2 x Afrikka - Chimamanda Ngozi Adichie & Abdulrazak Gurnah

Saimme juuri uuden nobelistin, jolta on jo aiemmin suomennettu teoksia, ja vaikka Han Kangin Vegetaristi onkin tällä hetkellä hurjan suosittu, tai ehkä juuri siksi, päätin ottaa kuunteluun vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin romaanin Kivisydän. Halusin kuulla Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä -kirjan jälkeen lisää vieraasta kulttuurista Englantiin muuttaneiden ajatuksia.

Adichien kirjan kuuntelin jo helteiden väistyttyä, sillä syksyisin kaipaan vahvempaa luettavaa. 

***

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava, 2022

(lukukirja Otava 2010)

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 9 h 54 min

Eugene on harras katolilainen. Hän omistaa yhden Nigerian merkittävimmistä sanomalehdistä sekä useita tehtaita, joissa tuotetaan esimerkiksi parempilaatuisia keksejä, joten perhe on varakas. 

Perheen lapset, tytär Kambili ja poika Jaja ovat yläkouluikäisiä. Isä odottaa heidän olevan aina luokkansa parhaat, toiseksi jääminen ei kelpaa, ei isälle, eikä Jumalalle. Perheessä on muutenkin tiukka kuri. Isä on laatinut heille tarkan aikataulun, jonka mukaisesti lapset viettävät kaiken aikansa koulun ulkopuolella. Siinä ei ole vapaata esimerkiksi television katselulle tai harrastuksille, sen sijaan tunnit täyttyvät läksyjen parissa sekä tietenkin rukoillen.

Kaiken minkä teen, teen sinun omaksi parhaaksesi, oli isällä tapana sanoa, kun hän rankaisi lapsiaan. Nuorempana "vain" piiskaten, sittemmin myös rusikoimalla Kambilin sairaalakuntoon. Äiti taas sai lukuisia keskenmenoja pahoinpitelyjen takia.

Vain muutama ihminen perheen ulkopuolella tiesi mitä seinien sisäpuolella tapahtuu, ja yksi heistä jolla on edes jonkinlainen aavistus, on isän sisar Ifeoma. Isä ei haluaisi lastensa viettävän paljonkaan aikaa serkkujensa luona, sillä vaikka perhe on kristitty, heillä ollaan Eugenen mielestä lepsuja kurin suhteen. Sen myös Jaja ja Kambili huomaavat saadessaan vihdoin viettää muutaman viikon heidän kanssaan toisessa kaupungissa. Aluksi he ovat hämmentyneitä, että voikin olla olemassa niin toisenlaista elämää, jossa säännöt ovat erilaisia, eikä niiden noudattaminen perustu kurituksen voimalla luotuun pelkoon.

Tätinsä luona ollessaan Kambili tutustui myös nuoreen pappiin, isä Amadiin, ja vaikka niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naiset kiehnäsivät isä Amadiin ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla, hän alkoi hakeutua Kambilin seuraan. 

Kerran kun mies vei hänet seuraamaan miten valmensi nuoria korkeushyppääjiä, Kambili oivalsi jotain uutta.

Aina kun poikien silmä vältti, hän nosti rimaa pykälän verran ja huusi: ”Vielä kerran, valmiina, nyt!” Pojat ylittivät riman yksi toisensa jälkeen. Isä Amadi ehti nostaa sitä vielä pari kertaa ennen kuin pojat äkkäsivät hänen metkunsa ja alkoivat huudella: ”Hei! Hei! Fada!” Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pystyivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

”Mistä moinen synkkä ilme”, isä Amadi kysyi istah­taessaan viereeni. Hänen hartiansa hipaisi omaani. Hänestä leyhähti hien uusi ja partaveden tuttu tuoksu.

”Ei mistään.”

”Kerro siitä ’ei mistään’.”

”Te uskotte noihin poikiin”, suustani pulpahti.

”Niin uskon”, isä Amadi sanoi.

Tädin puutarhassa kasvavat purppuranpunaiset hibiskukset eivät ole ainoa asia joka tuo uutta väriä sisarusten elämään. Isän despotismi ei voi jatkua loputtomiin.

