Sivut

Sivut

maanantai 30. joulukuuta 2013

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi


Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi
Julkaisija: Tammi 2013, 289 sivua
Alkuteos: Jeg skall gjoere deg so lykkelig, Norja, 2011
Suomennos: Katriina Huttunen

Kirjaston Vippilainoista löytyi ennen joulua kirja jonka tiesin haluavani lukea heti kun näin että se sijoittuu 60-luvulle. Olen aina romantisoinut tuota vuosikymmentä (äitini, sen ajan teinin mielestä aivan turhaan) ja ahminut kaiken mahdollisen kirjoista elokuviin. Käpy Selän Alla on lempileffojani ja kestää loputtomia katselukertoja!

Olen lukenut vanhempieni kirjeenvaihtoa 60-luvun lopulta ja kirjan nimi Aion tehdä sinut onnelliseksi on juuri yhtä imelää kuin heidän kirjeenvaihtonsa kaikkine kliseineen rakkaasta pikkuvaimostani. Kuka nykypäivän nainen haluaisi kuulla olevansa "pikkuvaimo"? Mutta nyt eletäänkin 60-lukua ja norjalainen kirjailija on sijoittanut tapahtumat Trondheimilaiseen kerrostaloon, vielä tarkemmin talon A-rappuun jonka asukkaisiin perhe kerrallaan tutustutaan. Kirja voisi oikeastaan olla novellikokoelma, paitsi että edellisen perheen tarinan lopulla arvaa jo mihin perheeseen seuraavaksi siirrytään, koska aina löytyy aasinsilta. Rapussa on 8 asuntoa ja 8 hyvin erilaista perhettä. On hauska lukea miten eri lailla asukkaat näkevät samoja asioita, miten yksi rouva siivoaa hyvää hyvyyttään ylimääräistä osuutta rappukäytävästä ja toinen ottaa sen lähestulkoon loukkauksena; yrittääkö naapuri vihjata ettei hän hoida omaa tonttiaan? Kaikki ovat loputtoman kiinnostuneita toistensa asioista ja kun tietoa ei ole, spekulointi on kovaa. Kerrostalokyttääminen oli kova sana jo 60-luvulla.

Hän tiesi että rouva Åsenilla oli pakastin. Ajatus oli sietämätön. Rouva Berg oli kerran saanut panna sianpaistinsa rouva Åsenin pakastimeen, koska sunnuntaivieraat eivät tulleetkaan, eikä paisti olisi säilynyt seuraavaan sunnuntaihin asti. Rouva Rudolf olisi mieluummin heittänyt mädäntynyttä lihaa roskiin viidenkymmenen kruunun edestä kuin pyytänyt rouva Åsenilta sellaista palvelusta. Mikä voitto sille eukolle olisikaan ollut luovuttaa hänelle tilaa upeasta pakastimestaan. Rouva Rudolf mietti, missä pakastin mahtoi olla. Ehkä vierashuoneessa, heillähän ei koskaan käynyt vieraita.

Toisia asukkaita myös paheksutaan aikakauden tyyliin. Yhden mies myy työkseen puolivalmiita ruokia, toiset eivät voisi kuvitellakaan koskevansa sellaisiin. Rouvat haluavat kodin olevan tip top ja tietävät tai ainakin ovat tietävinään että juuri sitä mieskin heiltä odottaa. Siivoamiseen ja lapsiperheillä lasten hoitoon menee paljon aikaa, mutta toisaalta kaikki ovat kotirouvia. Kun keittiön lattia vahataan, keittiöön ei saa mennä ainakaan kahteen tuntiin. Olin jo unohtanut että lattioita vahattiin, mutta nyt muistan nähneeni äidin sitä tekevän vielä 70-luvun alussa! Kirjassa mainitaan paljon tuotemerkkejä joista osa on tuttuja, osa ilmeisen norjalaisia, meillä kenties muulla nimellä markkinoituja. Perheet elävät paljolti kaavojen mukaan, Dagsrevyen tulee joka ilta televisiosta ja sen perheen pää haluaa ehdottomasti katsoa. Myös jokaisen perheen herra tulee esitellyksi joko työnsä tai harrastuksensa myötä, lähes joka tarinassa niin, että ensin kertoja kertoo rouvasta ja sitten hänen miehestään. Talossa asuvat perheet ovat keskiluokkaisia, vaikka pakastin löytyy vain yhdeltä eikä pölynimureita tai televisioitakaan ole vielä joka perheessä, sellaisen pystyy kuitenkin ostamaan osamaksulla. Herroille tuntuu olevan kunnia-asia, että he tienaavat sen verran hyvin, että vaimo saa samanlaisia vempeleitä kuin toisetkin rouvat.

