontana Di Treviin tietää paluuta Roomaan, kaksi rakkautta, oli Tessa opastanut. Suihkulähteellä on valtavasti turisteja ja yksi mielettömän komea poika ja Lenore heitti olkansa yli kaksi euron kolikkoa. 
Laivalla Etta jakaa hienomman hytin vanhempien kanssa siinä missä Lenorella ja heidän veljellään on pieni ankea sisähytti. Lenoren yllätykseksi sama nuori suihkulähteellä bongasmansa komistus on mukana risteilyllä ja jopa puhuttelee häntä - mutta osoittautuu kismittävän tökeröksi. Ainakin aluksi.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 9, kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön, koska Lenore on tummaihoinen ja Alex on myös puoliksi korealainen. 

Valitsin kirjan kuunneltavaksi Helmet-haasteeseen ja toisaalta myös siksi, että pidin alkuasetelmaa risteilylle lähtevästä amerikkalaisperheestä potentiaalisena.  Valitettavasti nuorten rakkauselämä ja Lenoren opiskelupohdinta veivät ajasta 98% ja varsinaiset risteilykohteet jäivät aivan sivuseikaksi. Esimerkiksi pysähdys Pompeijissa mahtui kuunneltuna alle kahteen minuuttiin. Olisin mieluummin pyöritellyt rakkauskiemurat suoriksi vähän ripeämpään tahtiin. 


keskiviikko 2. helmikuuta 2022

Ystävänpäivän lukumaraton

 


Ystävänpäivä on jo ihan nurkan takana. Kirjabloggaajat viettävät sitä tänäkin vuonna lukumaratonin merkeissä. Kauniin haastelogomme suunnitteli Yöpöydän kirjat -blogin Niina. 

Ystävänpäivä osuu tänä vuonna maanantaille, joten maratoonaamme sitä edeltävänä viikonloppuna. Lukea voi siis perjantaina, lauantaina tai sunnuntaina. Lukuaikaa on tuttuun tapaan 24 tuntia ja lukea voi tuolla aikavälillä kahden päivän aikana, esimerkiksi perjantaista klo 18 lauantaihin klo 18 saakka. Kaikki tauot sisältyvät tuohon 24 tuntiin.

Maratonille voi ilmoittautua etukäteen jättämällä kommentin tähän postaukseen. Jos sinulla on kirjablogi, linkitä mielellään siihen, jos käytät jotakin toista somekanavaa kerro miten löydämme sinut  Osallistuminen ei silti vaadi blogia eikä edes someaktiivisuutta. Mielellään käymme kuitenkin kurkkimassa esimerkiksi lukusuunnitelmiasi (eli sitä puolen metrin kirjapinoa jonka olet maratonille varannut)) ja maratonin etenemistä blogeissa, Twitterissä, Instagramissa / Bookstagramissa jne.

#lukumaraton on käytössä.

Kaikki lukeminen lasketaan, myös äänikirjat. Kun olet suorittanut maratonisi loppuun, laske lukemasi sivut ja/tai kuuntelemasi aika yhteen ja tee koontipostaus johon listaat myös kirjat joilla olit mukana, vaikka olisit lukenut tai kuunnellut ne vain osittain. Käy sitten linkittämässä oma tuloksesi koontipostaukseen, jonka laitan blogiin torstaina ja linkitän myös tähän. Jos sinulla ei ole blogia, voit laittaa loppusaldosi ja kirjalistasi suoraan kommenttina. Lupaan tehdä jonkinlaisen tilastokoosteen maratonviikonlopun jälkeen. 

Sunnuntaille osuu myös Lukurauhan päivä. Toivottavasti maraton innostaa monia lukijoita mukaan, ilmoittaudu sinäkin!