Olihan tämä aika hurjaa kuunneltavaa tuon perheväkivallan takia, ja kuvaus on taitavasti tuotu lukijan iholle saakka. Melkoinen esikoisromaani. Entistä inhottavampaa perheenpään vallankäytöstä teki hänen vahva yhteiskunnallinen asemansa arvostettuna lehtimiehenä, vapaustaistelijana ja kirkon isänä. Paperillahan mies oli täydellinen. Onneksi välillä näkyi toivonpilkahduksia, muuten olisi voinut olla liikaa jopa minulle, joka mielestäni kestän fiktiossa paljonkin, ja yleinen tunnelma toki muuttui kun nuoret pääsivät tätinsä luokse. Odotin alkupuolella jatkuvasti milloin paha oikein saa palkkansa ja miten se tulee tapahtumaan, mutta samalla pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa. Koin siinä olevan myös lukuromaaninaisia piirteitä, etenkin silloin kun kerrottiin ruuista, väreistä ja tuoksuista, sekä elämästä kodin ulkopuolella. 

***

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

Tammen Keltainen kirjasto, 2024

Alkuteos: Gravel Heart, 2017

Suomennos: Einari Aaltonen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h

Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen nuorena, jo ennen kuin ymmärsin mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvata syytä siihen. Jossakin mielessä se, etten ymmärtänyt, oli siunaus. Jos olisin saanut tietää vasta vanhempana, olisin ehkä hyväksynyt kaiken helpommin, mutta siinä tapauksessa olisin luultavasti turvautunut teeskentelyyn ja vihaan. 

Kun Salim oli seitsemänvuotias, hänen isänsä lähti kotoa. Vain pariksi päiväksi, sanoi äiti, mutta se oli yksi lukuisista valheista joita seuraisi. 

Isä ei lähtenyt kauas, vaan muutti lähellä olevan puodin takahuoneeseen ja kävi työssä pienessä torikojussa. Enimmäkseen hän kuitenkin vietti aikansa huoneessaan jonne aluksi äiti ja myöhemmin poika veivät hänelle päivittäisen lounaskorin. Isä oli harvasanainen, monesti vain kiitti ja otti ruuan vastaan. Minkäänlaista selitystä sille, mikä välirikon oli aiheuttanut, ei Salim vanhemmiltaan saanut. 

Kun poika varttui, äidin veli eli Amir-eno ja tämän vaimo Asha-täti ottivat Salimin luokseen Lontooseen, koska heidän mielestään hänelle täytyi saada kunnon yliopistokoulutus, eikä sellaiseen ollut mahdollisuutta Sansibarilla. Luonnollisesti Amir-eno maksoi kaiken, joskin teki selväksi että myöhemmin Salimin pitäisi tehdä myös töitä opintojen ohessa, ja päätti siksi, että kaupallinen ala olisi sopivin. Nuorukainen itse olisi mieluiten opiskellut kirjallisuutta, mutta ymmärsi, että häneltä ei kysyttäisi.

En ollut tottunut sellaiseen äänensävyyn enkä tiuskimiseen, komenteluun ja perättömiin syytöksiin. 

"Kuvitteletko sinä että sinulla on käytössäsi palvelija?" hän tivasi kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti hänen antamaansa tehtävää. Joskus hän puhui minulle lempeän uskoutuvaan sävyyn aivan kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä, ja joskus hän puolestaan puhui kuin olisin ollut laiska palvelija, tai torui minua jostain töppäyksestä poikansa ja tyttärensä kuulleen kuin olisin ollut tarkkaamaton aijah, lapsenkaitsija. Sen jälkeen hän ei vähään aikaan sanonut minulle mitään, aivan kuin hän olisi ollut nyreissään. Ehkä läsnäoloni horjutti enoni ja Asha-tädin elämää. Ehkä minä olin häiriötekijä. 

Haasteita ilmenee odotetusti paitsi enon kotiin, myös läntiseen yhteiskuntaan sulautumisessa. Kirjailija itse on lähtenyt Sansibarista 18-vuotiaana, poliittisena pakolaisena vuoden 1963 vallankumouksen aikana, joten Kivisydämessä on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, joskaan se ei ole autofiktiota. Salim lähtee saarelta eri syistä ja ajankohtakin on huomattavasti myöhäisempi. 

Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt Gurnah on englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Kivisydän on nobelistin kirjaksi hyvinkin helppolukuista ja sujuvasti etenevää nykykirjallisuutta. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Salim elää lapsuuttaan saarella, toisessa totuttelee elämään lännessä ja kolmannessa hän palaa Sansibarille oltuaan pois lähes vuosikymmenen. Viimeisessä osassa äänessä on enimmäkseen Salimin isä ja salaisuudetkin selviävät. Toivoin todellakin sitä kuunnellessani, että se on täyttä fiktiota. 