Kirjan loppupuolella tuli yllättäen vastaan toinen luku ja aivan viime metreillä vielä kolmaskin. Toisessa luvussa näkökulma tapahtumiin muuttuu, eli enää ei edetäkään perhekohtaisesti vaan rappuun ilmestyy ulkopuolinen henkilö, ovisilmiä kaupitteleva nuorukainen. Kauppa käy kuin siimaa, ovisilmiä porataan oveen toisensa jälkeen ja päivän aikana nuorukainen pääsee näkemään vilauksen jokaisen perheen arjesta. Erään perheen rouvaan hän pääsee tutustumaan lähemmin ja siitä taas seuraa iloinen yllätys jonka myötä tämän rouvan mies muistaa mitä vaimo oli kosinnan hetkellä luvannut. "Aion tehdä sinut onnelliseksi."

lauantai 28. joulukuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

 
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Julkaisija: Teos ja Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua
Alkuteos: Is, Suomi, 2012
Suomennos: Leena Vallisaari

Olen vuoden myöhässä. Jää voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna ja tällä hetkellä "kaikki" lukevat tämänvuotista voittajaa, Riikka Pelon Jokapäiväinen Elämämme. Ehkä luen sen siis ensi vuonna, tai sitten en. En valitse kirjaa luettavaksi sen perusteella, että se on voittanut palkinnon. Jäähän tartuin siksi, että maailma jota se kuvailee, kiinnosti minua.

Eletään sodanjälkeisiä vuosia, kun Petter ja Mona Kummel yhdessä 1-vuotiaan tyttärensä Sannan kanssa saapuvat Ahvenanmaan ulkosaarille, Luodoille. Petter on Luotojen seurakunnan uusi pappi, jälleen yksi uusi pitkässä ketjussa. Luodot eivät syrjäisenä paikkana pappeja houkuttele, joten sinne tavataan lähettää nuoria pappeja jotka eivät ole vielä suorittaneet pastoraalitutkintoaan. Tutkinnon suoritt
amisen jälkeen voi hakea kirkkoherran virkaa, eikä kukaan ole sitä aikoihin Luodoilta hakenut. Petter aikoo olla poikkeus. Hän tulee Luodoille uteliaana, kiinnostuneena, hyväntahtoisena, uskoen että viihtyy ja haluaa jäädä. Ankarat olosuhteet hän kokee haasteena johon ryhtyy mielellään ja onneksi Mona-vaimo on samaa maata. Perhe juurtuu saarille hyvää tahtia ja seurakuntalaisilta perhe saa hyvän vastaanoton sillä pappi on sen laatuinen mitä he kaipaavatkin. Pastorska hoitaa kunniakkaasti niin kodin kuin tarjoilut, lypsää itse lehmät ja tarttuu rivakasti toimeen kuin toimeen. Kasvattajana hän on ankara ja sen saa pieni Sanna-tyttö huomata jos osuu puolivahingossa huomion keskipisteeksi. Tarinan edetessä Sanna saa pikkusiskon ja molemmat tytöt ovat enemmän isän tyttöjä. Vaikka pastoraalitutkintoon opiskeleminen ja papin viran moninaiset työt ja tehtävät vievät hänen aikaansa monesti iltamyöhään, Petter haluaa löytää aikaa niin vaimolleen kuin tyttärilleen. Monan kanssa juodaan teekupposet ja käydään läpi päivän tapahtumat ennen nukkumaan menoa.

