Kirjan jos toisenkin: kesäkuuta 2017

torstai 29. kesäkuuta 2017

Sami Rajakylä: Pankkipoika

216 sivua

Johnny Kniga, 2016

Esko Peltonen on 35-vuotias, kolme vuotta sitten Kouvolasta Helsinkiin muuttanut mies joka on töissä Hypermarketissa, isossa kauppaketjussa jossa on myös pankkipalvelut. Esko istuukin vain satunnaisesti kassalla ja tekee vuoroja enimmäkseen infossa ja Hyperpankin tiskillä.

Esko ajatteli irtisanoutumista. Ajatus tuli otettua mukaan töihin siinä missä kotiavaimet. Työ oli aina merkinnyt Eskon elämässä järjetöntä rangaistusta. Jokapäiväisellä kärsimyksellään hän sovitti varsinaisten pahantekijöiden, kasvottomien yhtiömiesten ja -naisten synnit. Järjestelmä oli rikkaiden rakentama, rikkaita varten.

Eskolla on oma asunto Laajasalossa, mutta enimmäkseen hän asuu naisystävänsä, politiikan toimittaja Annen asunnolla Kampissa. Omille kämpilleen Esko pakenee silloin kun haluaa kaljoitella rauhassa, Anne kun ei katso edes satunnaisia oluttuoppeja hyvällä vaan vahtii niin Eskon syömisiä että juomisia ja patistaa tätä lenkkeilemään.

Eskon elämässä on siis päällisin puolin palikat kohdillaan, on töitä ja on naisystävä. Molemmat vain vaativat Eskolta liikaa. Hypermarket luo jatkuvalla alimiehityksellään tauotonta kiirettä, Anne taas vaatii loputtomasti seksiä.

Töissä pakkosyötetylle salihousupornolle oli puoltaviakin näkökulmia. Toukokuussa Anne sai 28,5% enemmän seksiä talvikauteen verrattuna. Mitä sitten, vaikka Esko ajattelikin rakastelun aikana jotain kaupassa näkemäänsä naista. Rouvalle riitti että mies hoiti hommat, kunhan ei hoitanut niitä liian nopeasti.
Tietenkään Annelle mikään määrä seksiä (mihin Esko kykeni) ei ollut tarpeeksi: mitä enemmän nainen sai, sitä enemmän nainen halusi, ja varsinkin aamuisin Eskon oli usein hätisteltävä seksinnälkäinen akka pois kimpusta. Parisuhteessa ei ollut mitään syytä passata hyvää aamupalaa rakastelun vuoksi. Niin kauan kun Anne sai panon tai kaksi viikossa ja mies säännölliset ateriansa, asiat olisivat hyvin.
Riittäisikö se loppuelämäksi, Esko usein itsekseen pohti. Pitäisikö sitoutua, muuttaa kirjat, ostaa sormus ja kosia?

Pankkipoikaa ei tarvitse lukea montaakaan sivua päätelläkseen missä vähemmän fiktiivinen Esko olisi töissä. Itse asiassa Rajakylä itse on töissä Prismassa vastaavissa hommissa. Viime syksynä hän oli lehtihaastattelun mukaan parin kuukauden vapaalla kirjoittaakseen kolmatta romaaniaan ja leukaili, ettei vielä tiennyt onko esimies lukenut hänen romaaniaan.

Esko riutuu töissään "hirviöasiakkaiden" kynsissä niin kovasti, että kauhistelin lukiessa ovatko Prisman pankkipalveluiden ja infopisteen asiakkaat todellisuudessakin niin kohtuuttomia kuin Eskon Hypermarketissa kohtaamat asiakkaat? Kun asioin kyseisessä pankissa melkoisen aikaavievän asian takia kohta kirjan luettuani, mietin Pankkipoikaa ja taisin kiitellä ystävällistä asiakaspalvelijaa vielä normaaliakin vuolaammin...

Rajakylä on haastatteluissa kertonut kirjoittavansa nykyaikaisten työläisromaanien trilogiaa. Rajakylän esikoisessa päähenkilö oli pöytälaatikkorunoilija, naista haikaileva, liikaa viinan perään oleva Kelan virkailija. Mikähän on Rajamäen kolmannen romaanipäähenkilön ammatti? Bussikuski? Sairaanhoitaja? Kuka kohtaa veemäisiä asiakkaita? Portsari? Baarimikko? Taksikuski? Poliisi?