Kaikkineen kirja oli upea sekoitus vähän kaikkea sukutarinasta eri yhteiskunnallisiin kerroksiin ja tässäkin vallankäyttö on isossa roolissa vaikken sitä vielä kirjan ensimmäisessä osassa nähnytkään. Niin oli varmaan tarkoituskin. Minulle tulee kirjan päätyttyä harvoin sitä tunnetta, että haluaisin lukea sen uudestaan, mutta Kivisydän on sellainen harvinaisuus. Helppotajuisuus on ehkä eräänlainen huijaus, sillä kirjassa on runsaasti eri ulottuvuuksia, ja veikkaanpa että etenkin loppuratkaisun jo tiedossa ollessa kiinnittäisin toisella kerralla enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ylipäätään eri asioihin. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, sellainen josta tulee tunne, että onpa hyvä että juuri tämän valitsin. Mietin pitäisikö ottaa kuunteluun Paratiisi, mutta maaliskuussa julkaistava Hylkääminen kiinnostaa juoneltaan sekä ajankohdaltaan eniten, joten ehkä odotan sitä. 

2 x uusi dekkarisarja - M. C. Beaton & Marke Talvi

Dekkareista tulee enimmäkseen postattua sarjojen jatko-osia, aika monet dekkarit kun ovat osa sarjaa. Niin nämäkin, mutta aloittavat uuden sarjan, joskin Beatonin kohdalla lainausmerkit olisivat enemmän kuin kohdillaan...

Molemmissa kirjoissa on oikein kauniit ja houkuttelevat kannet, joiden kaveriksi laitoin kuvaan omatekoisen omenapiirakan, joka ei sentään käynyt kenenkään hengen menoksi...

***

M. C. Beaton: Tappavan piirakan tapaus

Saga Egmont, 2024

Alkuteos: The Quiche of Death, 1992

Lukija: Erja Manto

Kesto: 7 h 18 min

Agatha Raisin oli jo lapsuuden lomamatkalla päättänyt, että asuisi jonain päivänä yhdessä niistä kauniista Cotswoldin taloista. Hän oli kuitenkin päätynyt tekemään bisnesnaisen uraa Lontoossa ja jättänyt Cotswoldin ikään kuin ihanaksi muistoksi käymättä siellä koskaan uudestaan. Vasta nyt, 53-vuotiaana, hän oli palannut seudulle ostaakseen sieltä oman talon. Agatha olikin löytänyt aivan täydellisen uuden kodin Carslylen kylästä, eikä talo sijainnut turistireitillä, mikä takaisi oman rauhan. 

Carslylessa oli yksi pääkatu, jonka toisessa päässä oli kirkko ja toisessa pubi. Lontooseen oli puolentoista tunnin junamatka, joten hän voisi piipahtaa kaupungissa päiväseltään aina niin halutessaan. Ystäviä hänellä ei siellä(kään) ollut, mutta hänen alaisensa olivat pitäneet hänestä. Kyläläiset tuntuivat sen sijaan suhtautuvan häneen hieman nuivasti.

Kului viikko, jonka aikana Agatha oli tavanomaiseen vauhdikkaaseen tyyliinsä käynyt katselemassa nähtävyyksiä. Hän oli käynyt Warwickin linnassa, Shakespearen synnyinkodissa, Blenheimin palatsissa ja kierrellyt Cotswoldin kyliä tuulen tuivertaessa ja sateen roimiessa harmaalta taivaalta ja palannut joka ilta hiljaiseen taloonsa, jossa hänellä oli seuranaan vain hiljattain löytämänsä Agatha Christie. Hän oli käynyt Red Lionissa, iloisessa, matalassa pubissa, jossa oli kattopalkit ja halpa sisustus ja leppoisa pubinpitäjä. Paikalliset olivat jutelleet hänelle kuten heidän tyyliinsä kuului, oudon avoimeen ystävälliseen tapaan, mikä ei koskaan mennyt sen pidemmälle. Agatha olisi kestänyt kyräilevän vihamielisyyden, muttei tätä iloista kohteliaisuutta, joka kuitenkin piti hänet yhä välimatkan päässä. Ei hän tosin edes osannut ystävystyä, mutta hän oli huomannut, että kyläläisissä oli jotakin tulijoita vieroksuvaa.