"Mona!" hän sanoo. "Herää! Sinun täytyy nähdä tämä." Mona herää säpsähtäen ja sinkoaa pystyyn. "Mitä nyt?" "Revontulet. Aivan uskomatonta. Pue päällesi niin menemme portaille katsomaan". "Eikö niitä näe yhtä hyvin ikkunasta?" " Näkee, mutta ulkona se on aivan erilaista." " Ikkuna kelpaa minulle hyvin. Älä viivy ulkona liian kauan ettet kylmety."
Heillä on harvoin aikaa jakaa kokemuksia toistensa kanssa ja nyt, kun se on mahdollista, Mona ei halua. Petter herättää sen sijaan Sannan, nostaa hänet peiton sisällä sängystä vaikka Mona sähisee kiihtyneenä: "Anna hyvä ihminen tyttöjen nukkua! Mitä revontulet heille merkitsevät? Eivät mitään!"
...
Sanna aistii isän selvemmin kuin sen, mitä näkee. Lämmön isän innostuneessa ruumiissa joka väreilee hänen puhuessaan, sen millaista on kun on käpertynyt niin lähelle. Kylmän ilman selkäpuolella, isän lämpimän rinnan etupuolella, posken isän poskea vasten. Sen että he ovat ulkona kahdestaan, ilman äitiä ja Lillusta. Vain hän, isän uskottu ja assistentti hänen revontulitutkimuksessaan.

Vaikka kirja kuvaa noin 60 v takaista elämää, elo Luodoilla tuntuu vielä vanhanaikaisemmalta johtuen pitkälti olosuhteista. Kuten Posti-Anton toteaa, kaikki mitä tarvitaan tulee veneellä. Lehdet ovat saapuessaan viikon vanhoja ja niitä voi tulla kerralla kolmekin, samoin kirjeitä. Yhtäkkiä kiertää huhu että kauppaan on tulossa laatikollinen appelsiineja ja Mona tietää että kaupalla pitää olla heti aamusta saadakseen osansa herkuista. Kelirikon aikaan Luotojen välisten saartenkin välillä liikkuminen on vaikeaa. Kirkko ja pappila ovat omalla saarellaan. Kesällä sentään pääsee veneellä ja talvella potkurilla tai luistellen. Jopa pyörällä.

Lundbergin kieli on hyvin tunnelmallista ja kaunista, paikoitellen suorastaan lumoavaa. Hän kuvailee tarkkaan niin luontoa, papin ja muiden henkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia kuin pastorskan pöydän antimiakin. Liirumlaarumia se ei kuitenkaan ole ja teksti on helposti ymmärrettävää, soljuvaa ja nopealukuisempaa kuin odotin. Olin lukenut blogikirjoituksia etukäteen pintapuolisesti silmäillen, juuri sen verran että tiedän onko kirja minulle tarkoitettu, mutten vahingossa näe liikaa. Niinpä riipaisu siitä, miten omakohtainen tarinan loppupuolen käännekohta on ollut kirjailijan omassa perhetaustassa, tuli tietooni vasta jälkikäteen ja hyvä niin.

