Sivut

Sivut

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni


Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni 
WSOY 2013, 179 sivua 

Olen urheasti yrittänyt lukea novellikokoelmia ja päästä niistä jyvälle. Siinä on ollut haasteensa. Päästyäni yhden henkilön ajatuksiin sisään, vaihtuu jo kertoja ja koko maailma ja taas aletaan alusta ja jään miettimään miksi kirjailija kirjoittaa näitä pätkiä, miksei jatka niitä romaaneiksi? Siksikö että hänellä on enemmän ideoita kuin aikaa kirjoittaa niistä? Tiedän olevani hakoteillä tämän ajatuksen kanssa, mutten ole parempaankaan taipunut.   Luettuani ensimmäisen, taitavasti kirjoitetun kokoelman Tuula-Liina Varikselta huomasin kuitenkin, ettei minulla ole minkäänlaisia vaikeuksia nauttia täysillä novelleista, kunhan niissä on jokin punainen lanka ja jonkinlainen jatkuvuus!  

Että tuntisin eläväni koostuu kahdeksasta novellista joista "Ester vuonna 1926" aloittaa kokoelman ja avaa samalla näkymän sukuun jonka historiaa ja lopussa nykypäivää novelleissa käydään läpi. Niinpä kokoelma on kuin sukukronikka useammasta näkökulmasta ja ajankohdasta käsin. Avausnovellissa Ester joutuu tekemään ison ratkaisun, eikä hän ole viimeinen, sillä novellien naisilta vaaditaan paljon. Heitä yhdistää vahvuus niin naisina kuin rakkaudessaan. Vahvuutta tarvitaan, sillä elämän valinnat eivät aina ole helppoja ja kirjan sivuille mahtuu monta kuolemaa. Naiset ovat äitejä, tyttäriä, sisaria, vaimoja, aina jollain tapaa linkitettyinä Esteriin saakka. Uuden novellin alkaessa meni usein hetki ennen kuin keksin kuka on kertoja ja mikä on tällä kertaa kytky sukuun, mutta voi sitä hienoa oivaltamisen tunnetta kun yhteyden hoksasi!

Kirjoittajana Tuula-Liina Varis on kovasti mieleeni. Novelleissa tapahtuu yllättäviä ja rankkojakin asioita; loppupuolella pääsi kerran ääneenkin että ohhoh, mutta sehän kertoo vain, että lukija on tullut yllätetyksi. Historiallisten romaanien ystävänä nautin eniten ensimmäisistä novelleista. Kuten nimestäkin näkee, Esterin tarina sijoittuu 20-luvulle, sitä seuraava, Sylvian tunteet, välirauhan aikaan. 

Minulla on lainassa jo toinenkin Variksen kokoelma, ja tulen tarttumaan siihen uteliaan kiinnostuneena. 

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kati Tervo: Kesäpäiväkirja


Kati Tervo: Kesäpäiväkirja 
WSOY 2008, 195 sivua


Luettuani joulukuussa Kati Tervon Sukupuun, siitä jäi kiinnostus lukea enemmänkin myös rouva Tervon tekstejä. Niinpä kirjastoauton hyllystä silmään osunut Kesäpäiväkirja tarttui mukaan alkukesän viileydessä luettavaksi.

Kesäpäiväkirjan sivuilla eletään vuotta 2007, toukokuun ensimmäisestä jolloin teekkari kailotti aamuyöllä Katajanokan kodin rappukäytävässä aina syyskuun puoliväliin jolloin Teiskon mökki laitettiin talvikuntoon. Näiden päivien väliin mahtuu niin Tervojen arkea kuin Italianmatkaa ja siipan kirjallista luomisentuskaa. Katin tyyli kirjoittaa on tuttu huomattavasti tuoreemmasta Sukupuusta ja onpa sivuilla muutamia sieltä tuttuja henkilöitäkin. Jos olisin lukenut tämän ensin, olisin osittain pystynyt jo Sukupuuta lukiessa päättelemään mitkä kohdat olivat tosia, mitkä pitkälti fiktiivisiä, mutta oli tämä mielenkiintoista näinkin päin. 

