Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Gummerus, 2021

Suomennos: Inka Parpola

Lukijat: 8 lukijaa, mm. Anna Puu nimiroolissa

Kesto: 10 h 55 min

 

Me rakastamme murtuneita, kauniita ihmisiä, eikä kukaan ole yhtä ilmiselvästi murtunut ja klassisen kaunis kuin Daisy Jones. 

Billy ja Graham Dunne perustivat bluesrockbändin The Dunne Brothers 60-luvun puolivälissä. Silloin kaikki halusivat olla Beatles ja Rollarit, Billy halusi olla Dylan ja Lennon. Ensin soiteltiin kotibileissä ja satunnaisesti baareissa, ihan vaan kaljapalkalla, mutta kelpasihan se kun oli alaikäinen. Kun heidät 'löydettiin' ja Rod Reyes ryhtyi heidän managerikseen koska Billy Dunne oli hänen mielestään syntynyt rocktähdeksi, heitä oli kasassa jo kuusi. Kun nimiehdotuksia sinkoili ees taas eikä mikään ollut ylitse muiden, keikalle ilmoitettiin The Dunne Brothersien sijaan The Six. 

WARREN:

Meillä oli niihin aikoihin sääntö. Kullakin meistä oli viisi tulitikkua. Sillä lailla me jengiä kutsuttiin bileisiin keikan jälkeen. Jos tyypillä oli tulitikku, tervetuloa. Saimme antaa niitä kenelle tahansa yleisössä näkemällemme tytölle, yritimme tietenkin pysytellä loitolla sekopäistä. 

Bändi koostui viidestä nuoresta miehestä ja kosketinsoittaja Karenista, joka tuli mukaan toisesta bändistä jossa pojat olivat vain pyrkineet hänen housuihinsa. The Six arvosti hänen soittotaitoaan ja mukana itärannikon kattavilla keikoilla kulki toinenkin tyttö, Billyn tyttöystävä Camila, jonka kanssa Karen ystävystyi. Rod Reyes vei heidät kohta myös länsirannikolle, koska "kaikki" olivat Hollywoodissa, mutta sillä kiertueella Camila ei ollut mukana ja Billyllä alkoi kulkea turhankin lujaa.

WARREN:

Minäpä tiivistän sen varhaisen kiertueen. Minä sain pesää, Graham veti kamaa, Eddie dokasi, Karenia alkoi ottaa pannuun, Pete jaaritteli puhelimessa kotona odottavan tyttönsä kanssa ja Billy teki kaikkea viittä samaan aikaan.

ROD:

Minäpä kerron millaista on manageroida rockbändiä. Ajoimme ympäri maata, roudarit ja crew ja koko lössi. Eikä yksikään tyyppi - yksi ainut bändin jäsen - vaivautunut miettimään, miten meillä oli aina tankki täynnä. 

Vuoden '73 lopulla oli öljykriisi, bensasta oli pulaa. Kiertuemanageri ja minä lahjoimme bensa-asemien työntekijöitä kuin elämämme olisi ollut siitä kiinni. Minä vaihtelin rekisterikilpiä. 

Eikä kukaan edes huomannut, koska kaikilla oli niin kiire paneskella ja ryypätä ja vetää kamaa.

Daisy Jones oli varttunut Los Angelesissa brittiläisen taidemaalarin ja ranskalaisen mallin ainoana lapsena. Hän ei ottanut koskaan yhtään laulutuntia, hän oli luonnonlahjakkuus. Hän oli kaunis, hän oli täydellinen. 

Hän oli vain neljäntoista, kun hän jotenkin vain solahti roudareiden mukana Hollywood Stripin klubeille. Hän tiesi alusta asti, että hänestä ei tulisi jonkun muun muusaa, hän olisi itse se joku.

Sanoin: Olen artisti, eli joko te annatte minun levyttää haluamani albumin tai en tule paikalle, ikinä. Teddy sanoi: Daisy, sellainen ihminen joka vaatii täydellisiä olosuhteita taiteensa tekemiseen, ei ole taiteilija. Sellainen ihminen on mulkku. Pamautin oven hänen naamaansa.