Luulin hyvin alkuvaiheessa keksineeni mikä tuo salkku kirjan kannessa on. 70 sivua ennen kirjan loppua tiedostin olleeni väärässä. Niillä main sen merkitys piirtyi kirjan sivuille niin selkeänä, että jopa minä sen asiayhteyden huomasin. Paljastamatta sen enempää voin todeta, että kalliiksi tuo salkku tuli. Hyvin kalliiksi.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija

 
Sami Rajakylä: Pätkärunoilija
Julkaisija: Johnny Kniga 2013, 186 sivua
 
Keijo on KELA:n virkailija, töissä Helsingin Vuosaaressa. Työ on tylsää, asiakkaat välttämätön paha, palkkakin voisi olla parempi. Ainakin Keijon isän mielestä, jota kiinnostaa pojassaan lähinnä tämän urakehitys. Keijoa taas kiinnostaa naiset, kalja, elämän tärkeiden asioiden mietiskely, naiset, runojen kirjoittaminen, naiset ja erityisesti heidän takamuksensa. Kummankohan Keijo loppujen lopuksi valitsisi jos saisi kuin tarjottimella jomman kumman: tyttöystävän vai runoteoksensa julkaistuksi? Keijo kyllä julkaiseekin töitään, netissä, toisten wannabekirjailijoiden arvosteltaviksi. Keskellä työpäivääkin pitää käydä vilaisemassa ovatko viime yönä syntyneet säkeet saaneet lukijoita ja kommentit, ovatko ne puolesta vai vastaan?
 
"Kirjoittaakseen kerran loistavasti on kirjoitettava hyvin pitkään erittäin huonosti" toteaa Keijo. Rajakylä on kirjoittanut hauskan, humoristisen mutta tavallaan myös kriittisen, jopa pienen kasvutarinan sisältävän romaanin. Keijo on kiinnostava hahmo, koskaan ei tiedä mitä mies seuraavaksi aikoo tai käy pohtimaan, mutta sen selvittäminen kiinnostaa lukijaa.

torstai 19. joulukuuta 2013

Jean Kwok: Käännöksiä


Jean Kwok: Käännöksiä
Julkaisija: Bazar 2011, 280 sivua
Alkuteos: Girl in Translation, USA, 2010
Suomennos: Ulla Lempinen

11-vuotias Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin, mutta aivan eri näköiseen kuin mitä odotti. Kimin täti on järjestänyt kaiken valmiiksi, on koti ja työpaikka. Mutta koti on purkukuntoisessa kerrostalossa jossa ikkunat ovat rikki eivätkä lämpöpatterit toimi. Työ vaatetehtaassa on rankkaa, niin rankkaa että Kim menee suoraan koulusta auttamaan äitiä tämän urakassa. Valtaosa palkasta menee tädin lompakkoon, eihän matka Amerikkaan suinkaan ilmainen ollut ja vuokraakin pitää maksaa. Rankkaa on myös Kimin koulunkäynti, vaikka tyttö hiukan englantia osaa ennestäänkin, ei opettajalta riitä ymmärrystä eikä liioin auttamisenhalua enempään. Opettaja vaikuttaa itse asiassa Kimin vastakohdalta, elämäänsä tai vähintäänkin työhönsä kyllästyneeltä mieheltä. Lahjakasta Kimiä vievät eteenpäin tahto pärjätä; kouluttautua ja järjestää heille paremmat elinolot. Toisaalta Kimiä kantaa eteenpäin myös ystävyys ja rakkaus, joka järjestää Kimin elämän kulun osittain erilaiseksi kuin tyttö itse suunnitteli. Onneksi vain osittain.

Kwokin tarina on osittain elämänkerrallinen, mutta kuitenkin romaani. Se on mukaansa tempaava, helppolukuinen ja kaikesta kurjuudesta ja köyhyydestä huolimatta elämänmyönteinen, viihdyttävä kirja. Odotan mielenkiinnolla Kwokin toista romaania!

lauantai 14. joulukuuta 2013

Kaari Utrio: Seuraneiti



Kaari Utrio: Seuraneiti
Julkaisija: Amanita 2013, 464 sivua


Olen lukenut Kaari Utrion jokaisen lukuromaanin ja valtaosan tietokirjoista. Ahmien. Teinityttönä ne 70-80-luvuilla ilmestyneet ja nuorena aikuisena keskiajalle sijoittuneet Vendelat, Tuulihaukat ym. jotka olivat silloin Elämää Suurempia Teoksia. Kun Utrio 2000-luvulla siirtyi kuvaamaan 1800-luvun kaupunkilaiselämää, olin valmis ottamaan sen vastaan ja yhtälaisella hurmiolla. Ei käy kiistäminen, etteikö Utrio olisi aina ollut yksi suosikkikirjailijoistani.

