Sivut

Sivut

lauantai 27. huhtikuuta 2024

2 x kotimainen dekkari - Kaarina Griffiths: Meren syliin



Kaarina Griffiths: Meren syliin
Cornwall-mysteeri #1
Otava, 2023
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 29 min


Naivistinen taidemaalari Kaisla Aalto tunsi tipahtaneensa taksista kuin toiseen maailmaan. Niin erilaisia olivat hänen kotinsa Helsingin Kalliossa ja tämä St. Serenen pikkukylä, jonka reunamilla meri velloi lyijynharmaana ja navakka tuuli heilutteli satamaan ankkuroituja kalastusveneitä. Paikka, jossa hän viettäisi apurahan turvin seuraavat kolme kuukautta, näytti kaikin puolin suloiselta, kuin suklaarasian kansikuva.

Samoihin aikoihin Kaislan kanssa kylään saapui Emma Patell, ei kovinkaan arvostetun iltapäivälehden toimittaja Lontoosta. Pubissa hänet tunnettiin ennestään, ja mietittiin minkä haaskan perään rikostoimittaja nyt oli St. Sereneen tullut. 
Emma päätyy Kaislan kämppikseksi ja yhdessä rannalla patikoidessaan, pubin koiran Buddyn mukaan lainattuaan, he löytävät vanhasta salakuljettajien luolasta kuolleen naisen. 

Lattialla makasi merenneito – nainen, jolla oli kalaverkosta ja simpukoista tehty pyrstö. Simpukoita ja näkinkenkiä oli satoja vieri vieressä. Valo leikitteli niiden hienoilla kuvioilla ja helmiäispinnoilla. Se leikitteli naisen pitkillä hiuksilla ja oranssilla meritähdellä, jota hän piteli käsissään. Näky oli samalla kertaa sekä maaginen että kauhistuttava.
– Merenneito, Kaisla kuiskasi.
Emma puhkesi hermostuneeseen nauruun, joka kimpoili kaikuna luolan seinistä.
– Ei se ole merenneito. Ihminen se on. Toivottavasti se ei ole…
Sitten hän tuntui tajuavan, mitä oli sanomaisillaan ja ryntäsi hahmon luo.
– Ei, helvetti. Se on Amanda! Emma ravisteli naista.
– Oletko sinä ihan varma? Täällä on niin pimeää, ehkä se on joku muu.
– Ei se voi olla kukaan muu. Tiedän kyllä miltä Amanda näyttää. Ei helvetti, sitä on lyöty päähän! Kaikki on, helvetti, ihan veressä!
– Onko se… Onko Amanda siis… Kaisla nieleskeli. Hän oli valahtanut täysin turraksi.
– On! Pulssia ei tunnu. Kaisla, tämä on Amanda! Amanda on kuollut! Emman kauhistunut huuto viipyili kaikuna luolassa: Kuollut, kuollut, kuollut!
Kaislaa kylmäsi. Näky hänen edessään oli makaaberi mutta samalla kiehtova. Se vetosi jollain oudolla tavalla hänen taiteilijan mieleensä­. Nainen lepäsi silmät ummessa kalliovuoteellaan. Hänen hiuksensa oli aseteltu kahden puolen kasvoja ja paljaiden rintojen peitoksi. Hänen päähänsä oli laitettu merilevästä tehty seppele. Sen alta valunut verinoro oli muodostanut luolan lattialle tumman läiskän. Naisen ihossa oli sininen vivahde. Hän oli selvästi kuollut. Kaisla värisi.
Kuka teki tällaista? Millainen ihminen? Ja oliko se ihminen vielä täällä?

Rickyn ja hänen vaimonsa Dollyn pitämässä pubissa olikin jo kaipailtu sen työntekijää, Amandaa.  
Rikostarkastaja Paul Diggins sai murhan tutkinnan johtaakseen. Epäiltyjä oli monia, sillä aluksi niin ihanaksi ja kaikkien rakastamaksi kuvatulla Amandalla tuntui olevankin lukuisia vihamiehiä. Kun tapaus ei ottanut edistyäkseen toivotulla tavalla, poliisijohtaja Bradford ilmoitti, että korkeammalta taholta oli tullut tieto uuden henkilön liittymisestä tutkintaan. Normaalisti Diggins otti mielellään apua vastaan, mutta tuo suomalainen profiloija Antti Honkanen olisi saanut pysyä poissa! Viimeistään nyt nekin uteliaat toimittajat jotka eivät olleet vielä tulleet sotkemaan murhatutkintaa, rientäisivät paikalle parin vuoden takaisen Trennan kartanon tapauksen takia. Muutenkin mies oli päässyt hänen ihonsa alle.

