Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Otava, Otavan kirjasto 2019

285 sivua

Alkuteos: Menn i min situasjon, 2018

Arvid Jansen on kohta neljääkymmentä lähestyvä kirjailija. Perheessä on vaimo Turid ja kolme tytärtä, 12-vuotias Vigdis ja 5- ja 6-vuotiaat Tine ja Tone. Yhdessä on oltu jo teini-ikäisistä. Yhtäkkiä Turid alkaa löytää uusia, erilaisia ystäviä, "värikkäitä" kuten Arvid heitä kutsuu, sillä Arvid itse on musta ja harmaa. Sitten Turid ilmoittaa lähtevänsä ja vie tyttäret mukanaan. Kirjan alkaessa tästä on kulunut vuosi ja kirjassa Arvid muistelee epäkronologisessa järjestyksessä mennyttä vuotta ja välillä vanhempiakin juttuja, pätkiä sieltä ja toisia täältä. 

Toridin ja tyttöjen lähdettyä Arvid yrittää kirjoittaa seuraavaa romaaniaan huonolla menestyksellä. Sen sijaan hän ajautuu ilta toisensa jälkeen Oslon keskustan kapakoihin, juo itsensä humalaan ja poistuu milloin kenenkin naisen kanssa tämän kotiin, ihmetellen miten helppoa se onkaan. Osa naisista tunnistaa kirjailijan, eivät kuitenkaan kaikki. 

Kun Arvid ei ole ryypiskelemässä Oslon baareissa, hän istuu enimmäkseen vanhan farmari-Mazdansa ratissa ajellen ympäriinsä ilman sen kummempaa päämäärää, kertoen lukijalle tarkkaan missä liikkuu. Auto on aina ollut hänelle tärkeä, autossa hän vietti öitä jo avioliittonsa loppuaikoinakin, kun ajatus nukkumisesta makuuhuoneessa, Turidin vieressä, alkoi ahdistaa. 

Sytytin savukkeen, filtterittömän Blue Masterin, juhlatupakkani. Pidin tästä lyhyehköstä savukkeesta ja pehmeän pakkauksen valkoista ympyrää koristavasta sinisestä hevosenpäästä, olin aina pitänyt, jopa silloin kun en vielä ollut alkanut polttaa, siis alle viisitoistavuotiaana. Muistin kaikki kerrat, kun isäni ja minä ajoimme Grorurdin bussilla Veitvetistä Carl Berners plassille ja kävelimme risteyksen yli kohti Tromsøgataa ja vaihdoimme 21:n bussiin joka vielä tuohon aikaan oli trolley, heti elokuvateatteri Ringenin takana sen konditorian luona, jossa äitini lähes viisitoista vuotta myöhemmin antoi minulle kohtalokkaan korvatillikan. Sieltä bussi ajoi Dælerengataa pitkin Sannergatalle ja koko matkan kaaressa Oslon keskustan ympäri, ja lopulta nousimme kyydistä Bislettin stadionin kohdalla suoraan sisäänkäynnin luona katsoaksemme miten Vålerenga pelasi otteluitaan ja hävisi niistä tuolla kaudella suurimman osan.

(En tiedä kiinnostaisiko tuo paikkojen ja katujen loputon luettelu jos tapahtumat sijoittuisivat paikkaan jonka tunnen. Ajattelin Tamperetta, enkä syttynyt ajatukselle sen enempää.)

Päiväsaikaan Arvid ei voi mennä Oslon keskustaan, hän ei halua että hänet tunnistetaan valoisaan aikaan, eikä halua kohdata ihmisiä joita kohtaa iltaisin baareissa. Hän ei myöskään halua kohdata tuttuja, jotka hänet nähdessään muistaisivat vuoden takaisen uutisen ja alkaisivat kysellä laivaonnettomuudesta jossa Arvid menetti vanhempansa ja kaksi veljistään. Kun kirjoittaminen ei sujunut ja hän lakkasi jo yrittämästä, hän pysytteli sisällä, nukkui, yritti lukea tai vain tuijotti ikkunasta ulos, ihmisiä, busseja, ihmisiä jotka nousivat bussista tai menivät sisään bussiin. Kun tämäkin alkoi ahdistaa ja levottomuus kasvoi, hän meni aikaisin aamulla Mazdaansa ja ajoi parin tunnin matkan Ruotsin puolella olevaan Arvikaan, ensimmäisen kerran jo muutama viikko Turidin lähdön jälkeen. Siellä hän kävi konditoriassa, joi kahvia ja söi kermaleivoksen ja tunsi sellaista rauhaa että pystyi keskittymään lukemiseen, tunnin, useammankin. Sitten hän haki Systembolagetista pullon ja kirjakaupasta lisää lukemista. Kerran tytöt inttävät haluavansa isäviikonloppuna Arvikaan ja matkalla sinne tapahtuu jotain, minkä tähden Torid ei anna tyttöjen enää tavata isäänsä. Se muuttaa Arvidin elämän vieläkin kapeammaksi.

Tämä oli siitä omituinen kirja, että paikoitellen se suorastaan kiehtoi minua ja luin kepeästi ja kuin huomaamattani monta kymmentä sivua mutta välillä koin sen hieman jahkailevaksi, kuten alla olevassa näytteessä, jossa Arvid keskustelee hautausmaalla kohtaamansa naisen kanssa. Arvid on juuri todennut naiselle, että tämäpä on rauhallinen. Että vai niin, hän sanoi.

Hän oli ehkä aikeissa lähteä, olin huomaavinani sen hänen olkapäistään, vaikka hän ei ollut vielä kääntynyt, tai ehkä erehdyin. Saatan ollakin, hän sanoi, ja hän hymyili ja sanoi, mutta sinä et ole. Ei, sanoin. En ole koskaan rauhallinen. Kuulostaa rasittavalta, hän sanoi. Niin, sanoin. Sitähän se on. Ehkä voisit puhua jonkun kanssa, hän sanoi ja se oli käväissyt minunkin mielessäni, että voisin, mutta tiesin, että istuisin vain mykkänä, joten ei siitä mitään tulisi. Ei kannata, sanoin. Eikö, hän sanoi. Ei, sanoin. Niin se vain on. Vai niin, hän sanoi, niin kai se sitten on, ja hänen silmiinsä nousi jäähyväiskatse, mutta en halunnut hänen lähtevän. Yritin keksiä jotain sanottavaa, sellaista mikä saisi hänet jäämään, ja hän epäröi ehkä hieman ja jäi seisomaan, mutta en keksinyt mitään, ja silloin hän vain hymyili, koeta pärjätä, hän sanoi, ja onnea matkaan, ja sitten hän kääntyi ja lähti.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi lukijana sellainen tunne, että kuljin vuoden tämän päähenkilön matkassa, mutten oikein edes rinnalla vaan tarkkaillen kovin ulkopuolisena, tuntien ettei tällä kertojalla ole sen suurempaa mielenkiintoa päästää saati kutsua minua lähemmäs. Ei yhtään sen lähemmäs kuin niitä lukuisia naisia joita hän kohtaa, mutta vain kerran. Yhtä kahtiajakoinen fiilis minulla on siitä, haluanko lukea lisää Pettersonia vai en, joten aikahan sen näyttää. Tämän hetkinen fiilis on lähinnä se, ettei tämä minua Otavan kirjaston parista karkoita, mutta onhan siellä monia muitakin kirjailijoita.