Rajakylän tyyli kirjoittaa on hyvin arkinen ja huumori on mustanpuoleista.

30 sivua ennen kirjan loppua kirjoitin muistiinpanon: "Minulla ei ole mitään käsitystä mihin tämä kirja voisi päättyä. Toistaiseksi se on ollut Eskon työpäivien ja vapaa-ajan kuvailua ilman mitään kummempaa juonellista kehitystä." Pankkipoika onkin enemmän tuokiokuva Eskon elämästä kuin juonellinen eteneminen a:sta b:hen.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton II/III 8.7.17 - Ilmoittaudu tähän!

LINKITÄ OMA KOOSTEESI TÄHÄN LINKKIIN! :)

Tänä kesänä kirjabloggaajat järjestävät peräti kolme lukumaratonia. Ensimmäisestä oli vetovastuussa Hannan kirjokansi ja linkin ensimmäisen maratonin koontipostaukseen löydät täältä. Myös maratonien yhteinen logo on Hannan työstämä.

Lukumaratonin ajatuksena on ottaa aikaa itselle ja lukemiselle 24 tunnin yhtäjaksoisen ajan. Voit toki syödä ja nukkua, emme ole kohtuuttomia, mutta kaikki mitä tuon 24 tunnin aikana teet, lasketaan lukuaikaan. Jos aloitat esimerkiksi lauantaina kello 15, lukuaikasi päättyy sunnuntaina kello 15.

Varsinainen maratonpäivä on lauantai 8.7, mutta lukemisen voit myös aloittaa perjantaina ja lopettaa lauantaina tai aloittaa lauantaina ja jatkaa sunnuntain puolella, kunhan osa tuosta 24 tunnin ajanjaksosta ajoittuu lauantaihin.

Voit osallistua maratoniin vaikka sinulla ei olisikaan kirjablogia tai mitään muutakaan blogia. Voit päivittää lukemisesi edistymistä esimerkiksi Instagramissa tai Twitterissä tai kommentoimalla varsinaista maratonin aloituspostausta tässä blogissa. Sosiaalisessa mediassa käytämme häsäriä #lukumaraton.

Te joilla on kirjablogit, voitte tehdä omat aloituspostauksenne ja suotavaa (joskaan ei pakollista) on, että lukemisen keskelläkin ehditte hiukan päivittää miten etenette, sillä monet maratoniin osallistuvat käyvät mielellään lueskelemassa toisten maratonien etenemistä oman lukemisensa huilitauoilla. Maratonin päätyttyä on aika tehdä koontipostaus ja linkittää se myöhemmin tässä blogissa avattavaan koontipostausketjuun.

Minkäänlaisia minimi- saati maksimisivumääriä lukemiseen ei ole. Voit osallistua täysin oman mielesi, fiiliksesi ja lukumakusi mukaan. Voit lukea lapsille, urakoida läpi tiiliskiven, lukea novelleja, esseitä, sarjakuvia tai lukea jonkin teeman mukaan useampia kirjoja you name it! Sinun ei myöskään tarvitse lukea kirjoja kokonaan, jos luet vain osan kirjaa maratonin kuluessa, mainitse asiasta omassa koontipostauksessasi. Hannan emännöimässä lukumaratonissa sivumäärät vaihtelivat 5-1364 sivun välillä. Voit siis osallistua täysin ilman paineita, me toivotamme kaikki lukijat tervetulleiksi mukaan Blogistanian tempauksiin!

Voit ilmoittautua mukaan tämän postauksen kommenttikenttään vaikka heti, muista linkittää myös blogisi. Voit myös ilmoittautua myöhemmin, vaikka vasta ryhtyessäsi lukemaan. Teen listan ennakkoon ilmoittautuneista tämän postauksen alareunaan.

