Sivut

Sivut

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni


Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni
Karisto, 2020
309 sivua

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Kaikki ihmiset eivät toivu eroista. Ero jää heidän sisälleen, se on vaurio joka ei parane heissä. Se ei parane koskaan. He kasvattavat vaurion päälle kerroksia, he käyvät töissä ja syövät ja nukkuvat taas normaalisti, he alkavat seurustella ja ostavat asuntoja ja vaatteita ja lähtevät matkoille. He käyvät tapahtumissa ja näkevät ystäviään ja nauravat kuin olisivat kunnossa. 
Mutta kaiken aikaa, vielä vuosia eron jälkeen, vaurio on heissä yhä. Se tulee esiin, kun kukaan muu ei ole paikalla, kun kukaan ei puhu, kun mitään ei tapahdu. He palauttavat mieleensä yhden muiston, hetken kukkulalla, jolla tuulee ja josta näkee kerralla koko kaupungin, meren ja vastarannan, ja he putoavat takaisin tuon ihmisen sisälle. He putoavat takaisin hänen sisälleen kuin eivät olisi koskaan olleetkaan poissa. 

14-vuotiaana Anni oli ihastunut tyttöön ja tuntenut siitä pakokauhua, kunnes kuuli terveystiedon tunnilla, että sellaiset tuntemukset ovat yleensä ohimeneviä. Lukio sujui hyvin, mutta hän ei halunnut aikuistua ja sairastui syömishäiriöön. Yliopistolla naistutkimusta esittelevät tytöt olivat Annin mielestä ihanan rohkeita. En ole koskaan ennen tuntenut lesboja. Kaikki heissä houkuttaa minua. Gradunsa hän tekee L-koodista, tietenkin. 

Dtm on lesbojen kantapaikka, sieltä Annikin löytää seuraa. Tytön huulet ovat pehmeät, niin sanotaan jokaisessa harlekiiniromaanissa, mutta nyt se on totta. Suudelmassa on kiihottavaa hellyyttä ja hitautta, se on jotain muuta kuin kosteat ja aggressiiviset suudelmat, joihin olen tottunut miesten kanssa. Tähän asti Anni oli luullut, ettei hän oikein pidä seksistä. Ensimmäisille treffeilleen hän pukeutuu hameeseen ja korkkareihin vaikkei tunne oloaan luontevaksi, mutta 22 vuotta heteroiden maailmassa on opettanut niin. Tyttö ei kuitenkaan halua tavata häntä toistamiseen, ja Anni oppii kantapään kautta, että lesbot pitävät maskuliinisemmista tyypeistä. Annikin leikkauttaa hiuksensa lyhyiksi, laihtuu, pukeutuu väljiin vaatteisiin tai paitaan ja krakaan.

Sitten hän tapaa Lukan, Lauran joka ei pidä oikeasta nimestään, koska se tuo mieleen Laura Voutilaisen ja tekopirteät heteronaiset, jotka harrastavat spinningiä. Luka ei ole mies mutta ei nainenkaan. Hän on laiha ja hänen rintansa ovat lähes olemattomat, hän pukeutuu miesten vaatteisiin. Hän voisi olla rocktähti tai narkomaani, en tiedä, onko näillä kategorioilla kovin paljon eroa. Hän seurustelee Sanden kanssa, mutta heillä on avoin suhde. Kun Anni ja Luka muuttavat yhteen, heidän suhteensa on vakavampi. Joka viikonloppu käydään silti baareissa, vaikka illat päättyvät aina siihen, että vaadin Lukaa lupaamaan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Lukan mielestä loppuelämää ei voi tietää, minkä Anni tulkitsee niin, että Luka pettäisi häntä heti kun on mahdollisuus ja kotimatkat ovat usein riitelyä. Menee vielä vuosia ennen kuin tajuan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Silti kiihotun eniten siitä ajatuksesta, että hän tekisi niin. He rekisteröivät parisuhteensa. 

Kaverireissulla Tukholmaan Anni tapaa yökerhossa Elinin. Kaveri paheksuu numeroiden vaihtamista ja Facebook-kaveriksi lisäämistä. Vähättelen tekoani. Mitä sitten? En luultavasti näe häntä enää koskaan. Kahdeksan vuotta Annia nuorempi, liian nuori, mutta skypettää ja viestitellä pitää koko ajan niin että Lukaa ahdistaa, ja lähteä Tukholman Prideenkin ilman Lukaa, Anni haluaa tietysti tavata Elinin. Kaikesta tästä seuraa tilanne, joka kuvataan jo kirjan takakannessa, pari kuukautta eteenpäin eikä Annilla ole enää Lukaa muttei Eliniäkään.

Kirja on tyypiltään pitkälti hyvin rehellistä oman elämän kuvaamista kronologisessa järjestyksessä. Miten Anni löysi seksuaalisuutensa, tutustui helsinkiläisiin lesboihin ja pääsi piireihin sisälle, miten suuteli ensimmäisen kerran toista tyttöä, seurusteli seurustellakseen, rakastui, rekisteröi parisuhteen, osti asunnon, hankki kaksi koiraa, harkitsi lapsia, juhli ja käytti paljon alkoholia, miten he Lukan kanssa päätyivät eroon. Sosiaalinen elämä tapahtui pitkälti baareissa, juhlia piti joka ikinen viikonloppu ja juoda, aina piti juoda liikaa vaikka jälkikäteen kadutti monet kerrat.