Seuraneiti on Sieglinda Melin, tuttavallisemmin Linda, kappalaisentytär Ylä-Savosta eli keskeltä-ei-mitään ainakin helsinkiläisten näkökulmasta. Helsingissä Linda ei ole koskaan käynytkään, Kajaanissa ylhäisen vanhan neidin, Amalia Waldaun seuralaisena kylläkin ja sieltä tapaamme Lindan myös tarinan alkaessa. Waldaun neidillä on korkea asema Kajaanin kihlakunnassa ja tärkeitä sukulaisia Helsingissä, onhan hänen veljenpoikansa todellinen valtioneuvos, senaattori ja postihallituksen ylitirehtööri. Veljenpojan pojan muotokuvaa Linda ihailee vanhan neidin seinällä heti kirjan alkumetreillä näin; "Nuori mies, hiilenmustat kiharat ja poskiparta, tummina loistavat silmät lumivalkoisen kaulaliinan yllä. Maalaus toi mieleen satuprinssin. Satu se varmasti olikin, konterfeijari Lindhin taidokkaasti muotoilema. Ei kukaan voinut olla niin kaunis kuin neiti Waldaun veljenpojan poika, rakas neveu Victor, kuten neiti ranskalaiselle päälle sattuessaan sukulaista nimitti."

Ennen kuin Linda kohtaa Victor Waldaun, hänen elämäänsä astuu kuitenkin Claes Carleson, "konsulin poika ja määrätietoinen tukkukauppias". Persoonallisesti astuukin, tai pikemminkin putoaa Kajaanin torilla suistuessaan vaunuista sairauden riuduttamana lähes Lindan jalkoihin. Avulias Linda huolehtii sairaan tohtorin luo ja kohta selviääkin että Carleson ja mamselli Melin ovat sukua, avioliiton kautta mutta kuitenkin; jatkossa toisilleen serkkuja silloiseen tapaan. Pian Claes-serkku lähtee saattamaan seuraneidiksi kutsun saanutta Lindaa Helsinkiin, mutta ennen kuin ollaan perillä, on Lindalla jo kaksi ihailijaa. Helsingissä mitättömän kappalaisentyttären pää on pyörällä ja se lieneekin ainoa syy miksi Lindan mieskuviot menevät niin kuin menevät.

Utrio on historioitsija ja taitaa viihdyttävät lukuromaanit. Ajankuva piirtyy tarkkana ja kiinnostavana ja pidänkin kovasti siitä, että Utrion kirjoissa oppii niin paljon käytännön tason historiaa. Kirjojen sankarittaret ovat yleensä vahvoja luonteita, nuoria naisia jotka tietävät mitä tahtovat (mikä monesti on hyvin epäsovinnaista) kuten esimerkiksi Utrion edellisessä epookissa Oppinut neiti. Niinpä olinkin yllättynyt siitä, että Lindaa viedään alusta loppuun saakka kuin pässiä narussa. Lindan odotetaan käyttävän hyödykseen pääsyn Helsinkiin; isommista seurapiireistä odotetaan löytyvän varakkaan sulhasen joka kustantaa Lindan veljen kalliiksi tulevat opiskelut ja kutsuu aikanaan pikkusiskonkin Helsingin piireihin. Linda on vilpitön ja myötätuntoinen, ei pelkästään ulkokuoreltaan vaan myös sydämestään kaunis ihminen. Mutta hän on myös ujo ja hermoileva eikä juurikaan tunnu vahvistuvan tarinan edetessä. "Linda tunsi itsensä epätoivoiseksi uusien kasvojen ja nimien virrassa, kunnes ymmärsi, ettei hänen edellytetty avaavan suutaan. Hän niiasi, ja hymyili ja odotti tarkkana milloin keskustelussa tuli eteen nimi tai ammatti tai asema, josta hän voi päätellä, ketä kuunteli. Joskus hän luuli varmasti tuntevansa rouvan tai herran, joka häntä puhutteli, ja tervehti nimeltä. Se oli yhtä usein väärin kuin oikein, mutta hänelle annettiin anteeksi, kun kyyneleet nousivat silmiin." Ehkä Linda vapautuu ja tulee itsevarmemmaksi kirjan tapahtumien jälkeen, suotuisammassa ympäristössä, hyväntahtoisten ihmisten ympäröimänä. Lindasta yritettiin selvästi tehdä jotain mitä hän ei ollut ja aiemmista sankarittarista poiketen Linda-parka ei osannut laittaa kampoihin kuin viime metreillä.

