Essi Ihonen: Ainoa taivas

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Wsoy, 2018

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Kesto: 5 h 23 min

Yksi haukkaus väärän puun omenasta ja tyttäret olivat tuomittuja. 

Aino on juuri täyttämässä 17, hän on kolmilapsisen perheen kuopus. Ainon vanhemmille on häpeä, että lapsia on vain kolme, he ovat esikoislestadiolaisia. Vuotta vanhempi Suvi on menossa naimisiin poikaystävänsä Larin kanssa. Esikoispoika  Valo on vienyt vihille Leenin, joka on "ulkopuolinen".

Isältä tulee tyttärille tarkkoja ohjeita tai pikemminkin sääntöjä. Isä piti valkoisesta. Valkoinen kastemekko, rippimekko, häämekko, kapiokirstu. Valkoinen on merkki siitä miten tahrattomia hänen tyttäriensä kuului olla. Ellei aviovuode tahrautunut verestä, on jumalan edessä kerrottu valheita. Suvi on kuuliainen isän tyttö, uskossaan vahva, Aino joutuu pyytelemään syntejään anteeksi useammin.

Miksi isä pakotti minut haluamaansa muottiin? Minä olin Aino, olin ihminen, olin ihoa, verta ja jopa lihaa, sitä samaa lihaa jonka isä synniksi laski.

Aino on kuullut, että Armo on kiinnostunut hänestä. Aino ei oikein tiedä miksi, eiväthän he ole edes viettäneet yhtään aikaa kahdestaan. Armon perheeltä Aino saa syntymäpäivälahjakseen kirsikkakuvioisen huivin. Huivia tulee pitää aina seuroissa ja se sidotaan leuan alle, samalla lailla kuin Ainon luokkalaiset tytöt tekivät pienempinä kun pukeutuivat pääsiäisnoidiksi. Sellaisiin pakanatouhuihin Aino ei saanut osallistua, huivi suojaa naisia perkeleen voimilta. 

Ennen kuin Aino ja Armo ovat edes pitäneet toisiaan kädestä, he ovat kihloissa. 

Isä pudisti päätään. Hän nieleskeli pettymystään nuorimpaan tyttäreensä ja hänen tekoihinsa. Maistelin sanoja joita puhua isälle. Sellaisia sanoja joilla kertoisin siitä, että olin pettynyt itseeni, siitä että olin... en tiennyt itsekään. Uusi rohkea minä oli valhetta. Kehoni oli määrännyt tahdin, joka tahrasi sieluni.

Mutta onko Aino valmis samaan mihin Suvi-sisko, 18-vuotiaana vihille, 19-vuotiaana äidiksi? 

Kirjailija itse on varttunut esikoislestadiolaisessa perheessä ja irtaantunut liikkeestä. Hän on kertonut haastattelussa, ettei ole pyrkinyt dokumentoimaan uskontoa, vaan ottanut taiteellisia vapauksia tekstissään, ammentaen kuitenkin siitä yhteisöstä jonka tuntee. 

Kirjan Aino on joutunut kasvamaan vähällä rakkaudella, kun isä näkee tytöissä vain "lihan synnin", tytöissä jotka on saatava nopeasti naimisiin. Äidiltäänkin Aino saa niin vähän huomiota, että toivoo lapsena olevansa useammin kipeä, koska silloin äidiltä saa edes hetken hellyyttä. Onhan tämä järkyttävää luettavaa, siltikin, että olen viime aikoina lukenut useampia (vanhoillis)lestadiolaisuuteen sijoittuvia kirjoja. Jäin väkisinkin miettimään sitä, että joillekin tämä on omaa elämää, ei fiktiota jonka takakannen voi sulkea ja siirtyä eteenpäin. Todella vahva ja ajatuksia herättävä kirja.