Tässä vielä kertaus säännöistä:

Maratonin säännöt:

Mukaan ilmoittaudutaan tämän postauksen kommenttiosiossa. Jos sinulla on blogi, kerro myös sen osoite.
Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan.
Maratoonaamisen voi aloittaa perjantain 7.7. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 9.7, kunhan osa lukemisesta tapahtuu lauantaina. Yhteensä aikaa on joka tapauksessa se 24 tuntia (esim. pe klo 17 -> la klo 17).
Maratonaikaan saa sisältyä taukoja (nukkua ja syödä saa ja varmaan kannattaa), mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
Maratonista voi blogata halutessaan etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Lopuksi joka tapauksessa lasketaan luettu sivumäärä, ilmoitetaan se blogissa ja linkitetään tuo tulospostaus minun blogiini, erilliseen myöhemmin julkaistavaan koontipostaukseen. Kirjaa mahdollisuuksien mukaan myös luetut kirjat. LINKITÄ KOONTIPOSTAUKSESI TÄHÄN LINKKIIN, KIITOS!
Mukaan voi tulla, vaikkei olisi omaa blogia.
Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton. (Yllä olevaa kuvaa saa myös käyttää vapaasti.

TERVETULOA MUKAAN LUKUMARATONILLE!

Tähän mennessä mukaan ilmoittautuneet bloggarit:

Hyllytontun höpinöitä

Kirjakko ruispellossa

Klassikkojen lumoissa

Lampun varjossa

Lasisipulissa

Limalepakon kirjablogi

Matkalla Mikä-mikä-maahan

Mrs Karlsson lukee

Musteella ja hopealla

Oksan hyllyltä

Rapatessa roiskuu

Sheferijm - Ajatuksia kirjoista

Lisäksi mukaan lähtee muutama joita voi seurata instagramissa ja / tai Twitterissä:
Scart_t, Twitterissä @Scart_t ja Instagramissa @Scarbalo
Heli, Twitterissä @helipauliina ja Instagramissa @heli.pauliina
Geo, Instagramissa @renttupentu ja mahdollisesti Twitterissä @ruttokoira
Tessa, Instagramissa @in_search_of_peter_pan
Veera Kämäräinen, Instagramissa @kirjahullu
Minna instassa @minna_rr
Emmi Nääppä Twitterissä @emminaappa
Anonyymi Twitterissä @oromehime ja mahdollisesti instassa @neo_nuu
Riksuliini instassa @riksuli78 ja Twitterissä @lehto_riikka
Anonyymi Twitterissä @Kahjoska
Unknown instassa @kuuniina

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Atena 2017

212 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos: Det är något som inte stämmer, 2015

Suomennos: Riie Heikkilä

On syyskuun alku, mutta ilmassa on jo lähestyvän talven tuntua. Tukholmalainen Petra on juuri lentänyt Jällivaaraan ja on jatkamassa matkaa helikopterilla Sarekin kansallispuistoon, mukanaan kissansa Kapteeni Kuono, ruokalaatikko ja matkalaukku. Siellä Petraa odottaa Ráhnukka, Ruotsin matkailijayhdistyksen tunturimökki jossa vaeltajat voivat yöpyä korvausta vastaan. Petra on hakeutunut mökkivahdiksi aiemman mökkivahdin loukkaannuttua ja sesongin loppuun, seuraavat kolme viikkoa, hän tulee asumaan kahden päivän vaellusmatkan päässä seuraavasta ihmisasutuksesta. Näiden viikkojen aikana hän ei voi käyttää nettiä tai kännykkää, ei katsoa televisiota. Aurinkopaneelit sentään tuottavat tarvittavan sähkön läppärille, sillä kirjoittaa hän aikoo. Kaksikymmentä päivää myöhemmin hän haluaa nousta helikopteriin mukanaan käsikirjoitus uuteen kirjaansa. Aihekin on valmiina ja se on Petran ja hänen Anders-miehensä kipeä avioero.

He olivat onnellinen pariskunta, kirjailija ja tunnettu tv-kasvo. Heidän onnensa kruunasi kaksi suloista poikaa, Nisse ja Sigge, vielä tarhaikäiset. Heillä oli koti Tukholmassa ja mökki Ingarön saarella. Juuri Ingarössa Petra huomasi, ettei kaikki ole hyvin heidän välillään, vaikka hän on aina ollut, kuten kirjan nimikin kertoo, niin varma heistä ja heidän kestävästä onnestaan.

