Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos 2010, 339 sivua

En muista enää mikä oli teema, mutta kirjaston ständissä oli tyrkyllä vuoden 2010 Finlandiapalkinnon voittaja jolla on hauska nimi Nenäpäivä, joten päätin sen lukea. Erikoinen valinta voittajaksi. Luin Kirjasäätiön sivuilta kulttuuritoimittaja Minna Joenniemen perustelut sille, miksi hän antoi Finlandian Nenäpäivälle ja ymmärrän, mutta samalla minussa heräsi uteliaisuus niitä muita ehdokkaita kohtaan, heräsi kysymys miksi ne kaikki hävisivät tälle?

Nenäpäivän päähenkilö Irma näkee lehti-ilmoituksen jossa keravalaisperhe antaa pois kookkaan kasvin, peikonlehden, muuton takia. Matkalla kasvia hakemaan Irma eksyy ja menee väärään rappuun. Huomatessaan pimputtaneensa väärää ovikelloa, Irma hätäpäissään selittää tekevänsä mielipidekyselyitä. Hätävalhe kasvaa suurempiin ja suurempiin mittoihin ja Irma alkaa viettää päiviään kuin todellakin tekisi kyselyitä työkseen. Hän on löytänyt jotain jolla täyttää päiviensä tyhjiön, eikä osaa enää palata vanhaan arkeensa. 

Jäin rappuun seisomaan ja tunneskelin sen kamaluuden rauettua tietysti huojennusta mutta myös monenmoista kipunointia, pettymystä, velttoa suuttumusta, surua, lohduttomuutta. Hyljättyyden tunnetta sitäkin. Ja siinä samassa olinkin jo ehtinyt seuraavaan ajatukseen, siihen että seisoin jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä jossain vieraassa porraskäytävässä tuijottamassa suljettua ovea; sitä oli tapahtunut paljon, mitä ihmettä tapahtui, tällaista tapahtui, miksi, en tiennyt. Mutta sen siinä jotenkin tiesi että jotain siinä piti vielä saada, jotain parempaa, onnistunutta, juohevoitunutta, jotain, mitä hyvänsä muuta kuin sitä äskeistä.

Irma ajautuu jatkuvasti ajatuksissaan minne sattuu eikä pysty keskittymään oikein mihinkään, edes poikansa jatkuviin puhelinsoittoihin. Irmalla ei ole päiviensä vietossa mitään selkeää päämäärää mutta Keravalta hän itsensä löytää päivä toisensa jälkeen, milloin bussilla, milloin poikansa puoliväkisin hänelle tyrkyttämällä autolla sinne tiensä löytäen. 

Irma on kova höseltäjä jolle sattuu ja tapahtuu chick-lit romaanien malliin, mutta kanakirjallisuus on edes hauskaa, Nenäpäivä on vain pitkäveteistä ja tylsää. Miten kirjassa voikin tapahtua niin paljon ilman että tapahtuu juurikaan mitään? Alussa erikoinen kieli oli tosin mielenkiintoista, muttei sekään kauan jaksanut kantaa. Kirjan huumori on varmasti monille mieleen, mutta minun juttuni se ei ollut. 

Mutta kun sitten sain itsestäni ensimmäiset heit irti niin loppu sujui ihan itsestään, Soitin nyt sitten takaisin, Hyvä juttu, Niin, Ajattelin että olet jo pulassa, Jaa miksi, Kun kuulosti siltä että oli kumminkin hankala paikka, Oli siinä pojan kanssa tietysti vähän tilannetta, Ei se ole helppoa poikien kanssa, Nyt ollaan kuitenkin Käpylässä, Jaa missä, Käpylässä, No mitä te Käpylässä, Poika heittää Keravalle, No mitä te nyt Keravalla, No mitäs luulisit, Jaa niin se lompakko tosiaan, Niin, Mutta että poika ajaa, Mitä, Poika ajaa, Mitäkuinka ei kyllä se ajaa osaa, Ei kun sitä minä että eikö sulla ole autoa, Jaa ei mutta kuinka niin, No junallako sinä täällä töissä kuljet, No juu ei vaan siis bussilla, Jaa, No olen minä itse asiassa yhtä autoa katsellut.

Voihan vuoropuhelunkin noinkin kirjoittaa. Jätetään tämä kuitenkin Rimmisen yksinoikeudeksi ;)