Ian McEwan: Sementtipuutarha
Otava 2009, 135 sivua
Alkuteos: Cement garden, 1978
Olin nähnyt Sementtipuutarhaa luetun aiempien maratonien yhteydessä ja painanut sen silloin merkille.
Sinä kesänä kun Jack täytti neljätoista, hänen isänsä tilasi viisitoista säkkiä sementtiä peittääkseen taloa ympäröivän pihan tasaisella sementtikentällä koska ei enää jaksa hoitaa puutarhaa. Neljä sisarusta pärjäilevät äidin kanssa, mutta kun äiti kuolee syöpään, alkaa makaaberi selviytymistarina jossa sementillä on merkittävä osuus. Kirjassa uskomatonta on se, miten 135 sivuun mahtuu niin suuri kertomus.
Asko Sahlberg: Yhdyntä [reunahuomautus sotahistoriaan]
WSOY 2005, 136 sivua
Kirja tapahtuu vuonna 1944 keskellä Helsingin pommituksia, räjähdyksiä ja ulvovia sireenejä. Axel ja Valma ovat kohdanneet kahvilassa ja päätyneet viettämään yötä miehen asuntoon pommituksia uhmaten, pommisuojaan lähtemättä. Seksiä on kyllä tarkoitus harrastaa mutta keneksi he toisiaan ja millaisiksi toistensa motiiveja luulevat selviää vasta myöhemmin. Pidin erittäin paljon Sahlbergin tyylistä kirjoittaa, joten uskonpa että tulen lukemaan häneltä muutakin.
Hän työntyi sisälle naiseen, ja samalla ulospäin. Hän jätti taakseen elämänsä synkän kehän, murtautui siihen itseriittoisen lihan kirkkautta kohti. Samalla, hetkettömän nopeasti, hän yllätti itsensä oudolla vertauksella. Aivan niin kuin hän lämpimään onkaloon survoutumalla heittäytyi ahdistavien arkisten rajojen yli, kansakuntien täytyi kenties joskus ylittää kestämättömiksi käyneet rajansa. Hän lähetti tutkimattomaan maastoon paisuneen elimensä, kansa lähetti sinne armeijan. Hän ja kansa ottivat tietoisen riskin, koska eivät voineet vimmassaan muutakaan. Oleellinen ero oli siinä, ettei hän tehnyt väkivaltaa, mutta halusivatko armeijat sitä todella tehdä? Ehkä sisäinen paine vain pakotti ne marssimaan.
Pidin myös Sahlbergin erikoisesta lähestymistavasta kuin ulkopuolisena tarkkailijana esimerkiksi tarinaan ilmestyvään talonmieheen joka hiipparoi asunnoissa ilmahälytysten aikaan.
Entä tämä nuhruinen, odottamatta tarinaan työntynyt talonmies? Mitä me hänestä tiedämme? Saatamme tuntea hänen hajunsa, viikkokaudet samoissa vaatteissa eläneen miehen tiskirättimäisen lemahduksen, mutta antaako se hänestä oikeudenmukaisen todistuksen? Kertooko se jotain hänen luonteestaan, älystään, sielustaan?
Cecelia Ahern: Tyttö peilissä
Gumerus 2012, 109 sivua
Alkuteos: Girl in the Mirror, 2011
Lila tunsi itsensä tuhmaksi koulutytöksi, kun hän veti mustan kankaan syrjään ja puolittain odotti, että sen takaa hyppäisi esiin jokin hirviö. Hänellä oli sydän kurkussa. Mutta kun kangas valahti lattialle, näky sai hänet hätkähtämään. Peilissä oli hän itse. Vain hän. Sievänä. Kauniina. Tavattoman aikuisen näköisenä morsiuspuvussaan.
Olen kauan sitten lukenut Ahernin esikoisen P.S. Rakastan sinua, enkä pitänyt sitä järin kaksisena joten en ole tullut lukeneeksi hänen muita kirjojaan. Tyttö peilissä on kahden pienen tarinan kirja, tarinan jotka ovat lähinnä satuja koska eivät voi olla todellisiakaan. Takakansiteksti kehui niiden olevan maagisia ja mielenpainuvia, itse pidän tällaista kuvausta liioitteluna.
Ensimmäisessä tarinassa pienen Lila-tytön Ellie-mummi asuu hienossa talossa ja leipoo ihania kuppikakkuja joissa on vaaleanpunaista kuorrutusta. Lila ei pidä mitenkään ihmeellisenä sitä, että talon kaikki peilit on peitetty mustalla kankaalla; mummi vain ei pidä peileistä. Aikuisena Lilan uteliaisuus peilejä kohtaan kostautuu. Toisessa tarinassa mies on keksinyt futuristisen laitteen, jolla voidaan luoda muistoja. Hän valikoi tarkkaan ketä suostuu laitteellaan auttamaan, mutta kun kirjeitä sisältäen pyyntöjä päästä tapaamaan tätä ihmeellisen kojeen luojaa alkaa sadella niin paljon ettei hän ehdi itse hoitaa kirjeenvaihtoa, hän palkkaa köyhän tytön sihteerikseen. Tähän jälkimmäiseen tarinaan en saanut oikein minkään laista otetta, sitäkään vähää kuin ensimmäiseen joka todellakin oli kuin satu, eikä erityisen kekseliäs sellainen.
Juhani Aho: Papin tytär
Ensimmäinen painos vuonna 1885, WSOY:n pokkarissa ei ole painovuotta
Sivuja 144
Elli on pappisperheen ainoa lapsi, ei sellainen nukkemaisen hillitty vaan poikatyttö joka halusi kiivetä korkealle, tikapuille, sieltä katolle, korkealle puuhunkin koska sieltä näki avaraa maailmaa. Kun tytön moista käytöstä alettiin suitsia, tyttö sulkeutui. Vaikka isä ensin vastaan laittoikin, päätettiin Elli kuitenkin lähettää kaupunkiin kouluun, ellei muuta oppimaan niin ainakin kunnollisen mamsellin käytöstapoja. Ja suitsiinhan Elli tietyllä tapaa saadaankin, mutta silti tytölle jää sisäinen kaipuu johonkin vielä saavuttamattomaan. Koulussa Elli saa ystävän joka osoittautuu kuitenkin petolliseksi ja ihastuksenpoikanenkin päättyy ikävästi. Opintojen päätyttyä Elli palaa kotipappilaan jonne vieraaksi tulevat sinne töihin apulaispapiksi saapuva maisteri ja hänen ystävänsä ylioppilas Kalm. Elli ja ylioppilas tulevat hyvin juttuun ja ihastus vaikuttaa molemminpuoliselta.
Elli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen silmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen kääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse tarkasteli hän salaa häntä.
Ja kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään, kasvoi, jalostui, ja muuttui ylemvämmäksi olennoksi. Oli kuin olisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja somistellut.
Ellin tarina jatkuu Ahon romaanissa Papin rouva.
Kesäkirjabingosta kuittaan kohdan Pokkari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti