Lisa Jewell: Löysin sinut

Lisa Jewell: Löysin sinut
Wsoy, 2020
Suomennos: Karoliina Timonen
Lukija: Ella Pyhältö
Kesto: 11 h 59 min

Alice Lake tekee taidetta vanhoista kartoista, sillä ei tosin rikastu. Hän on muuttanut kuusi vuotta sitten pieneen pohjoiseen Yorkshiren rantakaupunkiin, kolmesataa vuotta vanhaan merivartioston majaan. Alice on kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti jolla on paitsi vilkkaat lapset kuusivuotiaasta teini-ikäisiin, myös kolme kuritonta koiraa. Hänellä on ollut alivuokralainenkin, Barry, joka on hiljattain muuttanut pois jättäen jälkeensä kaikki tavaransa sekä koiran joka nyt on kolmantena Alicen laumassa. Yksi koirista on Alicen dementoituneiden vanhempien, niitä vain tuntuu kertyvän kun on mukava, auttavainen ihminen kuten Alice.

Alice tietää, että häntä pidetään Ridinghouse Bayssa jonkinlaisena outolintuna. Totta puhuen kaupunki oli aika outojen tyyppien kansoittama jo hänen saapuessaan, mutta jopa näin erikoisessa kaupungissa Alice erottuu joukosta brixtonilaisen aksenttinsa, Benetton-perheensä ja töksäyttelevän suoruutensa takia. Koirista puhumattakaan. Ne järjestävät aina näytöksen, minne ikinä Alice ne vie. Ne eivät kävele kauniisti seuraten, ne haukkuvat ja näykkivät, ulisevat kauppojen ulkopuolella. Alice on huomannut joidenkin vaihtavan kadunpuolta hänen koiriaan vältelläkseen. Etenkin Heroa, lihaskimppua kuonokopassa.

Eräänä jatkuvan sateisena päivänä Alice kiinnittää huomiota rannassa istuvaan mieheen. Tämä ei vaikuta kodittomalta, joten sateessa istuminen vaikuttaa sitä järjettömämmältä. Alice menee viemään tälle Barryn jättämän takin ja hetken rupattelun jälkeen selviää, ettei mies tiedä minne menisi sateelta suojaan. Hän ei tiedä missä hän asuu tai mikä hänen nimensä on, hän on siis menettänyt muistinsa. Ellei sitten ole Alicea huijaava raiskaajamurhaaja.

Alice kääntyy katsomaan, missä koirat ovat. Sadie istuu laihana ja märkänä paikallaan, kaksi muuta kisailee vesirajassa. Alice kääntyy takaisin miehen puoleen. 
- Miksi et mene sisälle sateensuojaan? hän kysyy. - Sääennusteen mukaan pitäisi sataa huomiseen aamuun asti. Vilustut tätä menoa.
- Kuka sinä olet? mies kysyy silmät sirrillään ikään kuin Alice olisi jo esitellyt itsensä, ja hän olisi hetkeksi unohtanut tämän nimen.
- Minun nimeni on Alice. Sinä et tunne minua.
- Niin, mies sanoo. - En tunne sinua. Tieto tuntuu rauhoittavan häntä. 

Toisaalla Lily odottaa voivansa soittaa poliisille. Vielä puoli tuntia ja hänen miehensä on ollut kateissa 24 tuntia ja hänet voi ilmoittaa virallisesti kadonneeksi. He ovat palanneet häämatkalta Balilta vasta kymmenen päivää sitten ja joka ilta mies on rientänyt töistä kotiin kertoen miten oli ikävöinyt Lilyä. Paitsi edellisiltana.

Lilylle kaikki on uutta, hän on tavannut Carlin tulkki-äitinsä kautta kotonaan Kiovassa, eikä tunne Englannista ketään. He menivät naimisiin Ukrainassa, eikä hän ole tavannut anoppiaan, tietää tämän asuvan vain jossain S-kirjaimella alkavalla paikkakunnalla, kotoa länteen, vai oliko se sittenkin itään. Siskokin Carlilla on, Suzanne, tai ehkä Susan. Kaikki yhteystiedot olisivat Carlin puhelimessa, joka on tietenkin miehen mukana, eikä Carl vastannut puhelimeen, josta ilmeisesti loppui jo akkukin. Kukaan muu kuin poliisi ei voisi Lilyä auttaa.

Muistinsa menettänyt mies tarttuu helpottuneena Alicen tarjoukseen kuumasta kylvystä ja yösijasta pienessä vierasmajassa, jossa alivuokralainen oli asunut. Mies oli istunut rannalla puoli vuorokautta osaamatta tehdä mitään muuta, kunnes tämä tarmokas nainen oli tullut ja päättänyt hänen puolestaan, että sateessa istuminen sai nyt riittää. 

Hänen taskuistaan löytyi vain jotain kuitteja ja kaksi junalippua, ei mitään mistä voisi päätellä henkilöllisyyttä. 

Carl John Robert Monrose on neljänkymmenen, Lily 21-vuotias, poliisi kohauttaa tälle kulmakarvojaan. Poliisi on muutenkin sitä mieltä, ettei syytä hätään ole, yhdeksän tapausta kymmenestä palaa pian kotiin. 

- Haluatte siis tehdä virallisen katoamisilmoituksen. 
Hän napsauttaa kynää ja kääntää sivun muistikirjastaan. 
- Kyllä, kiitos. 
- Minä tein eilen haun miehenne nimellä järjestelmässämme. Ei löytynyt mitään. Hän ei ole missään Lontoon sairaaloista eikä hänestä löytynyt tietoja yhdeltäkään kamarilta. 
Lilyllä ei ole aavistustakaan mitä kamari tarkoittaa, mutta hän nyökkää, koska on varma, että tämä nainen pitää häntä idioottina jo valmiiksi. 
- Entä poliisiasemat, hän kysyy, kysyittekö niistä?
Beverly katsoo häntä hitaasti. 
- Kyllä, hän sanoo, kuten sanoin, ei mitään.
Lily nyökkää taas. - Selvä, hän sanoo. - Minä puolestani kävin asunnon läpi, yritin etsiä mitä tahansa, mutta sehän on siis uusi asunto, muutimme sinne vasta äsken. Carl on varmasti jättänyt kaikki paperinsa äitinsä luo.  

Pian poliisilaitokselta palataankin asiaan, he eivät kuitenkaan ole löytäneet Carlia. Sen sijaan he toteavat miehen henkilöllisyyden väärennetyksi. Carl John Robert Monrosea ei ole olemassa.

Lisa Jewell oli toki tuttu, siellä täällä vilahdellut nimi, joten olinkin yllättynyt siitä, että tämä oli vasta hänen toinen dekkarinsa. Aiemmin häneltä on tosin suomennettu muuta viihteellistä kirjallisuutta, ja kun tutustuin niihin tarkemmin, tajusin lukeneeni ~10-15 vuotta sitten ainakin kaksi, Se ainoa oikea ja Oikeenlaista kemiaa, jotka olivat muistaakseni ainakin silloin, sen verran nuorempana ja silloisella kirjamaullani (lue: hyvinkin kevyellä) oikein hyviä. 

Kirjan lähtökohta oli herkullinen ja oikeastaan vielä tuplaten, koska tarinalinjoja oli kaksi. Tai itse asiassa kolme, sillä Lilyn kadottaman ja Alicen löytämän miehen lisäksi välillä piipahdetaan 90-luvulla tietämättä keitä tapahtumien henkilöt ovat ja miten he liittyvät päähenkilöihin. Pidin siitä, että tässä oli reilusti muutakin kuin sitä varsinaista dekkarimaista kerrontaa. Henkilöt tulivat tutuiksi, heihin sai otteen ja he olivat kiinnostavia, joten haluan ehdottomasti lukea tai kuunnella enemmänkin Jewellin jännäreitä. 

Ja kirjan juoni sitten, nyt kyllä lukijaa vietiin kuin litran mittaa! Todella taitavaa harhaan johdattelua, ei voi kuin kehua. Tästä viisi tähteä. Sitten kritiikkiä. Viimeiset kolme varttia olivat aivan turhia. Olisin siirtänyt neljännen osan alun kolmannen osan loppuun ja lopettanut koko kirjan siihen. Tästä sokerisesta lopusta lähtee puoli tähteä.

Äänikirjan lukijasta sitten, hän eläytyi repliikeissä ehdottomasti vahvimmin tähän asti kuuntelemistani. Toisinaan positiivisesti mielenkiintoa ylläpitäen, mutta turhan usein överiksi vetäen, välillä kiihkeästi, välillä tyttömäisesti sirkuttaen ja kujertaen. Hän naurahtelee repliikeissä, silloinkin kun naurahtava puhe ei edes ole siihen kohtaan sopivin. Jos pidät mahdollisimman neutraalista lukutavasta, en suosittele valitsemaan äänikirjaversiota. Katsoin mitä muita kirjoja Ella Pyhältö on äänikirjoiksi lukenut, ja paria poikkeusta lukuunottamatta ne ovat lastenkirjoja, mikä selittää paljon. 
Eniten minua rissasi ehkä se, että kirjan alkupuolella hänen Romainensa, Alicen 6-vuotias tytär, puhui aika hurjalla narisevalla lastenohjelmaäänellä ja muutamaa tuntia myöhemmin (kirjassa kului muutama päivä, ei vuosia) samainen Romaine puhui aivan erilaisella, huomattavasti normaalimmalla äänellä. Ihan kuin lukija olisi välillä unohtanut, millaisella äänellä hän Romainen repliikit puhuu. Lukijasta päätin olla tiputtamatta tähtiä, lopputulos siis neljä ja puoli.