Toivottavasti seuraavassa romaanissa on taas tutumpi, rohkeampi sankaritar, joka "ei tiedä paikkaansa" miesten määräämässä maailmassa.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Elokuva: Rakkaudesta, unelmista ja kaloista (Britannia 2011)




Pääosissa: Ewan McGregor, Emily Blunt, Kristin Scott Thomas, Amr Waked
Ohjaaja: Lasse Hallström
Ensi-ilta: 25.5.2012
Me katsoimme: Cmorelta 11.12.2013

Skotlantilaisen kalastusasiantuntija Fred Jonesin (Ewan McGregor) mielestä ei juuri hullumpaa ideaa voisi ollakaan kuin istuttaa Jemeniin lohia. Kylmässä vedessä viihtyviä lohia aavikon kuumuuteen? Niinpä hän kieltäytyy jemeniläissheikin edustajan, Harriet Chetwode-Talbotin (Emily Blunt) välittämästä pyynnöstä lähteä mukaan projektiin ja sehän on jo lähes end of story.

Britannian pääministerin lehdistövastaava Patricia Maxwell (Kristin Scott Thomas) kuulee kuitenkin projektista ja päättää sen olevan juurikin jotain sellaista mitä kaivataan pönkittämään Britannian ja arabimaiden välejä. Kun lohiprojekti muuttuu poliittiseksi pr-kampanjaksi, Jonesilta ei paljon näkemyksiä kysellä vaan vaaditaan toteutusta. Jemenistä itsensä löytää myös Harriet ja arvatkaapa vain, löytyykö Mr Jonesin ja Miss Chetwode-Talbotin välillä kemiaa... 

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista on juuri niin hyväntuulinen elokuva kuin nimestäkin voisi jo päätellä. Se haluaa opettaa meille, että kun jotain oikein haluaa ja tekee sen eteen kaikkensa, onnistuu. Sheikin loputtomat rahavarat eivät olekaan "se" juttu, vaan usko ja tahto onnistua. Pienimuotoinen terrori-isku oli oikeastaan ihan turha lisä elokuvaan, sen taustat jäivät niin ohuiksi kokonaisuudessa. Dialogi on ihan näppärää ja rooleissa on sopivasti hauskuutta menemättä varsinaisen komiikan puolelle, mikä ei olisi kokonaisuuteen lainkaan sopinutkaan. Kaikenkaikkiaan viihdyttävä elokuva jonka katsomiseen sen 107 minuuttia voi hyvin käyttää.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Elokuva: Kekkonen tulee! (Suomi, 2013)


Ohjaaja: Marja Pyykkö
Pääosissa: Wilma Rosenquist, Merja Larivaara, Marjaana Maijala, Konsta Mäkelä, Kristiina Elstelä
Ensi-ilta: 16.8.2013
Me katsoimme: Tampereen Plevnassa 14.10.13

Angstaava teinityttö Sylvi (Wilma Rosenqvist) haluaa hinnalla millä hyvänsä pois pienestä lappalaiskylästä jossa ei koskaan tapahdu mitään. Turha on pitää peukkua pystyssä poispääsyn toiveissa kylän ohi kulkevalla tielläkään, siellä liikkuu korkeintaan fillarilla Jussi (Ilmari Järvenpää) jonka kanssa voi sentään treenata kielareita tienposkessa.