Erosta on kulunut jo vuosi, mutta Petra ei ole pystynyt jatkamaan omaa elämäänsä. Hän velloo edelleen menneessä, muistelee sitä vuotta jolloin kaikki merkittävä tapahtuu ensimmäisen kerran ilman Andersia. Joulu ilman Andersia, ensimmäinen hääpäivä ilman Andersia, lasten syntymäpäivät ilman Andersia.

Vaikka Petra kaipaa rauhaa, on sitä Ráhnukassa ehkä enemmänkin kuin tarpeeksi. Mökissä yöpyvät turistit toki tarjoavat juttuseuraa, mutta ihmiset osaavat olla hankalia. Luonto ympärillä on Petralle Tukholman vastakohtana uutta, mutta kiinnostavaa. Vain se häiritsee, että kaikki varoittavat häntä liikkumasta tiettyyn suuntaan. Viereiselle Taalujärvelle ei ole menemistä ja pikkuhiljaa Petralle aukeaa mitä siellä on tapahunut.

Taalujärven tragedian onkin ilmeisesti tarkoitus luoda romaaniin jännitettä, varsinkin kun kirja alkaa lyhyellä kohtauksella jossa Petra pakenee jotain, juoksee sakeassa sumussa vaikkei enää jaksaisi, on huolissaan lapsistaan.

Takakannessa ja sivuliepeessä on ruotsalaislehtien kehuvia arvioita siitä, miten Haagin avioerokertomus on "kirvelevin lukemani avioerokokemus" tai "saa sanattomaksi, osaisinpa kuvailla tunteita kuin hän". Nyt täytyy myöntää, etten saanut tästä irti ihan yhtä paljon. Lainasin kirjan pikavippinä, nopealla päätöksellä, ja aloin lukea samantien, ottamatta sen kummemmin selvää kirjasta tai kirjailijasta. Kun en edes kansiliepeitä ensin käynyt läpi, en ensi alkuun tullut edes ajatelleeksi sitä minkä kaikki muut lukijat ilmeisesti ovat tiedostaneet ennen kirjaan tarttumista, eli sen että kyseessä on Martina Haagin oman avioeron auki kirjoittaminen. Ehkä se teki omasta lukukokemuksestani vaisumman, toisaalta ehkä se, etten ole suomalaislukijana nähnyt niitä lehtijuttuja ja avioeroa kirkuvia otsikoita, jotka ovat ruotsalaisille tuttuja. Martina Haagin nimen olin kuullut aiemminkin, mutten ollut lukenut hänen aiempia romaanejaan. Tämä avioeroromaanin perusteella ei ole kovin isoa mielenkiintoa niitä käsiini etsiäkään. Jotenkin kirjasta jäi sellainen loppufiilis, että se antaa eniten kirjailijalle itselleen.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaraton I/III, 17.6.17

Tänä kesänä meitä lukutoukkia hemmotellaan peräti kolmella kirjabloggaajien emännöimällä lukumaratonilla. Kirjan jos toisenkin on saanut kunnian emännöidä heinäkuista tapahtumaa, mutta ensimmäisen maratonin veti Hannan kirjokansi. Kiitos Hannalle emännöinnistä!

Oman maratonini pääsin aloittamaan vasta iltamyöhään, klo 23 lauantai-iltana. Totta puhuen meillä oli niin kiireinen loppuviikko, että meinasin unohtaa koko maratoonaamisen ja niinpä en ollut varta vasten valikoinut kirjastostakaan mitään erityisesti maratonlukemista varten. Onneksi kotoa löytyi muutama novellikokoelma ja uusin Granta jossa on eläinteema.

Lauantai

Aloitin siis oman lukemiseni iltamyöhään ja havaitsin heti isomman luokan häiriötekijän. Samana yönähän juostaan Jukolan viestiä ja vaikkei meillä mitään suunnistustaustaa olekaan, valvotaan Jukolan viestiä aina niin myöhään kuin jaksetaan. Ja minunko pitäisi lukea samaan aikaan? Tartuin kuitenkin novellikokoelmaan Hänen huulensa ovat metsä, ajatuksena että novelli kerrallaan on edes paremmat chanssit edetä kuin jatkamalla kesken olevaa romaania joka oli Jenni Linturin Jälleenrakennus. Tosin tämä kokoelma on täysin mukavuusalueeni ulkopuolella, fantasiaa, kauhua ja tieteisnovelleja.