Alussa tuntui jotenkin hassulta lukea Katin tekstiä puolison tekemisistä, kun on tuntevinaan sen puolison paremmin. Katin tyyli kirjoittaa on kuitenkin niin arkinen ja sujuva, että pian huomasin vain lukevani perheestä jossa jokaisella on selvästi oma tarpeellinen paikkansa. 
Tiedän olleeni siinä mielessä etuoikeutettu, koska ei ollut taloudellista pakkoa palata töihin.

Kesäpäiväkirjan huumori on lämmintä, itseironista ja vähäeleistä. Kävin tänään Stokkalla syömässä kolesterolittoman lounaan. Salaattia, kirsikkatomaattia, artisokan sydämiä, aurinkokuivattua tomaattia, paahtopaistia ja kokojyväpatonkia. Juomaksi vettä. Olin tyytyväinen itseeni. Parin tunnin päästä siitä pistelin jääkaapilla kylmää lenkkiä poskeeni. Se tämän päivän dieetistä.

Parasta antia ovat kuitenkin ne lukuisat kohdat, joissa käy ilmi että kuten niin monessa muussakin perheessä myös Tervoilla riidellään ja rakastetaan, tuetaan ja tuskaillaan. Kesäpäiväkirja ei ole mikään siloiteltu Facebook-päivitys, jossa jokainen hetki on loputonta päivänpaistetta. 

Krapulassa mies on herkässä jamassa. Alkukantainen härkä teutaroi hänessä ennen kuin sammuu iltapäiväunille. Tänään saimme kahdenkeskistä aikaa. On kuumottavaa pihkaantua toiseen aina uudestaan. Välillä duomme päästää riitasoinnun, mutta useammin elämme ymmärryksessä ja kiintymyksessä.
Tässä iässä elämme parisuhteessa vaihdevuosieni ehdoilla. Onneksi ovat geelit ja öljyt.

Kirjoitathan Kati lisää! 

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Blogistanian lukumaraton 26.6.15


Blogistanian kuudes ja omalla kohdallani neljäs lukumaraton starttaa N-Y-T ja päättyy huomenna klo 15 :-)

Valinnanvaraa maratonilla pitää toki olla paljon, joten tässä tarkoitusta varten keräämäni kirjapinkka! 



Välipalakirjoiksi olen varannut muutaman novellikokoelman joista eniten kiinnostavat Tuula-Liina Variksen ja Sari Pöyliön kokoelmat. Todennäköisimmin tuolta pinkasta uskon lukevani jomman kumman Hilja Valtosen klassikon (klassikkohaaste saa siis jatkoa myös Rouva Bovaryn jälkeen) sekä Raija-Sinikka Rantalan Poliisin pojat joka on tämän kevään uutuuskirjoja. Myös viidentoista Suomeen päätyneen pakolaisnaisen kertomuksista uskon lukevani osan, onhan aihe myös tällä hetkelläkin hyvin ajankohtainen kun EU-komissio on ehdottanut Välimeren maihin tulevien pakolaisten jakamista tasaisemmin eri EU-maiden kesken. 

Mutta nyt starttaa maraton ❤❤❤
Ensin luen vähän aikaa kesken olevaa Talo moskeijan vieressä -kirjaa.

Väliaikapäivitys klo 01.45

Ei tässä erityisen huikeissa lukemissa mennä, 305 luettua sivua vasta. 157 sivua Taloa moskeijan vieressä, ensimmäinen novelli Tuula-Liina Variksen kokoelmasta Että tuntisin eläväni sekä 100 sivua Raija-Sinikka Rantalan Poliisin pojista. Pidin kovasti tuosta novellista ja tämä Poliisin pojat on myös mieleistäni luettavaa :-) 

Lukemaankin pääsin vasta puoli neljältä kun tuli vielä hoidettavia asioita, eli perjantaina saan siis jatkaa vielä 15.30 saakka ;-) 

JA SUORAAN LOPPUPÄIVITYS :-D 

Tämän maratonin keskelle osui niin paljon asioiden hoitamista, että lukurauha katkesi moneen otteeseen milloin mihinkin piippaukseen. Niinpä välipäivityksetkin jäivät tasan yhteen. 