Antti Honkanen, joka oli tullut viettämään välivuotta psykologian opinnoistaan Suomessa, oli jäänyt muutaman mutkan kautta Cornwalliin pyörittämään Trennan kartanohotellia. Paul Digginsiin hän oli tutustunut Trennan kartanossa tapahtuneen rikoksen yhteydessä, ja Diggins tuntui inhoavan häntä syystä josta Antti ei ollut täysin varma. Nyt tämä saisi vain tulla toimeen hänen kanssaan, sillä heillä oli kohta enemmänkin murhia ratkottavana.

Minä todella pidän näistä Kaarina Griffithsin dekkareista, eikä tämäkään ole poikkeus. Oli myös kiva tutustua taas lisää Anttiin, joka on ennestään tuttu sekä Trennan sokkelosta, että Murha tunturissa -adventtikirjasarjasta. 

Yksi kritiikin kohdekin minulla on, nimittäin runsas darling, honey, handsome ymv sanojen käyttäminen repliikeissä niin runsaasti tuntui oudolta, vaikka britit niin tekisivätkin. Tämä johtunee siitä, ettei niitä ole käytetty kovinkaan paljon lukemissani suomennetuissa brittikirjoissa, ja silloinkin ne on käännetty suomeksi, jolloin se satunnainen "kultaseni" tai "komistus" ei ole pistänyt korvaan. Näiden määrää karsisin seuraavasta osasta. Jota muuten odotan mielenkiinnolla!

***

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää
Otava, 2022
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 15 h

True crime -podcasteja tekevä toimittaja Saana Havas herää useimpina aamuina miesystävänsä, keskusrikospoliisin tutkijan Janin vierestä. He eivät olleet sopineet yhteenmuutosta, ainakaan vielä, mutta piipahdus omassa kodissa tuntui kuin eräänlaiselta varikkopysähdykseltä, vain uudet vaatteet laukkuun ja hetki omissa ajatuksissaan. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun Saanalle tarjotaan uutta aihetta podcastiin. 

Poliisilla oli kädet täynnä töitä, eivätkä he ole enää vuosiin tehneet mitään vuonna 1998, toisin sanoen yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen henkirikoksen selvittämiseksi. Tuolloin murhattu 17-vuotias tyttö oli Heta Weckmanin pikkusisko Inga, joka oli löydetty erämaasta, Angelista, kuristettuna ja silmät puhkottuina. 
Vuosia sitten Heta, joka on itse juristi, oli yrittänyt tutkia tapausta itse, eikä ollut saanut oikein mitään kasaan. Hän oli myös palkannut yksityisetsivän, jonka tulokset olivat jääneet yhtä laihoiksi. Nyt Heta lähestyi Saanaa kuin viimeisenä oljenkortena toivoen, että tämä ulkopuolisena näkisi jotain, mitä he eivät olleet huomanneet.
Saana ei haluaisi herättää naisessa turhaa toivoa, mutta samalla hänen oma uteliaisuutensa herää. 

Hän tietää jo nyt, että tarttuminen Angelin murhamysteeriin veisi häneltä kaiken: ajatukset, ajan ja levollisuuden. Tilalle tosin tulisivat innostus, kihisevä uteliaisuus ja energia. Tarttuminen uuteen juttuun on kuin huumetta. Ensin pientä flirttailua perustiedoilla, sen jälkeen penkomista ja syvempää tutustumista arkistoihin, lopulta tapaukseen liittyvien ihmisten kohtaaminen. Haastattelut ovat koko tarinan kannalta se oleellisin vaihe. Lempeät yritykset saada ihmiset jakamaan asioita, joista he eivät välttämättä ole puhuneet edes poliisille. Asioita, joiden avulla Saana saattaisi saada kiinni jostain mikä veisi eteenpäin. Asioita, jotka olisi mahdollista kuulla ainoastaan matkustamalla paikan päälle Inariin, Suomi-neidon kasvojen kohdalle. Napapiirin takana odottaa aivan omanlaisensa Suomi. 

Kun Saana matkustaa pohjoiseen ja alkaa jututtaa ihmisiä podcastiaan varten, käy kuitenkin ilmi erilaisia asioita, kuin mitä Saana oli osannut odottaa. Heta ei ole selvästikään puhunut hänelle aivan täyttä totta kaikista tärkeistä seikoista. Esimerkiksi se, että Inga tapaili jotakuta poikaa, on salattu häneltä täysin, eivätkä muutkaan hänen haastattelemansa ihmiset ole halukkaita puhumaan suutaan puhtaaksi. 