Luovutin aamukolmen maissa ja olin saanut luettua vaivaiset... nooh sanotaan että alle sata sivua. Neljässä tunnissa. Pirtsakka startti! 😕

Sunnuntai

Koska yöllä tuli valvottua tuli vastaavasti aamupäivä nukuttua. Ja lukuisia muita selityksiä sille, miksi klo 15 sivusaldoni oli 124. Kirjavalintani syytä se ei kuitenkaan ollut, sillä osa novelleista oli oikeinkin mieleisiä, jos sitten osasta tuumasinkin, että tässäkö tämä nyt oli?

Viideltä mies alkoi katsoa jotain tuikitärkeää jalkapallomatsia ja minä siirryin kirjojeni ja koiralaumani kanssa ulos. Meillä tosiaan on koiria laumallinen, neljä cockerspanielia ja neljä cavalier kingcharlesia. Ulkona ilman niitä isompia häiriötekijöitä lukeminenkin edistyi hiukan paremmin, sillä kaksi tuntia myöhemmin olin lukenut 96 sivua lisää. Aloitin toisen novellikokoelman, aivan eri tyyppisen. Olin varannut kirjastosta varastokirjan, vuonna 1965 painetun kokoelman suomalaisia kirjailijoita, Holappaa, Haavikkoa, Hyryä, Säisää...

Kyllä, olin ottanut kännykän mukaan. Kyllä, minä räpläsin sitä. Kyllä, enemmänkin olisi voinut lukea ja vähemmän räplätä...

LOPPUTILANNE.

Sain luettua yhteensä 364 sivua.

Hänen huulensa ovat metsä, osittain, 212 sivua

Uuden proosan parhaita, osittain, 115 sivua

Jenni Linturi, Jälleenrakennus, osittain, 37 sivua.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Päivittyvä postaus: Kesän ensimmäinen lukumaraton 17.6.17

Lopputilanne: 364 sivua. Ihan ok lopputulema, ottaen huomioon loputtomat keskeytykset.

Väliaikapäivitys 18.6 klo 22.20, sivuja tällä hetkellä 327.

Nyt jätän novellikokoelmat rauhaan ja luen ne loppuun sitten kun novellihaaste taas jatkuu. Hänen huulensa ovat metsä -kokoelmasta luin 12 ensimmäistä novellia, 212 sivua. 1960-luvun kokoelmasta Uuden proosan parhaita ehdin lukea viisi ensimmäistä ja sivuja kertyi 115.

Nyt palaan vihdoin tuon keskeneräisen Linturin romaanin pariin, lukuaikaa 40 minuuttia...

Väliaikapäivitys 18.6 klo 19 sivuja yht 230.

Tulin aika kovasta tuulesta huolimatta välillä ulos raittiiseen ilmaan koirat mukanani. Aloin lukemaan toista novellikokoelmaa, Uuden proosan parhaita, julkaistu vuonna 1965. Neljä ensimmäistä on nyt luettu, Holappaa, Haavikkoa, Heikkilää ja Hyryä. Eivät välttämättä kovin helppoja sanoisin.