Kun Agatha näki ilmoituksen leivontakilpailusta, hän sai ajatuksen. Jos hän voittaisi kilpailun, kyläläiset kiinnittäisivät häneen huomiota. Harmi vain hän inhosi kotitöitä, ruuanlaittokin tarkoitti valmisaterioiden lämmittämistä mikrossa. 

Huomiota Agatha todellakin sai, joskin erilaista kuin leipomuksellaan kaipasi, sillä Agathan piirakka osoittautui tappavaksi. Yrittikö joku peräti lavastaa hänet syylliseksi murhaan? Agathan on tietenkin selvitettävä itse, kuka syyllinen on.

Agatha Raisin -sarjassa ilmestyi tänä vuonna sen 35. osa, joten suomennettavaa riittää. Neljä viimeisintä on julkaistu yhdessä R. W. Greenin kanssa, sillä tuottelias kirjailijatar, oikealta nimeltään Marion Chesney, menehtyi vuonna 2019. Hän on ollut muutenkin aikaansaava, eli kirjoittanut lukuisia eri sarjoja ja jokusia yksittäisiäkin kirjoja. 

Agatha Raisin on hahmona siinä mielessä iätön, että hän tulee olemaan aina viisikymppinen. 90-luvun alku näkyy kirjassa tietynlaisena vanhanaikaisuutena ja kirjoitustyyliä voi verrata Agatha Christieen, mutta mielestäni jotain jäi puuttumaan. 90-luvulla ei tokikaan vielä kirjoitettu sellaisia dekkareita kuin nykyään , mutta näin jälkikäteen heittäisin kysymyksen siitä, miten paljon vivahteikkaamman yksinkertaisesta dekkarista saisi, jos keskittyisi pidempään yhden kirjan kirjoittamiseen sen sijaan, että tekee rinnakkain useampaa sarjaa ja julkaisee niitäkin melkoisella tahdilla.

***

Marke Talvi: Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella

#1 Kettukoski

Lind & co, 2023

Lukija: Anu Vilhunen 

Kesto: 6 h 24 min

Auri Tuhkanen oli tullut Kettukoskelle vanhempiensa kissavahdiksi, kun nämä olivat lähteneet golfaamaan etelään. Hänen esikoisromaaninsa Pudonnut silmukka oli ilmestynyt pari vuotta aiemmin ja Auri oli saanut sillä merkittävän Vuoden johtolanka -palkinnon. Nyt hän kuitenkin poti kakkoskirjan kirjoittamisen ahdinkoa ja toivoi sopivan kirjoitusrauhan ja inspiraation löytyvän Kettukoskelta. Helsingin Punavuoressa elämä oli ollut aivan liian hektistä. 

Kirjoitusjumia ei auta ollenkaan se, miten hänen kustantajansa Alexander suorastaan vaatii uutta käsikirjoitusta, eikä sekään, että Auri saa outoja viestejä. Niissä väitetään Aurin varastaneen Neulemurhat-sarjan aloitusosan juonen, muttei se voinut mitenkään pitää paikkansa. Ideahan oli syntynyt yhdessä Alexanderin kanssa... 

Minä olin ihan varma, että rakastan tätä feelgoodin ja cozy crimen yhdistelmää, jossa vielä päähenkilönä on dekkarikirjailija! Olin jopa tietoisesti siirtänyt kirjan kuuntelua syksymmälle, niin että vuodenaikakin olisi kirjan ajankohtaan sopiva. 

Silmukat ja sutinat jätti minulle kuitenkin jotenkin sekavan olon, ja tällä hetkellä on valitettavasti fiilis, etten jatka sarjan parissa. 

Toinen osa, Kinkkua ja kommandoja Kettukoskella, on ilmestynyt tänä syksynä. Kirjailijanimen takaa löytyvät kirjailijat Anne Leinonen ja Helena Waris.

Laaturomaaneja Suomesta: Anna Soudakova & Elina Annola

Huomaan itsessäni lukijana vuosittain jatkuvan trendin. Kesällä kulutan enimmäkseen hyvin kevyttä kirjallisuutta, dekkareita, feelgoodeja ja jokusen chick litinkin. Syksyn koittaessa oikein kaipaan lukuromaaneja joihin uppoutua sekä vähän enemmän ajatuksia herättäviä kirjoja. En nyt sanoisi että kevyestä raskaaseen, mutta kesälukemisiin verrattuna vaativampaa tekstiä ja mielellään myös kirjoja joissa kerronta on kaunista tai siinä on herkkiä, ehkä surullisiakin sävyjä. 

