Delia Owens: Suon villi laulu

Delia Owens: Suon villi laulu

Wsoy, 2020

Suomennos: Maria Lyytinen

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 13 h 23 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa. 

Suo tietää kuolemasta kaiken, eikä välttämättä pidä sitä traagisena, syntisenä nyt ei ainakaan.

Kya Clark oli seitsemänvuotias ja viisipäisen sisarussarjan kuopus, kun hän näki äitinsä kävelevän pois mitään sanomatta tai edes polun mutkassa vilkuttamatta. Äiti oli kadonnut polkua pitkin monet kerrat ennenkin ja palannut aina ruokaa mukanaan, mutta aiemmin hänellä ei ole ollut mukanaan kapsäkkiä eikä jalassa alligaattorikuvioisia tekonahkakenkiään. 

Elettiin vuotta 1952, Pohjois-Carolinan suo- ja marskialueella. Kyan perhe oli rämeen roskasakkia, eikä heidän hökkelimökkiään oltu virallisesti koskaan edes rakennettu, tänne paaluttivat asumuksiaan lähinnä lainsuojattomat. Osa oli asunut siellä jo pitkään, osa oli tullut sodan jälkeen. Heidän maanvaltauksensa ei kiinnostanut ketään, sillä kukaan muu ei halunnut seutuja omakseen. Eihän siellä ollut kuin soista joutomaata. 

Yksi kerrallaan vanhemmat sisaruksetkin lähtivät kun äiti ei palannut, isä oli jatkuvasti juovuksissa ja huitoi heitä kännipäissään, kuten oli lyönyt äitiäkin. Kun toiseksi nuorin, 14-vuotias velikin lähti ja Kaya jäi taloon kaksin isän kanssa, veljen viimeinen neuvo Kayalle oli juosta karkuun jos viranomaisia näkyy. 

Hän suuntasi hengitystä pidätellen kohti laguunin suuta, joka oli melkein kokonaan karhunvatukkapensaiden peitossa. Hän kynti hitaasti yli sata jaardia kyyristellen jättimäisten puiden matalalla riippuvien oksien ja pöheikköjen ali, huolettomien kilpikonnien sukellellessa tukkien lomassa. Kelluva limaskamatto värjäsi veden yhtä vihreäksi kuin laguunin vehmas lehtikatos oli, ja yhdessä ne muodostivat smaragdisena hohtavan tunnelin. Lopulta puut väistyivät ja Kaya lipui avaran taivaan alle keskelle korkeita kaislikkoja missä kuului lintujen kutsuhuutoja. Samanlainen näky oli luultavasti ensimmäisenä edessään munasta kuoriutuvalla linnunpoikasella, Kaya tuumi. Hän ajeli eteenpäin, pieni tytönhuitukka veneessä, kääntyili eri suuntiin kun edessäpäin avautui haarautuvien ja lomittuvien suistoväylien päättymätön verkosto.

1969 sheriffi Jackson sai tutkittavakseen paikallisen miehen kuolemantapauksen. Kylän kultapoika Chase Andrews näyttää pudonneen rämealueen vanhasta hylätystä palotornista, mutta tapaus on outo, sillä paikalta ei löydy ruumiin tai kenenkään muunkaan jalanjälkiä, eikä merkkejä siitä että sellaisia olisi pyritty häivyttämäänkään. Chase oli melkoisen naistenmiehen maineessa, olisiko joku mustasukkainen aviomies saanut tarpeekseen? 

Kirjassa vuorottelevat Kya ja rikostutkimus, kunnes välissä olevat 17 vuotta kuroutuvat kiinni.

Olin ohittanut tämän kirjakatalogeissa ajatellen, ettei erakkona elävän naisen elämäntarina ole mukavuusalueellani, mutta kun kirjaa alkoi näkyä blogeissa ja instagramissa, uteliaisuuteni vei voiton. 

Kirjan kieli ja sen luontokuvailu on uskomattoman kaunista, ymmärrän hyvin miksi kirjaa on näiden osalta kovasti kehuttu. Harvoin kirja maalaa näin selvän kuvan ympäristöstä, näin mielessäni koko ajan laguunin ja rämeen kasveineen ja eläimineen. Minulla se oli kuitenkin liian surullinen enkä pidä oikeudenkäynneistä kirjoissa, etenkään näin, että päähenkilö on syytettynä.