Jarkko Tontti: Haava

Jarkko Tontti: Haava

Otava, 2021

Lukija: Karoliina Niskanen

Kesto: 5 h 52 min

Yliopistolla tutkijana työskentelevä Greta luennoi opiskelijoille ja kirjoittaa tutkielmaa noitaoikeudenkäynneistä. Kaksi 1600-luvulla elänyttä Mariaa, saksalainen ja suomalainen. Laitoksen esimies oli varoitellut aiheen kuluneisuudesta, mutta vertailu oli Gretan mielestä uusi näkökulma. Eräänä päivänä kun Greta oli kotiutunut työpäivän päätyttyä, hän yllättyi kun ovikello soi. 

Mitä nyt, eihän kukaan nykyään ilman etukäteisilmoitusta tule kylään. Ensimmäinen arvaukseni oli Jemina. Vai oliko se toive? Ei, se oli pelko. Jemina yrittäisi taas kerran vedota äidinrakkauteen ja sääliin. Heittäytyisi syliini, itkisi, lupaisi, vannoisi, itkisi lisää. Nyt hän on tosissaan, tällä kertaa hän tekisi sen. Hän on taas menossa kuntoutukseen, mutta tarvitsisi alkuun rahaa. Niinpä niin.

Mutta tällä kertaa ovella ei ole huumeita käyttävä, rahaa kärkkyvä tytär, vaan kaksi poliisia, ilman Jeminaa. Greta oli aina tiennyt tämän päivän joskus koittavan. Teidän pitäisi tulla tunnistamaan tyttärenne ruumis. Poliiseilta hän sai Jeminan osoitteen; hän ei ollut tiennyt edes tyttärensä osoitetta, ei tämän ystävistä, elämästä. Eikä siitä, oliko tämä tavannut hiljattain isäänsä ja jos, mitä he olivat tehneet. Käyttäneet päihteitä yhdessä?

Joskus olin syyttänyt erostammekin mielessäni Jeminaa. Johannes joi, koska Jemina oli niin vaikea. Välillä syytin toisinpäin, tyttäreni käytti aineita koska hänen isänsä oli alkoholisti. Se oli epäreilua, myönnetään. Ei se ollut Johanneksen vika, hän yritti tosissaan. 

Kaksi addiktia, isä ja tytär. Johannes oli taas hakeutunut katkolle kun oli saanut tiedon tyttären kuolemasta. Edellisillasta ei ollut selkeitä mielikuvia, vain hetkittäisiä välähdyksiä jotka vaikuttivat siltä, että hän oli ollut Jeminan ja tämän kavereiden seurassa.

Tämä se oli. Olisiko se tämä?

Jokaiselle alkoholistille se tulee, se hetki. Joillekin ensimmäinen kerta riittää. Kun tajuaa, että joko nyt lopetat dokaamisen tai kuolet. Joillekin se tulee seitsemännentoista retkahtamisen jälkeen, tai kuudennen myllyhoidon aikana. Että nyt vittu riittää. Nyt vittu riittää.

Ja kyllä, olin sanonut nämä sanat itselleni aikaisemminkin. Tämän päätöksen olin tehnyt niin monta kerta viimeisen kolmentoista vuoden aikana. Ihan tosissani olin päättänyt joka ikinen kerta. Ja joka kerta olin salaa luvannut itselleni takaportin, muutaman sentin raollaan olevan takaoven. Se oli ajatuksen itu jokaisen päätökseni reunamailla, halun muistutus hirmuisesta voimastaan. Että kunhan olet kunnossa, kunhan olet kaksi vuotta juomatta, sitten voit ottaa pari lasillista viikossa, ei yhtään enempää.

Nyt vittu riittää.

Kirja oli jaettu kolmeen osaan, joissa kertojina olivat Greta, Johannes ja lopulta Jemina itse. Gretan osuus oli niistä kiinnostavin, Johanneksen vähän pitkästyttävä ja loppu oli mielestäni tylsin mahdollinen. Pienenä sivujuonteena Gretan osuudessa oli kiinnostavaa tietoa noitavainoista. Pidin kovasti Tontin edellisestä kirjasta Perintö, tämä oli sen jälkeen harmillinen pettymys. Asiaa ei juuri suttanut se, että lukija oli jopa suomalaiseksi tasainen läpilukija, joka olisi voinut eläytyä enemmän.