Tämänkertaisista kirjoista ensimmäinen, Anna Soudakovan upea Haikara levittää siipensä kuuluu näihin jälkimmäisiin. 

Toisena kirjana on Elina Annolan kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa yhdistävänä tekijänä ei olekaan suku, vaan tietty helsinkiläinen kivitalo, ja se jatkaa kielellisesti Annolalta tutulla linjalla. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, ehkä löydät oman suosikkisi syksyn lukuhetkiin. 

***

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 9 h 54 min

- Etkö tunnista maamme symbolia? mummo kysyy. - Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Kun Andréi on kymmenvuotias, hän saa pikkusiskon, Svetan. Perheen isä joutuu vankilaan ja äiti juopottelee, joten enimmäkseen heitä hoitaa mummo. Andréi oppii pian kantamaan vastuuta paitsi itsestään, myös sisarestaan. 

Äiti nostaa murheelliset silmänsä häneen, katsoo niin, ettei Andréi muista hengittää.

- Viisi vuotta! hän huutaa lopulta. - Viisi vuotta vankeutta! Saat nyt elää äpäränä tästä eteenpäin. Muista lähettää isällesi kiitoskortti sinne jonnekin.

Olosuhteet Valko-Venäjällä ovat mitä ovat, mutta hänen paras ystävänsä Vova elää silti elämää jollaisesta Andréi voi vain haaveilla. Päästäpä vaikka joskus elokuviin, mutta hänellä ei riitä kolikoita pääsylippuun. Kolikoilla Andréi ostaa ruokaa. Kun isä pääsee vankilasta, tämäkin väistää vastuuta lapsistaan ja menee kolhoosiin töihin.

Jonkin verran apua he saavat enoltaan Sergeiltä, joka on poliittisesti aktiivinen. Sergei auttaa myös aikanaan Andréin pääsemään pois Valko-Venäjältä, ja vaikkei hän pysty pelastamaan sisartaan, nuorukainen lähtee länteen. Odotukset ovat korkealla.

Viisitoistavuotiaana Sveta on ehdoton, hän ei koskaan jättäisi isänmaataan. Eno on entistä syvemmällä mukana politiikassa, ja Sveta tekee oman osuutensa maansa puolesta. Andréi on saanut turvapaikan lännestä eikä ole käynytkään Valko-Venäjällä lähtönsä jälkeen. Sisarusten välit vaihtelevat lämpimästä viileään, eivätkä he aina ymmärrä toistensa valintoja. 

Soudakovalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa joista kaksi ensimmäistä olen lukenut ja tämän kolmannen kuunnellut. Tomnikov kyllä luki kirjan siihen hyvin sopivalla herkkyydellä, mutta tauotti tekstiä paikoitellen todella oudosti. Ei se kuitenkaan liikaa mielestäni häirinnyt, osasyynä ehkä se miten vahvasti sisälle pääsin näiden ihmisten kohtaloihin ja uppouduin kirjan maailmaan. On ihana tuntea miten hienosti kirjailija osaa rakentaa henkilönsä niin, että lukijakin pääsee kunnolla heidän ajatuksiinsa ja tuntee olevansa mukana. 

Maahanmuuttajuuskin sai Andréin muodossa hieman uuden näkökulman. Tärkeimpänä kuitenkin koin sisarusten väliset suhteet eri ikävaiheissa ja miten erilaista oli kasvaa nuorena aikuisena Valko-Venäjällä ja lännessä, kun lähtökohdat olivat olleet osittain samat, ja toisaalta hyvinkin erilaiset.  Suosittelen lukemaan!

***

Elina Annola: Luopuneet

Teos, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 8 h 9 min

Nykyhetkessä, 2014, turkulainen Anniina ja hänen tuore avomiehensä Leevi muuttavat vanhaan kivitalohuoneistoon Helsingissä. Anniina oli tuonut yhteiseen kotiin mäyräkoira Sisun, Leevi vuoroviikoiksi päiväkoti-ikäisen tyttärensä Miljan. Uusi vanha koti on kuin unelma, ja sen unelman voisi kirkastaa vauva, ensimmäinen yhteinen. Anniinalla ei ole enää paljon aikaa, joka kuukausi on yritettävä, mutta toistaiseksi on ollut petyttävä siihen yhteen viivaan raskaustestissä.

