Maisku Myllymäki: Holly

 Maisku Myllymäki: Holly

WSOY, 2021

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 5 h 32 min

Ihmisen Luonto -lehden toimittaja Eva sai erikoisemman toimeksiannon, kun lehden toimitukseen oli tullut yhteydenotto harvinaisesta lintuhavainnosta. Vihermehiläissyöjä, 28-senttinen vihreä lintu, jota ei tule sotkea tavallisempaan mehiläissyöjään, oli havaittu pienessä, yksityisessä saaressa jonne Eva nyt lähetettiin.

Evaa oli vastassa saaren ainoa asukas, käytökseltään melko erikoinen Holly. Nainen oli taiteilija, näyttelijä, ja ohjannut myös itse näyttämöllä. Holly kertoi olleensa naimisissa kymmenen vuotta, jääneensä sitten yllättäen leskeksi veneonnettomuuden myötä ja toteuttaneensa silloin välittömästi haaveensa jättää kaiken tylsän ja arkisen ja lähtenyt kiertämään maailmaa. 

- Fransin kuoleman jälkeen aloin punata huuliani lähes päivittäin. Oli aivan sama olinko lähdössä jonnekin vai olinko yksin kotona. Laitoin huulipunaa myös ennen vuoteeseen menoa. Siinä oli jotain äärimmäisen tyydyttävää, tiedätkö, puhtaat kasvot ja maalatut huulet. Sillä, oliko joku odottamassa minua lakanoissa vai ei, ei ollut mitään väliä, vaikka useinhan siellä joku oli, Holly nauraa ja pukkaa Evaa kylkeen.

Eva on kuulevinaan naurussa hiusmurtuman, mutta todennäköisesti hän kuuli väärin. 

Evan pitäisi kirjoittaa paitsi linnusta, jota hän ei ainakaan alkupäivinä näe, myös henkilöhaastattelu Hollysta. Toimittajan ja haastateltavan rooleissa ei kuitenkaan ole helppoa pysyä, kun käytännössä asuu Hollyn vieraana. Lisää mutkikkuutta luo eräänä päivänä saarelle ilmestyvä mies Hollyn menneisyydestä. 

Evan muistikirjasta:

Kirjoita ainakin 

a) vinosta laiturista ja siihen hakkaavasta soutuveneestä

b) tervan ja keltamataran tuoksusta

c) mudasta jalkapohjien alla, varpaiden välissä

d) päälläseisonnan tekniikasta

e) väljistä asuista (= kaftaaneista)

f) hukkumisen vaiheista

Mitä pidemmälle viikko etenee, sitä merkityksettömämmäksi käy Evan alkuperäinen syy tulla Hollyn vieraaksi. 

Eva katsoo itseään ikkunan heijastuksesta. Katsoo omaa fasaanimaista pyöreyttään ja käsiään, jotka lepäävät reisien sivuilla ja hän nostaa toisen kätensä alavatsalleen ja ajattelee: En ole koskaan tuntenut himoa. En ainakaan kunnollista himoa, sellaista joka tuntuisi soluissa asti ja missä ei olisi pätkääkään teeskentelyä tai odotusta että kaikki olisi jo ohi. En ole koskaan varannut hotellihuonetta vain yhdeksi yöksi, en ole koskaan maannut myllätyissä lakanoissa iltapäivään saakka, en ole koskaan odottanut ketään alastomana, en ole koskaan pujahtanut sisään raollaan olevasta ikkunasta tai ajanut viittäsataa kilometriä vain suudellakseni, en ole koskaan lähtenyt tuntemattoman matkaan, en ole koskaan ostanut alusvaatteita katseita varten, en ole koskaan tanssinut hikisenä yökerhossa toista vartaloa vasten. Minussa on valtavan paljon kohtia, joita kukaan ei ole koskenut. 

En ole halunnut enkä kokenut mitään. Olen vain istunut äidin kanssa kotona ja katsonut sairaalasarjoja.

Näin Maisku Myllymäen kirjan jossain kirjablogissa (valitettavasti olen unohtanut missä) ja kiinnostuin sen ideasta. Alku lähtikin käyntiin kuvitelmieni mukaan, mutta sitten heitettiin melkoista kuperkeikkaa. Tällaisessa tilanteessa lukijan olisi mahdollista joko ihastua tai vihastua, minuun juonen yllättävä kehitys teki vaikutuksen. Kuperkeikasta huolimatta en osannut ollenkaan varautua loppuun, joka todella kruunasi tapahtumat ja sekä Hollyn että Evan elämät. Lämmin suositus tälle isolle pienelle kirjalle!