Kohta tuon varttia vaille kahden jälkeen lähdin sänkyyn lukemaan ja sain Poliisin pojista luettua toiset lähes 100 sivua. Loput luin sängyssä herättyäni 7 tuntia myöhemmin ja yläs noustua päätin aloittaa uuden kirjan ja tartuin Sonja Hellmanin Naiset ilman maata tietokirjaan. Olin aikonut lukea vielä toisenkin Variksen novelleista, mutta iltapäivän lukuaika jäi kovin lyhyeksi ja käytin sen ajan mamu-naisten parissa. 

Tässä siis lopputulema:

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä  (osittain)
Raija-Sinikka Rantala: Poliisin pojat 
Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni (osittain)
Sonja Hellman: Naiset ilman maata (osittain)

Yhteensä 512 sivua.

Heinäkuun maratonia odotellessa!



maanantai 15. kesäkuuta 2015

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori


Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori 
Like 2014, 268 sivua 

Ladydi Garcia Martinez asuu pienessä meksikolaiskylässä Acapulcon laitamilla. Tytön syntyessä äiti riemuitsi naapureille, että poika tuli. Kaikki onnittelivat, eikä kukaan uskonut. Kylässä syntyi pelkkiä poikia ja siellä kasvoi pelkkiä pikkupoikia. Murrosikään tullessa osa pikkupojista paljastui vaivihkaa pikkutytöiksi, mutta kauneuttaan he eivät saaneet esitellä silloinkaan. 

Muiden kylän tyttöjen tavoin Ladydi on jo pienestä oppinut kuulostelemaan helikoptereiden ja Escalade-maastureiden pelottavia ääniä ja niiden lähestyessä piiloutumaan maahan kaivettuihin koloihin. Ladydin kotikylässä ei ole miehiä (sillä he kaikki lähtevät töihin rajan taakse), ei perheensä hylänneitä isiä jotka suojelisivat tyttäriään mustilla Escaladeilla kulkevilta huumekartellien miehiltä jotka sieppaavat kaikki tytöt, varsinkin ne kauneimmat kuten Ladydin parhaan ystävän Paulan. Juuri Paulan äiti keksi kaivaa rinteeseen kolot, mutta silti Paula eräänä päivänä vietiin. Ja vaikka tytöt eivät ole aiemmin palanneet, Paula palasi vuotta myöhemmin, hiljaisena, hyväksikäytettynä, Cannibal's Baby -tatuointi ranteessaan, koskaan kertomatta kokemastaan.

Huumekartellit eivät ole ainoa ikävä puoli Ladydin kotikylässä. Kuumuus on jatkuvaa, elinolot alkeelliset, hyönteisiä, skorpioneja ja käärmeitä vilisee. Lasten koulutus on alkeellista, opettajaksi saadaan kuka sinne milloinkin määrätään, aina vuodeksi kerrallaan ennen valmistumistaan ja luvassa olevaa parempaa virkaa paremmalla alueella. Joku opettaa tosissaan ja mielenkiinnosta, toinen soittaa vain musiikkia koko lukuvuoden. Kylästä ei kivuta menestymisen tikkaita ylöspäin, ei lähdetä yliopistoon, ei päästä elämässä eteenpäin. Mutta pois sieltä halutaan, niin myös Ladydi. Muuten on äidin ikäisenä saanut jo liian monta myrkkysadetta niskaansa. 

Me kaikki tunsimme armeijan helikopterien kaukaa kantautuvan äänen. Tunsimme myös Paraquatin hajun, joka sekoittui papaijan ja omenan tuoksuun.
Äiti sanoi: Huumekauppiaat maksaa niille roistoille siitä, ettei unikoita myrkytetä, joten taivaalta sataa piru vie Paraquatia pitkin vuorenrinteitä meidän kaikkien niskaan!
Tiesimme myös, että unikonviljelijät virittivät lankoja peltojen yli pudottaakseen helikopterit, ja joskus jopa ampuivat ne alas kivääreillä ja AK-neljäseiskoilla. Armeijan lentäjien täytyi tukikohtaan palatessaan raportoida myrkytyksistä, joten he pudottivat kasvimyrkyn minne sattui. He eivät halunneet mennä lähellekään peltoja, koska silloin heidät varmasti ammuttaisiin alas. Kun helikopterit tulivat ja ruiskuttivat myrkkyä talojemme päällä, kaikki alkoi haista ammoniakilta ja silmiä kirveli päiväkausia. Äiti sanoi, että hänen ainainen yskänsä johtui myrkystä.