Voisin jäädä kiinni maisemaan, kiintyä mereen niin kuin kaikkeen tähän uuteen, joka päivä katsoa, miten meri on tyyni, sininen ja vihreä, harmaa, vaahtopäänä vellova, ja voisin tarvita vastapäisiä taloja, joiden ikkunoista loistaa ystävällinen valo, samanlainen kuin vastapäisiin taloihin loistaisi minun kodistani. Kaipaisin niitä, kun olisin toisaalla. Varmasti veisin lapseni talojen takana aukeavaan puistoon, tervehtisin äitejä ja sanoisin, tässä on tyttäreni ja tämä pieni on perheemme kuopus. Olisin äiti kummallekin, en puolikas tai täti, vaan äiti, niin toiset minut näkisivät.

Vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1929, Vienon perhe muuttaa upouuteen kivitaloon hänen ollessaan vielä pikkutyttö. On uutta, kuten pelottava hissi jota lapset eivät saa yksin käyttää, mutta tuttua äidin kiukku, jota hän pakenee komeron turvaan. 

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Sillä monta kertaa, kun komeron seinustat jo notkuvat liinavaatteita ja kangaspakkoja, Vieno istuu pimeässä nurkassa kuin talon sylissä. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ylimmille hyllyille kätketään salaisuus, hän istuu komeron lattialla ja hengittää. On yhtä talon kanssa.

Vieno asuu talossa vielä kun menee naimisiin ja perustaa perheen. Itsenäisyyspäivän 1951 lähestyessä hän aikoo leipoa hienoa ruotsalaista Radiokakkua, jonka ohje oli julkaistu lehdessä. Kerrankin hän voisi kutsua kylään hienot Forsmanit, ja pöytään hän ostaisi kimpun valkoisia tulppaaneja, vaikka ne olivatkin hirvittävän kalliita. Mutta nyt hän tahtoo näyttää ja nyt hän raaskisi, kun sodan vaurioittama Kalle oli vihdoin saanut töitä, ja itsenäisyyspäiväksi tulisi kunnon tilipussi. Vihdoin he olisivat onnellinen perhe, ja jo olisi aikakin, sillä Liisa-tyttären lisäksi he olivat saamassa perheenlisäystä. 

Anniina alkaa sairastella uudessa kodissa ja kierteen syyksi paljastuu myöhemmin rakennetussa saunassa kukkiva home. Taloyhtiön isännöitsijä pyrkii vähättelemään löydöksiä ja vaatii lisää kaikkea, lisää tutkimuksia, lisää aukirevittyjä lattioita, ja kaikki tietenkin Leevin ja Anniinan omalla kustannuksella. Niin alkaa taistelu oikeuksista, samalla kun Anniina sairastaa ja elää kuukausi kerrallaan toiveikkaana kahdesta viivasta.

Luopuneet on Annolan kolmas romaani ja jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin, eli kieli on niin kaunista ja nautittavaa kuin suomen kielen opettajalta voi parhaimmillaan odottaa. Annola on saanut myös nykypäivän osuuteen vetovoimaa, mistä olen erityisen mielissäni, se kun ei ole mitenkään helppoa. Myös Annolan kirjaa voin lämpimästi suositella.

3 x avioliitto kriisissä

Yhtäkkiä alkoi tulla vastaan useampia kirjoja, joissa kriiseillään av(i)oliitossa kuka mistäkin syystä. Eivätkä nämä olleet edes ainoat lajinsa kirjat jotka nyt loppukesästä / alkusyksystä kuuntelin ja ainakin kaksi on vielä mahdollisella listallani, mutta keräsin nämä kolme yhteen, koska kaikki olivat kotimaisia romaaneja. Päähenkilöiden suhtautumista puolisoonsa, perheeseen, sitoutumiseen, mahdollisen eron jälkeiseen elämään ym tällaisessa kirjallisuudessa tuleviin asioihin on helpompi vertailla toisiinsa, kun mukaan ei tule eri kulttuurien piirteitä. 