Mutta vähän myöhemmin Daisy alkoi lukea biisivihkoaan ja tajusi ettei hänellä ollut mitään alusta loppuun saakka valmista ja että hänen pitää työstää niitä ja tehdä yhteistyötä Teddyn kanssa. Hän oli tottunut saamaan kaiken, mutta jos hänen nyt jälkeenpäin pitäisi kiittää Teddyä jostain, niin siitä että mies pakotti hänet ansaitsemaan jotain. 

Ja niin minä tein, ilmaannuin studiolle, yritin pysytellä suhteellisen selväpäisenä ja lauloin ne laulut jotka minun käskettiin laulaa. En laulanut niitä kaiken aikaa juuri sillä tavalla kuin he halusivat, panin toki vähän hanttiin, ja uskon vakavissani, että se levy on parempi koska pidin hiukkasen kiinni omasta tyylistäni. Mutta minä tein sen, mitä minulta pyydettiin. Olin juonessa mukana. Ja kun olimme saaneet kymmenen pikku balladia söpöön pakettiinsa, Teddy sanoi, että miltä tuntuu ja minä sanoin että minusta tuntui että olin saanut jotain aikaiseksi ja vaikka lopputulos ei ollut aivan sitä mitä olin alkuun kaavaillut, se oli ehkä kuitenkin ihan kiva lätty. 

Mutta vasta kun tuottaja keksi laittaa Daisy Jonesin ja The Sixin yhteen, syntyi hittibiisi. Yleisö räjähti. Yhdessä Daisy ja Billy, heidän välisensä kemia ja se mitä he antoivat itsestään ja toisistaan lavalla, oli kuin magneetti joka veti keikkayleisöä puoleensa. 

Minun tajuntani ei kuitenkaan räjähtänyt. En tiedä, oliko minulla kirjalle liian kovat odotukset. Sillä on Goodreadsissä yli neljä tähteä mikä antaa odottaa tiettyä laatua ja sitä on Suomessa mainostettu isona äänikirjaprojektina johon on panostettu enemmän kuin mihinkään aiemmin. Onhan lukijoiden iso määrä (heitä on kahdeksan) tietyllä tapaa toimiva tällaisessa kirjassa, ja on toki vaikea kuvitella miten se olisi toiminut yhdellä nais- ja yhdellä mieslukijalla. Ylipäätään rakenne, joka koostuu pelkästä vuoropuhelusta jonka jokaisen pätkän alussa on puhujan nimi ja kaksoispiste kuin näytelmäkässärissä, on todella haastava ja mietin nyt jälkeenpäin oliko se todellakin tarpeen ja mitä erityistä se antoi kirjalle.

Mutta se mihin varsinaisesti petyin ja miksi annan kirjalle vain kolme tähteä, on sen sisältö. Olin jemmannut kirjaa sopivaan hetkeen, nauttien sen säästelystä. Odotin sen tempaavan minut mukaan kiihkeään, sähäkkään rockelämään, mutta loppujen lopuksi kirja oli melko yllätyksetön, vähän tylsänpuoleinen ja jälkifiilikseltään oudon tasapaksu. Tässäkö se oli?

Kuuntelimme tämänkin kirjan yhdessä mieheni kanssa. Häntä ärsyttivät jatkuva "minä sanoin" ja "hän sanoi" hokeminen ja jonnin joutavat repliikit jotka eivät vieneet tarinaa mihinkään vaan toimivat lähinnä muistuttamassa, että tuokin tyyppi on kirjassa mukana. Keskeisiä hahmoja oli vain muutama ja loput olivat täytettä. Repliikit olivat tosiaan lyhimmillään parin kolmen sanan mittaisia ja saattoivat vain toistaa saman asian minkä edellinen puhuja oli jo sanonut, ja kun joka kerta lukijan vaihtuessa lukija sanoo ensin roolihenkilönsä nimen, kokonaisuus ei ollut aina kovin sujuvaa ja silloin sama turhautti itseänikin. 

Miestäni ärsytti myös se, kun repliikeissä esimerkiksi Billy sanoi mitä Eddie oli sanonut jne, sen sijaan että Eddie, joka oli keskustelussa mukana, olisi itse puhunut vuorosanansa. Tuo käytäntö välillä sekoitti mieheni ajatuksia siitä, kuka lopulta oli asioista mitäkin mieltä. Hän päätyi antamaan kirjalle 2,5 tähteä.