Pari lyhytarviota: Ferrante, Kauhanen

Luen enemmän kuin ehdin ja jaksan kirjoittaa. Lukuvuoteni on alkanut muikeasti! Ensimmäisten 5 kuukauden aikana olen lukenut tai kuunnellut reilut 70 kirjaa joista kymmenkunta on ollut sarjakuvia, näytelmiä tai muita nopealukuisia, valtaosa siis romaaneja. Vauhdissa pysyminen vaatii siis välillä jokusen lyhyemmän esittelyn.

Kirjat on lainattu Pirkanmaan kirjastoista.

Maija Kauhanen: Eliitti 3,5/5
Otava, 2019
266 sivua

On tietysti tosi söpö ajatus, että lapsuuden pahojen tekojen ja aikuisiän vastoinkäymisten välinen karmallinen yhteys olisi kiusaajille yhtä ilmeinen kuin se kiusatuille on.

Inkku ja Karla eivät ehkä olisi ryhtyneet toistensa ystäviksi, elleivät olisi tarvinneet toisiaan. Inkku, tuo puuskuttava punkero, jonka pääsyn luokkaan toinen tyttö estää todeten, ettei tänne tulla tuollaisissa toppahousuissa. Karla, jonka isä tuomitaan vankilaan ja joka joutuu sen tähden muuttamaan äitinsä kanssa rupuiseen kerrostalokaksioon Bullerbyhyn. Molempia kiusataan, molemmat ovat Kehyskunnan peruskoulun pohjasakkaa. Karlalla olisi ollut mahdollisuus nousta Kehyskunnan peruskoulun eliittiporukkaan, mutta hän ei hylkää Inkkua joka jäisi sitten ilman kavereita.

Ysillä Inkku keksii tien vapauteen, helsinkiläiseen eliittilukioon. Sen jälkeen vuosi on pänttäämistä ja ahkeraa viittaamista, enää sillä ei ole väliä että menestyy luokkatovereiden silmissä liian hyvin. Kun tytöt pääsevät eliittilukioon he tapaavat Ilmon, joka on heidän laillaan ollut koulukiusattu. Pohjanmaalta tuleva ja vahvaa murretta puhuva kummajainen on sen jälkeen kolmantena tiiviissä porukassa, joka kuitenkin alkaa lukion jälkeen hajota ja Karla päätyy peräti Pariisiin saakka, mallintöihin. Samaan aikaan Inkku käy terapiassa ja viiltelee itseään. Ilmo on päätynyt jossain lukion ja "nykyhetken" eli 2010 välissä pyörätuoliin, Inkun kanssa he ovat edelleen tiivis parivaljakko, mutta yhteys Karlaan on katkennut. 

Kirjassa liikutaan hypähdellen kaikilla mahdollisilla aikatasoilla peruskoulun alaluokilta 90-luvun alussa kirjan nykyhetkeen 2010. Jokelan koulusurmat 2007 on mukana yhdenlaisena kulminaatiopisteenä, olihan Auvinenkin ollut koulukiusattu. 

Yleensä pysyn hyvin kärryillä eri aikatasoilla, nyt minun oli välillä vaikea hahmottaa missä kohtaa lukiota tai aikuisuutta Karlan osuuksissa elettiin ja päättelin tapahtumäjärjestyksiä monesti sen mukaan oliko Ilmo jo pyörätuolissa vai ei. Kaiken kaikkiaan Eliitti ei ihan täyttänyt niitä odotuksia joita siihen paineistin.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät 3,5/5
Wsoy, 2017 (uusi laitos)
253 sivua
Suomennos: Taru Nyström

Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen,  koska halusi työntää kullisi sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut, kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, personifioit sen, sanot sitä rakkaudeksi. Helvetin väärin ja täysin tuulesta temmattua. 

ERÄÄNÄ HUHTIKUUN ILTAPÄIVÄNÄ, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä. Ja sitten mies vain lähti, jättäen Olgan tuijottamaan peräänsä. Aluksi Mario kävi kotona kerran päivässä, Ilarian ja Giannin takia. Välillä he ottivat mukaan Oton, perheen saksanpaimenkoiran ja lähtivät yhdessä puistoon. Kahden viikon kuluttua Olga alkoi kovistella miestä ja silloin tämä myönsi, että hänellä oli toinen nainen. 22-vuotiaana Olga oli mennyt naimisiin, kuusi vuotta myöhemmin saanut Giannin, kolme vuotta siitä Ilarian. Nyt 38-vuotiaana olin työtön, miehetön, kokoonkuivunut, etikoitunut.

Olgan oli mahdoton käsittää, miten mies saattoi heittää viisitoista vuotta pois elämästään ja samalla Olgan elämästä. Hän päätti, ettei soittele heidän yhteisille ystävilleen tivatakseen lisätietoja, mutta soitti kuitenkin ja suuttui näille koska uskoi että he tiesivät kuka se nainen oli ja missä he asuivat, eivät vain kertoneet hänelle. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin Mariota ja miten saisi tämän takaisin, siloinkin kun oli ajaa kolarin ja etupenkillä istunut Ilaria löi päänsä tuulilasiin. Ainoa ikävä muisto siitä päivästä oli oma ajatukseni, kuin todiste epätoivon aikaansaamasta viekkaudesta, sekava toiveeni saada Mario palaamaan kotiin käyttämällä hyväksi tyttöä. Sanoisin hänelle: näetkö mitä voi tapahtua, jollet sinä ole paikalla? Tajuatko, mihin suuntaan sinä minua työnnät päivä päivältä syvemmälle? 

Otto oli aina ollut enemmän Marion koira, mies oli koiran hankkinutkin, muka lapsille, enemmän itselleen. Eräänä päivänä puistossa, kun lastenvaunuja työntänyt nainen moitti häntä koiran irtipitämisestä ja Otto reagoi syntyneeseen riitaan murisemalla, hän pahoinpiteli koiraa silmittömässä raivonpuuskassa. Hän huusi myös lapsille, kohotti kätensä lyödäkseen heitäkin, mutta onnistui viime hetkellä pysäyttämään liikkeen. Hän jätti lapset puistoon, palatakseen hädissään heitä etsimään ja suuttui taas kun he olivat sillä välin piiloutuneet. Ehkä halusin hylätä heidät lopullisesti. Unohtaa heidät ja lyödä sitten kädellä otsaani, kun Mario vihdoin ilmestyisi kysymään heistä, ja sanoa: Lapsesi? En tiedä. Luulen että olen hukannut heidät. Viimeisen kerran näin heidät noin kuukausi sitten keskustan puistossa. 

Ehkä Ferranten romaanissa näkyy se kuuluisa italialainen temperamentti, sillä Olgalta katoaa kyllä kaikki todellisuudentaju Marion jättäessä perheensä. Tässä kun ei päästy vielä puoleenkaan siitä mitä hän teki ennen kuin (toivottavasti) pääsi tilanteen yli. Loppu kun jäi osittain avoimeksi. Keskiverto suomalaisnainen vain haukkuisi miehen kavereilleen. Olgan tuskaa oli kyllä kiinnostavaa lukea, eikä kirja onneksi päättynyt niin kuin jo pelkäsin sen päättyvän. Otto-paran kohtalo näin koiraihmisenä kävi kyllä sääliksi.