Daniela Knif: Purkautumispiste

Tammi, 2023

Lukija: Elsa Saisio

Kesto: 9 h 29 min

Moona ja Jori olivat käyneet pitkästä aikaa ulkona parin tuttavapariskunnan kanssa, eikä Jori voinut olla kiinnittämättä katsettaan Marillaan. Nainen oli pitkä ja laiha, kuin prässätty kesäkukka. Hän oli samalla kertaa sekä vangitseva ja vetovoimainen, että hieman pelottava. Siinä missä Jorin oma vaimo oli hillitty ja klassisen tyylikäs, viesti Marillan olemus pikemminkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jori ei tarvitse kovinkaan kummoista syytä ollakseen naiseen yhteydessä, ja kohta viestitellään niin tiheästi, että Moonalle on valehdeltava töissä olevan iso ja tärkeä projekti meneillään...

Marilla annosteli hänelle nautintoa yhä rohkeammin, lähetteli avoimen vihjailevia kuvia. Hän ehdotteli myös tapaamista, muistutti, että kaikesta voisi tehdä totta. Sovittaisiin vain koska ja missä.

Jori ja Moona olivat olleet jo pitkään naimisissa. Jorin äiti ei ollut koskaan oikein hyväksynyt Moonaa, ja viimeinen niitti oli ollut se, kun Moona oli perustanut oman maahantuontiyrityksen. Eilan mielestä miehen tuli olla perheen pää ja elättäjä, ja Moona osoitti omilla toimillaan ettei hänen pojastaan ollut siihen. 

Eila oli muutenkin perinteinen, holhoava kanaemo, ja Jorin veli Risto käytti tätä siekailematta hyväkseen. Alkoholisoitunut taiteilijaveli oli muuttanut äidin luo kuin täyden palvelun majataloon. Veli tiesi mistä kortista vetää, oli muka tullut uskoon ja lopettanut juomisen. Äiti uskoi Ristoa koska halusi uskoa, mutta Jori tiesi paremmin. Toisaalta, hän ei tiennyt mistään mitään. 

Kirja kertoo sekä Jorin että Moonan elämästä molempien näkökulmasta ja vähän myöhemmin myös Risto saa kertoa miten on ajautunut tilanteeseen jossa asuu äitinsä hoteissa. Rakkaustarinahan siinäkin on mukana, kaikkineen kirja on hyvin ihmissuhdepainotteinen. Pidin paljon sekä juonesta että rakenteesta kun Riston elämää avattiin vaiheissa ja takautuvasti, siinä missä Jorin ja Moonan suhde sopi paremmin lineaarisesti kulkevaksi. Pidin myös siitä, että samoihin tapahtumiin saatiin useamman ihmisen näkökulma. Lämmin suositus kun kaipaat tämän tyyppistä kirjaa, vaikkei kaikkia Moonan tekemisiä kannata niin realistisina pitääkään...

***

Annamari Marttinen: Ero

Tammi, 2024

(Julkaistu alunperin 2011)

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 9 h 16 min

Ellen ja Kimmo ovat olleet naimisissa 19 vuotta, mutta liitto on alkanut rakoilla. Kolmatta osapuolta tarinaan ei liity, kyse on vain rakkauden päättymisestä. Fyysinen läheisyys on kadonnut aikaa sitten ja se on etenkin Kimmosta kiinni, mutta eron on puheeksi ottanut aina Ellen, niin myös tällä kertaa. Ja tällä kertaa he myös lähtevät liitosta, vaikka Ellen oli ollut varma ettei pystyisi siihen.

Mä en ikinä pysty tuohon, hän oli ajatellut. En pysty eroamaan, musta ei ole siihen. Ero oli ollut kuin valtava vuoristo, loputon, tutkimaton ja luoksepääsemätön. Se sisälsi lapset, talon, lainan, laskut, valokuvat, häälahjat, joita vielä oli jäljellä, ainakin taidelasimaljakko ja Oiva Toikan lintu, sosiaaliviraston lastenvalvojan, käräjäoikeuden kanslistin, naapurit, Kimmon vanhemmat, Saaran, ystävät, kaverit, työkaverit, opettajat, parivuoteen, sormukset.

Kun sitä kaikkea ajatteli, hengitys salpautui, rinnassa tieto siitä, ettei koskaan pystyisi murtamaan palastakaan siitä, astumaan askeltakaan. 

Mutta sitten se vain tapahtuu. Ellenin yllättää se, että abivuottaan viettävä esikoinen Viljami tuntuu ottavan asian kipeimmin, ja kolmasluokkalinen kuopus haluaa vain selkeyden siihen, miten mikäkin asia hoidetaan jatkossa. 

