Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Wsoy, 2021

Lukija: Hanna Brotherus

Kesto: 7 h 41 min

Seisoin sateessa ja annoin veden läpäistä ihoni ihan joka paikasta, jokaisesta tukkeutumaisillaan olevasta kohdasta. Kirjoitin taskussani olevaan märkään vihkoon sata kertaa, että olen viisas nainen ja tuottelias kirjailija. Kirjoitin sen, ja sitten kirjoitin etten ole, vaan olen hullu ja amatööri ja luulen itsestäni liikaa ja teeskentelen ja minun pitäisi hävetä. 

Ymmärsin, etten voi enää ohittaa sitä, mitä olen sisälläni. Minulla on tämä keho joka on ainoa kotini. Mitään muuta en omista, mistään muusta en ole vastuussa. Kaikki muu jää tänne kun kuolen.

Nainen oli lähtenyt muutamaksi viikoksi Pariisiin. Ei siksi, että saisi pikku irtioton kevääseen, vaan lopettaakseen pakenemisen. Miksi juuri Pariisiin? Koska se oli ainoa paikka, minne hänen äitinsä oli oman äitinsä kanssa matkustanut. Naisella oli tarve kirjoittaa, kertoa siitä miten hänestä tuli se joka tuli, päästä perille omasta näkökulmastaan asioihin, tapahtuneisiin, elämäänsä.

Nainen käy läpi kaikki elämänsä ihmissuhteet lapsuudenperheestään. Etäisemmän äidin, läheisen isän, nainen oli aina isän tyttö. Siskonsa, joka kuoli rintasyöpään aivan liian nuorena ja veljen, joka oli kuusi vuotta nuorempi. 

Veljessään hän näkee paljon samaa kuin äidissään, tämä on yhtä työteliäs ja aikaansaava. Nainen ei tunne veljensä arkea, he eivät ole sillä tavalla läheisiä. Siskonsa kanssa nainen oli lapsena läheinen, he tekivät kaiken yhdessä kunnes tulivat murrosikään ja sisar sairastui anoreksiaan. Kaksi niin läheistä vieraantui toisistaan ja toistensa elämästä. Siskosta tuli vaatesuunnittelija, naisesta tanssija. 

Äiti vei hänet ensimmäiselle balettitunnille viisivuotiaana ja musiikki tuntui nostavan hänet ilmaan. Mitä korkeammalle jalka nousi, mitä ylemmäs hyppäsin, mitä enemmän piruettini pyöri, sitä enemmän sain huomiota opettajalta. Päässäni oli kiiltokuva tanssijasta jollaiseksi halusin tulla. Oopperan balettikouluun hänet valittiin 11-vuotiaana, mutta vanhemmat halusivat tanssin olevan vain harrastus, joten hän vaihtoi rytmiseen kilpavoimisteluun, vaikka siivet katkesivat ja unelmat murenivat. Hän halusi olla paras voimistelussakin, kivun ja kärsimyksen kautta eivätkä vanhemmat taaskaan hyväksyneet. Pääsy tanssimaan teatterikorkeakouluun oli ainoa oikea väylä eteenpäin, mitä nainen osasi ajatella, mutta vanhemmat sitkeästi toivoivat, että hän hankkisi muunlaisen ammatin.

En ole tanssija siksi, että nautin tanssista. En tanssi siksi, että harjoittelu on hienoa.

Saan tanssilta näyttämön, jossa on mahdollisuus olla auki. Saan tanssilta tilan taisteluun itseni kanssa. Saan tunteen kivusta ja kamppailusta syvimmän inhimillisyyteni kanssa. 

Olin lukenut kirjasta monta kommenttia, joissa ihmeteltiin avoimuutta tuoda julki yksityisiä asioita omista lapsista ja sisaruksista. Lähdin kuuntelemaan kirjaa sekä uteliaana että jostain syystä varmana siitä, ettei se tuntuisi minusta samalta, tai ainakaan yhtä paljastavalta. Pidin etukäteen isona plussana sitä, että kirjailija itse lukee kirjan, uskoen, että hän antaa tunteiden kuulua omassa tekstissään, mutta ei, kaikki oli yhtä tasapaksua tapahtui mitä tahansa. Tuntui, kuin hän olisi lukenut vierasta tekstiä, kertomusta joka ei merkinnyt hänelle mitään. 

Millainen paljastuskirjan oloinen teos sitten oli? Minulle se oli enimmäkseen pitkästyttävää jorinaa joka olisi varmasti koskettanut enemmän sellaista lukijaa jolla on sisaruksia ja / tai on halunnut omia lapsia. Tosin Brotherus on tullut saaneeksi neljä lasta ilman että olisi suunnitellut näistä yhtään ja kaksi on suunnitellut jopa abortoivansa. 

Jollain tapaa kirja ahdistikin, eniten ehkä siksi, että kirjassa kuvatun naisen elämässä kaikki on ollut niin vaikeaa ja tuskien taivalta, hän on jatkuvasti asettanut itselleen korkeita tavoitteita oli kyse sitten urasta tai lasten kasvatuksesta, hänenhän piti olla uransa lisäksi täysillä mukana myös lastensa koulunkäynnissä jokaikisissä kissanristiäisissä. Kirjan päähenkilö on nainen, joka suorittaa elämäänsä hengästyttävällä tahdilla, enkä koe minkäänlaista samaistumista häneen, itse asiassa tuon naisen elämä olisi minulle, oman elämäni downshiftaajalle kauhukuva.