Väliaikapäivitys 18.6 klo 15, sivuja 124

Olen lukenut minulle ennestään aivan tuntemattoman Kulttuuriyhdistys Korpin julkaisemaa novellikokoelmaa Hänen huulensa ovat metsä. Luettuja novelleja on nyt kuusi ja useimmissa niistä on mukana luonto, etenkin kuusimetsä. Olen selvästi oman mukavuusalueeni ulkopuolella, sillä kokoelmassa on fantasia-, kauhu- ja tieteisnovelleja!

~~~~~~~~~~

17.6, klo 22.30

Se on aika kesän ensimmäisen lukumaratonin! Meinasi mennä nirkolle että edes ehdin mukaan, mutta niin vain sääntöjen mukaisesti aloitan lauantain puolella, klo 23 😁

Tällä kertaa en ehtinyt tehdä varsinaisia lukumaraton"hankintojakaan" kirjastossa, mutta minulla on onneksi lainassa Granta ja muutamia novellikokoelmia, joiden lisäksi aion lukea tällä hetkellä kesken olevaa romaania joka on Jenni Linturin Jälleenrakennus.

Heinäkuussa maratonia emännöikin minun blogini 🙂 Lukuiloa kaikille niin nyt kuin heinäkuussa!

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Tuuli Salminen: Surulintu

Like 2017

263 sivua

Kirjailija Jaakob Kara tekee kuolemaa, keuhkosyöpä on iskenyt mieheen ahnaat kouransa. Jaakob tietää että lähtö on lähellä ja haluaisi saada asiat soviteltua elämänsä naisten välillä ennen kuolemaansa. Nämä Jaakobin naiset ovat hänen vaimonsa Ellen, sisar Rhea ja sisarentytär Miriam. Tilanne on kuitenkin vaikea, sillä Ellenin ja Rhean välit ovat solmuuntuneet jo alkuaikoina.

Kun Rhea huomasi sormuksemme, hän meni tolaltaan. Hänen otsansa alkoi puskea hikeä ja kädet tärisivät.
"Oletko nyt aivan varma?" hän kysyi Jaakobilta, ja minä siinä vieressä kuin näkymätön henkäys.
Jaakob nauraa hyrisi vätysmäisesti ja yritti kääntää sisarensa sanat leikiksi. "Rhean huumorintaju on hiukan arveluttava."
Niin kipakasti en ole milloinkaan noussut päivällispöydästä. Muistan vieläkin piikkiset askeleeni kylpyhuoneeseen, käsien huljutuksen lohkeilleessa lavuaarissa, puuterivipan huiskauksen nenänpäähän. Vielä katse Jaakobiin, joka toljotti hätääntyneenä Rheasta minuun ja minusta Rheaan eikä saanut sanaa suustaan. Sitten oven raivoisa läimähdys, porraskäytävän kaiku ja loputtomat portaat alas läpi silakanhajuisen rapun.

Ellen on ollut miehensä kirjojen kustannustoimittaja, Ellenin isä niiden kustantaja. Ellenin isä on muutenkin enemmän tai vähemmän sanellut heidän elämäänsä. Jos Jaakobilla olikin näkemyksensä siitä että häät järjestetään pari vuotta kihlauksesta ja Ellen muuttaa hänen pieneen kotiinsa Kallioon, ilmoitti Eerikki niin hääpäivän kuin muuttopäivän jolloin Jaakob voi tuoda tavaransa Korkeavuorenkadun tilavaan huoneistoon. Isä herätti Ellenin aamuisin laittamaan tälle aamupalaa ja iltaisin Jaakob istui ruokailemaan kauluspaitaan pukeutuneena Eerikin määräämällä kellonlyömällä. Kun Jaakob yritti ehdottaa Ellenille oman kodin etsimistä, teki Ellen selväksi, ettei hänellä ole mitään tarvetta muuttaa.

55-vuotiaana Jaakob on saattohoidossa kotonaan, tietenkin Korkeavuorenkadulla. Työhuoneen hän on kuitenkin hankkinut muualta. Siellä hän kirjoitti, ja kuten myöhemmin käy ilmi, hoiti muunkinlaisia asioita. Työhuone on Jaakobille jotain omaa, paikka jossa eivät vello Ellenin lapsuudenaikaiset traumat.

On monta Elleniä. Eilen vieressäni istui se Ellen, jota eniten rakastan. Hän antoi itsestään, ojensi Rhealle lahjoja sanoillaan. Hiuksesi ovat upeat. Olen niin onnellinen siitä, että sait työpaikan. Tulen kanssasi kauppoihin. Sinun värisi ovat ruiskukan sininen ja vahva pinkki, etsimme juuri oikeat sävyt.
Kun he olivat lähteneet, lojuimme vuoteella poikittain.
Ikkunasta tuuli,
linnunpoikasen viserrys,
Ellen niin auki minulle,
minulla vain yksi salaisuus, musertavan painoinen.