Mutta sitten kaikki muuttuu, yhdestä sähkeestä. Eikä mistä tahansa sähkeestä, vaan tiedosta että itse Presidentti Kekkonen aikoo pysähtyä Allin (Merja Larivaara) baarissa matkallaan vielä syvemmälle Lappiin. Alli alkaa kiihkeästi suunnitella kaikkea pikalaihdutuksesta viuluesityksiin, mutta hän ei ole ainoa joka haluaa ottaa kaiken irti Kekkosen vierailusta. Apulaisinsinööri Kellinsalmi (Konsta Mäkelä) näkee heti mahdollisuutensa saada kunnon potkua Joulumaa-teemapuistohankkeelleen ja alkaa yhdessä hermoheikon vaimonsa Maijan (Marjaana Maijala) kanssa järjestää kilpailevaa tilaisuutta. Miksi Kekkonen nyt Allin baariin haluaisi poiketa, kun tarjolla on cocktailpaloja hienostuneemman väen seurassa? Ja Kekkosen jakama maakuntaviiri, se ei saa päätyä Allin käsiin!

Kylähullun tittelistä kilpailee useampikin kyläläinen ja juonenkäänteissä onkin paljon mitä en ennalta arvannut. Terveydenhoitaja Liisa (Miina Turunen) ei ole sieltä sosiaalisimmasta päästä mutta saa aikaan kunnon pamauksen. Allin baarissa viihtyvä Kaarin-Anne (Kristiina Elstelä) taas osaa luetella tuikitärkeitä listauksia mistä tahansa aiheista. Elokuvaan on saatu pieniin rooleihin isoja nimiä, kuten Aake Kalliala ja Jukka Puotila. Ja ne Lapin maisemat, kyllä niissä kelpaa elokuvia tehdä!

Kun Kekkosen autosaattue ilmestyy kuvaan, kaikki odottavat lähes henki salpautuneina. Kenen luo Kekkonen tulee, kuka saa viirin?

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Elokuva: Kaikella rakkaudella (Suomi 2013)

Matti Ijäksen ohjaama Kaikella Rakkaudella sai elokuvaensi-iltansa 1.2.2013 ja meidän kotisohvallamme se katsottiin Cmoren tarjonnasta 8.12.13.  Elokuvan päärooleissa nähdään Krista Kosonen, Sampo Sarkola, Tommi Korpela sekä Hannu-Pekka Björkman.

Yhtenä päähenkilönä elokuvassa on myös puistonpenkki. Sitä Lappiin työtehtävissä suunnannut valokuvaaja Toivo kuljettaa mukanaan osaksi jokaista ottamaansa maisemakuvaa joita teettää postikorteiksi. Krista Kososen esittämä Ansa ei valkokankaalle tupsahtaessaan ole välttämättä hehkeimmillään, mutta niin vain Toivo päätyy korjaamaan Ansan ja tämän tyttären Suvin (Aurora Kuusisto) ladonomaiseksi rähjääntynyttä taloa ja julistamaan rakkauttaan Ansaan. Samoihin aikoihin kuvioihin palaa myös vuosien poissaolon jälkeen Ansan ex-mies Ismo (Tommi Korpela) joka mieluusti huolisi tyttärensä äidin takaisin elämäänsä. Mielitekoja tuntuu olevan myös Ismon syvästi uskonnollisella velipojalla Martilla (Hannu-Pekka Björkman) joka on vähintäänkin erikoisine kasvatustapoineen huomattavasti pelottavampi hahmo kuin linnassakin istunut Ismo.