Marttinen valitsee useimmiten aiheikseen hyvin arkisia asioita ja käsitteleekin niitä hyvin selkeästi ja ilman kummempia krumeluureja. Tässä onkin mielestäni Marttisen kirjojen vahvuus. Niihin on helppo mennä mukaan, ja vaikken esimerkiksi Eroon voi samaistua tai saada vertaistukea, tuli omaan mieleeni ystäväperhe joka kävi eron läpi. 

Mitä mä olen oikein tehnyt? hän ajatteli. Missä Kimmo oli? Sillä hetkellä? Hän kuvitteli tämän omaan asuntoonsa, syömässä yksin pienen pöydän ääressä, jotakin valmisruokaako? Hän ajatteli Kimmon kauppaan eineshyllyn eteen valitsemaan ruoan. Kaupassa hän oli joskus kiinnittänyt huomiota yksinäisiin miehiin eineshyllyjen edessä. Jäänyt vaivihkaa katsomaan, miten nämä hetken rasioita katseltuaan valitsivat Saarioisten kanaviillokin. Nyt hänen oma miehensä oli yksi näistä.

Marttisen erokirja oli näistä kaikista kolmesta tunnelmaltaan surullisin. Moona kävi läpi kaikkea sitä mihin en ikinä haluaisi joutua, eron jälkeisestä yksinäisyydestä irtosuhteisiin vieraiden miesten ja selvästi heidän puolisoidensa lakanoissa. Lisää kohtaloita avautuu eroryhmästä, johon Moona ilmoittautui. 

Se on näistä kolmesta perinteisintä kaavaa noudattava ja paikoitellen suorastaan ahdistavan realistinen, ja vaikutti ainakin itseeni niin, että jos ikinäkoskaan olen ajatellut eroavani, tämän kuunneltuani ei tulisi mieleenkään.

***

Tiina Katriina Tikkanen: Ei mitään hätää
Atena, 2023
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 4 h 2 min

Nelikymppiset Oskari ja Taina ovat kaksospoikien, Otson ja Onnin, vanhemmat joilla oli eri näkemys siitä, onko lapsiluku täynnä. Oskarin mielestä nykyiseen maailman- ja luonnontilanteeseen ei pitänyt toivoa enää kolmatta lasta, mutta Taina oli alkanut ajatella toisin. 

Miksi edes puhuimme tästä? Minusta ei ollut enää tätä päivää, että kaksosten äiti halusi lisää lapsia. Johtuiko se siitä, että hän oli kotoisin pienestä satakuntalaisesta kylästä? Hänhän oli joskus maininnut, kuinka anopin pitämällä grillikioskilla elettiin kylässä tapahtuneista syntymistä ja kuolemista.

Oli myös mahdollista, että Taina halusi äidiksi, jotta pääsisi paistattelemaan vatsa pystyssä kaupungille, imemään huomiota ohikulkijoilta. Vaimoni kärsi kauniin ihmisen surullisesta kirouksesta. Pienestä tytöstä lähtien hän oli tottunut saamaan ulkonäöstään kehuja, mutta niiden määrä vähentyi vuosi vuodelta. Helpoin keino palata keskipisteeksi olisi pamahtaa paksuksi.

Siitä molemmat olivat yhtä mieltä, että he eivät koskaan eroaisi. Kaikesta saattoi puhua, ja he olivat kyllä nähneet millaisia erolapsista kasvoi. Jokin kuitenkin kaihersi, ja Oskarikin vaistosi sen. 

Silmäni osuivat vahingossa päiväkirjaan. Näkökentässäni ehti vilahtaa hänen sinne kirjoittamansa sana.

Avioerofantasia.

Hän lopettikin kirjoittamisen ja painoi puhelimen näyttöä sydämelleen kuin stetoskooppia. Oliko hän tajunnut, että olin nähnyt? Hän ei sanonut mitään.

Se mikä ei äänikirjassa käynyt ilmi, oli kirjan erikoinen rakenne, tai no, kävi tavallaan koska teksti oli Tainan osuuksissa poukkoilevampaa. Vasta E-kirjasta kerratessani näin, että Tainan kertoma oli poimittu ilmeisesti päiväkirjasta ja oli vain muutaman rivin mittaista, mikä selittää paljon. Näin jälkikäteen ajatellen tämä kirja kannattaisi lukea ihan itse. 

Muutenkin kirja oli vähän hankalampi hahmottaa, aikamoinen vastakohta vaikkapa Marttisen kirjan selkeydelle. Siitä jäi myös vähiten mieleeni viikkojen kuluessa.