Jaakobin raskas salaisuus liittyy sekä Rheaan että Miriamiin, mutta eläessään hän ei pysty sitä avaamaan. Sen sijaan hän antaa Miriamille vanhat päiväkirjansa joista Miriam löytää paitsi enonsa ja äitinsä salaisuuksia, myös oman elämänsä puuttuvia palasia.

Surulintu on Tuuli Salmisen esikoisromaani. Voisi luulla hänen kirjoittaneen enemmänkin, niin kaunista ja valmista tekstiä löytyy Surulinnun kansien välistä. Pidän erittäin paljon suomalaisista sukuromaaneista ja mitä ovelampia ne ovat sitä parempi. Annan Surulinnulle tähtiä asteikolla yhdestä viiteen noin seitsemän.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Teos 2017

246 sivua

Hiekankantajien etuliepeessä esikoiskirjailija Volanen kertoo haaveilevansa omasta saaresta ja kodista meren rannalla. Haaveidensa kohteet Volanen on kirjoittanut esikoisromaaninsa nuorelleparille, Auralle ja Henrille.

Kirja alkaa muutaman sivun prologilla joka värähdytti minut kylmiin väreisiin. On juhannusyö, Aura on saaressa jonkun Camillan kanssa jota lukija ei vielä tunne. Molemmat ovat viinistä hiprakassa ja iloisia kunnes Camilla näkee rantakalliolla nyljetyn ketun ja Aura pyykkinarulla jotain vielä järkyttävämpää. Vasta sitten alkaa Auran tarina, jossa Henri on täysin sivuroolissa.

Talo on vanha pappila, sellainen jonka kuistissa on pikkuruutuiset ikkunat. Henri on vielä töissä mantereella ja vähän huolissaan miten Aura pärjää yksin saarella talven pimeimpään aikaan. Mutta juuri rauhaa Aura kaipaa, ei seinänaapureita vaan hiljaisuutta ja aikaa kirjoittaa väikkäriään tähtien välisen aineen tutkimuksesta, avaruushiukkasista siis. Saarella on hyvä suunnata kaukoputki kohti Linnunrataa, jonka parissa Aura ei voi tuntea itseään yksinäiseksi. Pihapiirissä löytyy myös luonnon tarjoamaa seuraa, pikkulintuja joita Aura ruokkii, oravia ja kettuja, jotka Auran yllätykseksi rohkeasti liikkuvat pihapiirissä. Kaikki tämä, vanha remontoitava pappila ja ovelta aukeava luonto on Auralle hänen haavekuviensa saaristoidylli.

Kun maisema oli talven jäljiltä mustavalkoinen, sai elää ajattomuudessa, ajallisesti tarkentumattomassa, olla jonkinlainen tarina itsekin, sepite. Mutta kevät teki elämästä näkyvän, ja sitten: kesän valoisat yöt, klaustrofobia. Valo sulkisi ilmatilan, avaruus pyyhkiytyisi pois, niin kuin olisi vain maa, ilma, sitten ei mitään.

Luonto ja sen eläimet, varsinkin ketut, ovat vahvasti läsnä tässä kauniisti mutta jännittävästi kirjoitetussa psykologisessa romaanissa. Välillä yön hiljaisuudessa ennen nukahtamista Hiekankantajia lukiessani mietin jo tulevatko ketut uniini, sillä niin paljon niiden kohtaloa mietin, kuka ne haluaa tappaa ja miksi? Silloinkin kun niistä ei suoraan puhuttu, ne vilahtelivat siellä täällä, vajan nurkalla Auran sivusilmän katseessa ja minun omissa ajatuksissani. Yhtä aikaa odotin sekä pelkäsin niiden kohtalon paljastumista. Pitäisikö olla huolissaan myös Aurasta?

Auraksi minusta ei olisi. Nimettömät viestit, kallakimppu tuntemattomalta lähettäjältä. Olisin tullut maitojunalla kotiin ennen kuin kirjasta on kulunut kolmasosa. Ehkä olisin kestänyt hieman enemmän, kenties pikkuisen pidempään, jos minun oma henrini olisi saarella kanssani. Auran Henri jätettiin jostain syystä aivan statistin rooliin ja siihen olin pettynyt. Camilla ja hänen ja Auran nopeasti kehittyvä ystävyys nousi tärkeimmäksi ihmissuhteeksi Auran ja Henrin suhteen ohi. Olisin ennemmin jättänyt vaikkapa Auran äidin vallan pois ja kasvattanut Henrin roolia. Kaikki muu oli mielestäni onnistunutta, mutta tässä sopassa oli makuuni liikaa eri ainesosia.

Tiheätunnelmainen ja samalla jollain tapaa herkkäkin romaani oli kiinnostavaa vaihtelua etenkin tällaiselle lukijalle joka ei dekkarihyllyllä vieraile.