Kirja antaa kuvan, että lesbosuhteita varjosti epävarmuus siitä, että oma tyttöystävä löytää jonkun toisen, paremman, nuoremman, ylipäätään itselle mieleisemmän. Anni tiedosti olevansa epävarma ja mustasukkainen, mutta samat piirteet toistuivat ystäväpiirissä. Ehkä jatkuva juhliminen ja runsas alkoholinkäyttö olivat osasyy siihen, mutta kuten Annikin pian oppi, lesbopiireissä oli yleistä jättää vakisuhde vasta kun uusi tyttöystävä oli jo löytynyt. Kukaan ei halunnut jäädä yksin. 

Kirjassa korostettiin paljon sitä, miten lesbot olivat ja elivät täysin omissa piireissään. Eikä sekään, että ystävät olivat vain "omaa väkeä", vaan telkkarista katsottiin vain lesbosarjoja, vuokrattiin lesboelokuvia ja luettiin lesbokirjoja. Koko elämä pyöri sen ympärillä, että ollaan ei-heteroita. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan koskaan haluaisi olla hetero. Toisaalta jako ei ole mustavalkoisesti homot vs. heterot, vaan pienet alaryhmät eivät näyttäneet hyväksyvän toisiaan. Moni asia on muuttunut, Mikael sanoo, mutta transsukupuoliset, polyamoriset, sadomasokistit, queerit, aseksuaalit, nahkahomot ja ei-valkoiset eivät mahdu vieläkään kunnolla sateenkaaripolitiikan sisälle, vaikka MSC Finland osallistuukin Prideen. (MSC on nahkahomojen fetissijärjestö.) Anni tajusi elävänsä Lukan kanssa vaniljasuhteessa. Ei mitään pervoa, ei sadomasokismia, ei polyamoriaa, ei nahkaa, ei piikkejä. Vain seksiä vakituisen kumppanin kanssa omistusasunnon makuuhuoneessa.  

Yllätyin vähän siitä, miten negatiivisessa valossa kaikki heterot kirjassa näyttäytyivät. Ei pelkästään Laura Voutilainen tai Olli Lindholm, joka edusti Annille aivan erityisen ällöttävää heteromiestä, eivät pelkästään ne jotka soittivat suurta suutaan tai puhuivat nyrkeillään. En ole aiemmin ajatellut asiaa ihan näin mustavalkoisesti ja kun tiedän vielä kirjan olevan autofiktiivinen, tuli muutamaan otteeseen tunne, että tirkistelen jotain, mitä minun ei umpiheterona edes kuuluisi lukea tai ainakaan en ole oikeutettu antamaan siitä mitään heterouteni muokkaamaa mielipidettä. Kuitenkin luin tätä kirjaa pitkälti samaan tapaan kuin mitä tahansa tarinaa pitkästä parisuhteesta, mustasukkaisuudesta, pettämisestä, erosta, siitä ylipääsemisestä, uuden elämän rakentamisesta jne. Kyllä minäkin olen ihminen, nainen, tuntenut samoja tunteita, vaikkakin heterosuhteissa. Enkä ole ylipirteä.

Osallistun kirjalla keäkuun Pride-lukuhaasteeseen.





6 kommenttia:

  1. Tämä kirja on mennyt miunlta kokonaan ohitse, mutta postauksesi sai minut kiinnostuneeksi. Ihanaa, että osallistuit Pride-lukuhaasteeseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun sitä emännöit :) Luulen, että tämä Tuppuraisen kirja nousee ensi vuonna paremmin esille Pride-haasteessa, kun on niin hiljattain ilmestynyt.

      Poista
  2. Kirjan nimi on kyllä kaunis ja kansi samoin. Parisuhdekuvaukset ovat aina kiinnostavia, joten taidan tarttua tähän, kunhan saan sen käsiini jostain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä lukemaan, antaa mielenkiintoista näkökulmaa :)

      Poista
  3. Luen juuri lähtökohdiltaan aivan toisenlaista kirjaa, jonka tiedän autofiktiiviseksi (eikä kirjailija sitä ole mitenkään piilotellut). Tunne tirkistelystä kuitenkin häiritsee minua, niin kuin sinäkin kirjoitit tunteneensa muutamassa kohdin. Jos autofiktio sulkee osan lukijoista pois piiristään, ulkopuolisiksi tirkistelijöiksi, niin silloin se ei minusta ole toimivaa kirjaillisuutta vaan omaa uskonvahvistusta. Tämä on tietysti liian jyrkästi sanottu tästä kirjasta, koska en ole sitä lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nytpä heräsi kiinnostus, että mitä kirjaa mahdat olla lukemassa ;) Ja allekirjoitan kyllä tuon mitä sanoit, siitä tulee vähän ulkopuolinen tunne, suorastaan ei-toivottu. En silti usko että se oli tarkoituksellista, ehkä se oli vain omien korvieni välissä?

      Poista