Jessie Burton: Tunnustus

Jessie Burton: Tunnustus

Otava, 2020

Alkuteos: The Confession, 2019

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 14 h 10 min

1980. Parikymppinen Elise tapasi kuusitoista vuotta vanhemman Connien Lontoossa kun nainen alkoi seurata häntä hautausmaalla. 

"Et sinä kuole vielä pitkään pitkään aikaan", nainen sanoi, ja hänen äänensä kulki Elisen läpi kuin suoneen annettu rauta. He tuijottivat toisiaan. 

"Voinko tehdä jotain hyväksesi?" Elise kysyi. 

He lähtivät yhdessä juomaan teetä kahvilaan ja juttelivat niitä näitä. Connie kertoi olevansa kirjailija ja myöhemmin Elise etsi kirjan kirjastosta, Constance Holdenin kirjoittaman Vahasydämen. Kirjasta alettiin tehdä elokuvaa ja naiset lähtivät Kaliforniaan. Kun Elise olisi jo halunnut palata mutta Connie ei, alkoi suhde rakoilla.

2017.

Olin neljätoista kun tapoin äitini. 

Siihen saakka olin pitänyt häntä kulisseissa missä hän teki paljon kiinnostavampia juttuja kuin muiden äidit ja vain odotti minulta merkkiä palata elämääni. Mutta hän ei ollut koskaan valmis eikä ilmestynyt ikinä. Kymmenen-yhdentoista iässä kerroin luokkakavereilleni että hän oli karannut venäläisen sirkuksen matkaan ja eleli jakkihärän vuodista tehdyssä teltassa. Kirjoitin hänen käsialallaan kortteja vuoristomaisemista ja vein niitä kouluun.  

Isä oli kertonut Roselle, että tämän äiti Elise oli lähtenyt pois, kun Rose oli ollut vajaan vuoden vanha. He olivat asuneet tuolloin New Yorkissa.  Kouluikäisenä Rose usein mietti missä äiti oli, mitä hän teki ja miksei tämä voinut tehdä sitä hänen kanssaan. Isältä oli vaikea nyhtää mitään tietoja äidistä tai Rosen syntymään liittyneistä olosuhteista, muuta kuin että isä oli palannut hänen kanssaan pian Englantiin.  

Mutta nyt isä antoi vihdoinkin hänelle vinkin Elisestä, ojentaen samalla Vahasydämen ja kertoen, että Elise oli ollut yhdessä tämän kirjailijan kanssa kun isä oli tavannut tämän. Rose ahmi Vahasydämen ja toisen, Vihreän jäniksen, joka oli jäänyt samalla Connien viimeiseksi romaaniksi. Netistä ei löytynyt juuri mitään tietoa, vain muutama rakeinen kuva kirjailijasta, ei edes nykyistä asuinpaikkaa. Nythän nainen olisi jo seitsemänkymppinen. 

Rosen pitkäaikainen poikaystävä Joe oli tehnyt ison elämänmuutoksen ja jättänyt työnsä pörssimeklarina antautuen rakkaudelleen, meksikolaiselle ruualle, ymmärtämättä kuitenkaan miten kilpailtua festivaalien ruokarekkabisnes oli. Joen mielestä Rosen suunnitelma hankkiutua Connien juttusille oli huono, mutta nyt kun Rose oli niin läheltä äitinsä arvoituksen selviämistä, hän ei voinut enää jättää asiaa siihen. 

Connie ei ollut julkaissut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen. Nyt hänellä kuitenkin oli idea uuteen kirjaan, Elohopeaan, mutta hän tarvitsi assistentin, koska hänen kätensä eivät enää toimi. Rose pestautui työhön väärällä identiteetillä, Laura Brownina, toivoen ehtivänsä saada mahdollisimman paljon tietoja äidistään ennen kiinni jäämistään. 

Connie katosi ja palasi minuutin päästä ojentaen minulle kainosti pienen kassin. 

"Hyvää joulua", hän sanoi.

"Connie, et olisi..."

"Minä halusin", hän sanoi.

Kassissa oli laatikko. Laatikossa oli kultainen kaulaketju, jossa riippui kultainen L-kirjain. 

"Se on viktoriaaninen", Connie sanoi. "Pidätkö siitä?"

Pidin minä. Se oli kaunis ja siro mutta tunsin suunnatonta surua laskiessani sen.kämmenelleni. Se oli aineellinen muistutus valheestani. Ja vaikka toisaalta minun teki yli kaiken mieli panna se kaulaani, toisaalta halusin ennen kaikkea polvistua Connien eteen, kertoa hänelle oikean nimeni ja selittää että en missään nimessä ansainnut tällaista lahjaa. 

Tunnustuksessa oli erittäin jännät lähtöasetelmat kaikin puolin ja kertomus piti minua pihtiotteessa. Vuoron perään avattiin sekä 1980-luvun että 2017 tapahtumia. Tuo kuvio, ettei Rose vain ottanut suoraan yhteyttä Connieen oli paljon antoisampi. Oli hauska sattuma että hyvä osa nykyhetkestä sijoittui joulun aikaan, tätä en todellakaan tiennyt kun valitsin kirjan kuunneltavaksi.

Sekin on metkaa, miten Burton kirjoittaa aivan eri maailmoissa olevia kirjoja. Olen lukenut hänen hienon esikoisensa, Nukkekaapin, ja sehän sijoittui 1600-luvun lopun Amsterdamiin. Nyt tuntuu siltä, että väliin jäänyt Muusakin pitää lukea.