Kaikella Rakkaudella on tavallaan rakkauselokuva, mutta se kertoo myös vastarakkauden puutteesta. Ei Ansa mikään paha ihminen ole, mutta tunteet nyt ovat vaikeita, vientiä riittää ja siinä tilanteessa joku jää aina ilman. Ansan elämä on muutenkin ollut yhtä selviytymistaistelua jonka Ansa itse kiteyttää näin: "Ei jaksa jauhaa yksityiskohtia kun on ihan vitusti muutaki meneillään. Katto vuotaa, perse auki, Norjassaki pitäis jo olla. Tikapuut keikahti, murtuma molemmin puolin. Pää kateissa. Mutta muuten menee ihan kivasti."

Katsoin rainan yhdessä Isännän kanssa joka kommentoi heti ensimetreillä, että miksi ne puhuvat kuin Kaurismäen elokuvassa? Ja tottahan se oli, kerronta ja mielialat olivat useinkin kaurismäkimäisen vähäeleisiä. Tavallaan se sopikin tähän Suomen ja Norjan Lapissa kuvattuun elokuvaan. Itseäni jäi hiukan hämäämään mikä siinä Ansassa oli niin vetovoimaista? Toivon nopea rakastuminen ja asian julkituominen eivät tuntuneet kovin uskottavilta. Ehkä sekin joskus riittää, että on nainen.

Kira Poutanen: Rakkautta Borealis

 
Kira Poutanen: Rakkautta Borealis
Julkaisija: WSOY 2012, 149 sivua

Lara Aution neljäs seikkailu ei välttämättä ole juuri sellainen kirja, jolla uuden bloginsa haluaa aloittaa, mutta näin se nyt menee ;) Luin Poutasen kirjan kevyenä välipalana ja päädyin jälleen kerran ajattelemaan, että miksipä en kirjaisi ylös ainakin omaksi huvikseni mitä tulee luettua, mitä siitä pidin ja mitä muuta lukemisen ohella tulee tehtyä. Eräänlainen päiväkirja siis.

Laralla alkaa olla elämän palaset kohdallaan, mutta yksi puuttuu. Kosinta. Lara haaveilee unelmahäistä ja pohtii olennaisia asioita kuten valitako häiden teemaksi esimerkiksi Barbie ja Ken vai William ja Kate? Astellako kirkkoon sinisissä Jimmy Choon kengissä vaiko mustissa Louboutineissa? Ensin pitäisi kuitenkin saada Eric kosimaan ja siitäpä idea, tuoda Eric Suomeen ja vielä tarkalleen ottaen revontulten mystisen kauniiseen Lappiin keskellä talvea.

Laran on kuitenkin Lara ja Laran kohdallahan mikään ei suju yksinkertaisesti. Niinpä Lara säätää ja säheltää tuttuun tapaansa alusta loppumetreille hakien lohtua Ericin kylmäkiskoiseen käytökseen kimeä-ääniseltä karaokea hoilaavalta joulupukilta jossa on jotain tuttua... Kosinnan sijaan Erickin näyttää kiinnostuvan muiden naisten helmoista -vai mitä intressejä miehellä muuten voi olla hakeutua Miss Rovaniemen seuraan?

Poutasen teksti on edellisistä Lara-seikkailuista tuttua sujuvaa hömppää. Jos mahdollista, Lara säheltää vielä aiempia osia enemmän ja kirjan sivujen käydessä hyvin, hyvin vähiin aloin jo ihmetellä saadaanko tarinaa päätökseen ollenkaan. Ratkaisu tulikin melko töksähtäen ja turhankin vauhdilla, hyvä että Lara itse pysyi loppukäänteiden perässä.

Viides osa on silti tervetullut, joten sitä odotellessa.