Vaikka Ladydi on fiktiivinen henkilö, kirjassa on surullisen paljon totta. Jennifer Clement on amerikkalainen, Mexicossa asuva kirjailija, joka on tehnyt paljon taustatyötä tätä sekä meksikolaisista palvelijattarista kertovaa romaaniaan varten. Hän on haastatellut naisvankeja, huumekauppiaiden vaimoja, lapsia ja tyttöystäviä ja eri syistä piileskeleviä naisia. Meksikossa ihmiskaupan uhreiksi joutuneita naisia on lukemattomat määrät ja tilastot ovat karuja; Yhdysvaltojen ulkoministeriön mukaan heitä arvioidaan vietävän rajan yli vuosittain jopa 600 000 - 800 000. Naisten ja tyttöjen oloista kolmansissa maissa ei kirjoiteta koskaan liikaa. Clement tuo tärkeitä asioita meidän länsimaisessa lintukodossa asuvien tietoon ilman paatoksellista saarnaamista ja kirjassa on myös kaunokirjalliset ansionsa. Toivon, että mahdollisimman monet tämän lukisivat!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Marja-Leena Mikkola: Etsikko


Marja-Leena Mikkola: Etsikko
Otava 1967, 234 sivua


Vuonna 1939 syntyneellä kirjailija Marja-Leena Mikkolalla on laaja-alainen tuotanto. Hän on kirjoittanut useita romaaneja, novellikokoelmia sekä lastenkirjoja. Hänen kirjoittamansa tietokirja Raskas puuvilla, joka Etsikon tavoin on ilmestynyt vuonna 1967, perustuu puuvillatehtaassa työskennelleiden naisten haastatteluihin. Hän oli 1960- ja 1970-lukujen vaihteen tunnetuimpia vasemmistoradikaaleja kirjailijoita ja mikä minulle tuli Esikon lukemisen ja tämän arvion taustatyön myötä uutena tietona, hän on myös käsikirjoittanut yhden minulle rakkaimmista elokuvista, eli -60-luvulle sijoittuvan Käpy Selän Alla, samoin hienon Lapualaismorsiamen. Hän on myös kääntänyt kirjallisuutta, lastenkirjoja, romaaneja sekä mm. Sylvia Plathin, Anna Ahmatovan ja Boris Pasternakin runoja. Töistään hän on saanut lukuisia palkintoja, kuten Kalevi Jäntin ja J.H. Erkon palkinnot esikoisromaanistaan Naisia vuonna 1963, Eino Leinon palkinnon vuonna 1967 sekä Jussi-patsaan parhaasta käsikirjoituksesta Käpy Selän Alla -elokuvasta.

Kun valitsin Esikon luettavakseni, tiesin vain että se on ihmissuhderomaani syntymävuodeltani. Olin varta vasten etsinyt kyseisenä vuonna julkaistuja romaaneja Goodreadsin haasteeseen, jossa yhtenä kohtana tulee lukea syntymävuotenasi julkaistu romaani.

Etsikon päähenkilöinä on kaksi toimittajaa, Lotta ja Jaska. Molemmat ovat naimisissa omilla tahoillaan, Lotalla on lisäksi 6-vuotias tytär, Minna. Lotan mies on lähtenyt "johonkin kauas", tuntemattomaan maahan kommunistisen aatteen vuoksi. Lotta pitää miestään suurenmoisena ihmisenä joka pystyy aatteen vuoksi jättämään perheensä ja matkustamaan kauas vaikka kaipaa perhettään joka hetki. Jaskallakin on vaimo ja lapsia, mutta hän on muuttanut pois heidän luotaan. Vaimo ei ole intellektuelli, mikä sellainen vaimo on joka ei jaa yhtään ainoata miehensä ajatusta eikä mielipidettä, vastustaa jokaista miehensä ajamaa asiaa, vaikeuttaa miehen työtä panettelemalla tätä kaikkialla, vetoaa kerta kerran jälkeen aviovaimon asemaansa ja ammoin solmittuun pakkoavioliittoon...

Lotta on lähdössä työmatkalle, haastattelukierrokselle, tarkoituksena selvittää naistyöntekijöiden asemaa tehdaskaupungeissa ja kirjoittaa haastatteluiden pohjalta kolmiosainen artikkeli. Jaska on sairauslomalla, lääkärintodistuksessa lukee henkinen ja fyysinen liikarasitus. Jaska lähtee mukaan matkalle puoliväkisin, Lotta kiinnostaa häntä. Mukaan lähtevät myös valokuvaaja Lehtinen sekä alkumatkan ajaksi Minna-tytär, joka jätetään kesäksi Hämeeseen sukulaisiin. Skidien on hyvä olla kesä maalla.

Esikko on tyyliltään erittäin 60-lukuinen, sitä lukiessa tulevat mieleen ne lukuisat aikakauden elokuvat joissa intellektuellit nuoret käyvät kiihkeitä, idealistisia keskusteluja naisten asemasta, politiikasta, kommunismista, yhteiskunnan muutoksista. Sitä samaa keskustelua käydään Esikossa.

- Meillä olis jatkot tiedossa, puoliyksityiset, joku pojista sanoi.
- Älä lähde vielä, jutellaan, mietitään, Lotalle sanotaan. On erittäin konservatiivista ja ennakkoluuloista sanoa kulttuuriseminaareista, että ne on hienoston keikailutilaisuuksia, se ei pidä edes paikkaansa, Lotalle sanotaan. On selvitettävä käsitteet, mikä on esimerkiksi eliitti, mitä erilaisia eliittejä voi olla. Jos vain 10% harrastaa korkeakulttuuria, niin ei kai ole mitään syytä kieltää heitä tekemästä niin?
- Juu, Lotta sanoo, - täällä 10% harrastaa. Mutta mä juttelin kerran yhden eteläamerikkalaisen runoilijan kanssa. Sen maassa 10% osaa lukea. Mitä se mahtoi ajatella siitäkin kulttuuriseminaarista johon oli juuri täällä osallistunut. Mua oikein hävetti.
- Mutta miksi sen pitäisi estää suomalaisia harrastamasta korkeakulttuuria? Haluisit sä että kansalle kirjoitettaisiin moraalisia käytösoppaita sosialistisen realismin suuntaan?  

Etsikon päähenkilöt ovat idealistisia, nuoria aikuisia keskellä oman uuden sukupolvensa kohtaamia yhteiskunnan muutoksia joista heidän vanhemmillaan ei ole mitään kokemuksia. Nuorten kaupunkilaisten aikuisten kriisit, seksin vapautuminen ja vanhojen arvojen kyseenalaistaminen aikaansai suuren määrän hämmentyneitä ensimmäisen polven kaupunkilaisia. Etsikkoa lukiessani mietin miten tuohon seksin vapautumisen aikaan ylipäätään löysi puolison muuten kuin vahinkoraskauden myötä. Meitä 60-luvulla syntyneitä, maha pystyssä alttarilla seisseiden äitien lapsia kyllä riittää. 

Lainausohjeet vuodelta 1967 on liimattu etukannen sisäpuolelle. Kirjoja ei pidä antaa lasten käsiin, mutta mitä tehtiin kirjoille jotka palautettiin sairasvuoteen ääreltä? 



Sivuille liimattavia lainauslappusia en muista, mutta korttitaskuja on ollut minunkin aikanani. Tosin niihin lyötiin leimasimella päivämäärä jolloin kirja piti viimeistään palauttaa. Niitä oli hauska tutkia; muistan ainakin lapsena räknänneeni edellisiä lainausvälejä. Vielä nykyäänkin, jos löydän kirjan välistä aiemman lainauskuitin, katson uteliaana mitä muita kirjoja samalla kuitilla on ollut ;-)