Vaikka Ingan murhasta on niin pitkä aika, ihmisten ajatuksiin palaa menneet tapahtumat, kun toinen nuori tyttö, niin ikään 17-vuotias Silja Kari, katoaa. 
Myskiksi kutsuttu poliisi Seppo Laitinen oli ollut nuori, juuri uraansa aloitteleva poliisikloppi Ingan kadotessa, nyt hän on jo rutinoituneempi. Uuden murhan myötä myös KRP:n katse kääntyy kohti pohjoista, ja Jan otti lennon Ivaloon heti kun mahdollista. Toki häntä huolestutti myös Saanan turvallisuus. 

Saana itse pohti paljon omaa historiaansa ja vanhempiensa suhdetta ennen hänen syntymäänsä. Hän näki, että ainoa keino voida antaa itsemurhaan päätyneelle äidille anteeksi oli tutustua äitiin sellaisena, kuin tämä oli ollut ennen kuin Saana syntyi. Auttaisi paljon, jos isä suostuisi puhumaan asioista, kertomaan mikä johti siihen, että äiti ja Saana jäivät Helsinkiin, kun isä karkasi synnyinseuduilleen pohjoiseen. Isän ratkaisu tuntui Saanasta raukkamaiselta, paeta sillä tavoin vastuuta ja jättää heidät. 
Harvasanaisella isällä oli taipumus sulkeutua lopullisesti, kun Saana yritti puhelimessa johdattaa keskustelua menneisiin, joten, kun Saana nyt muutenkin matkaisi pohjoiseen, hän päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja kohdata isänsä kasvokkain. Jospa hän itse voisi sen jälkeen nähdä mustavalkoisen sijaan enemmän harmaan sävyjä.

Kirjassa oli jälleen hyvin rakennettu, kiinnostava juoni. Ehkä tapahtumien sijoittuminen pohjoiseen ja tietynlainen ilmapiiri vaikutti osittain siihen, että minulle tuli vahvasti mieleen Saija Kuuselan Nea Guttorm -sarja. Sanna Majuri myös lukee molemmat sarjat. 

Saanan tutkimusten tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää, ja silti tuon kiehtovan tunnelman luomiseen olisi jäänyt riittävästi tilaa. Se, että pohjoisen elämäntyyli on verkkaisempaa kuin ruuhka-Suomessa, ei tarkoita sitä, että jännityskirjan tapahtumien tahtia pitää suhteessa hidastaa. Hyvä esimerkki tästä on tv-sarja Poromafia.

Äänikirjan lopusta puuttuivat kokonaan kirjailijan loppusanat, jotka näin sattumalta, kun varmistin yhtä asiaa aivan kirjan viime sivuilta. Loppusanoissa oli kiinnostava paljastus jatkosta, tässä niistä vain osa.
Jäin miettimään, että tapahtuuko useinkin niin, että kun äänikirja loppuu töksähtäen kuten nyt, todellisuudessa sieltä puuttuvat printtikirjan loppusanat... 

Kiitos myös lukijapalautteista, joita olen saanut pitkin matkaa. Ne merkitsevät paljon <3 Olen saanut sen verran paljon kyselyitä, että paljastettakoon jo nyt: Saana Havas -sarja jatkuu vielä tämänkin kirjan jälkeen. Ensi viikolla, kun tämä käsikirjoitus lähtee painoon, pakkaan laukkuuni villapaidan, kumisaappaat ja hellevaatteet, sillä koskaan ei tiedä millainen Suomen kesä on. Otan mukaan tyttäreni, hyppäämme bussiin ja sen jälkeen vielä lauttaan. Lähdemme yhdessä tutkimaan paikkaa, jonne seuraava tarina sijoittuu. Se on paikka, jossa olen viettänyt lapsuuteni kesiä. Paikka, joka on säilynyt lähes muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Saari, jonne on helppo kuvitella paljon salaisuuksia.

Seuraavaa osaa ei tarvitse pitkään odotettaa. E- ja äänikirja ilmestyvät 19.6 ja ajankohtakin sijoittuu juhannukseen, ihanaa!
Täällä Tampereen kyljessäkin lunta sataa harva se yö, edelleen huhtikuun lopussa, mutta juhannuksena on toivottavasti lämmintä!


6 kommenttia:

  1. Olen lukenut molemmat kirjat. Angeliin sijoittuva kirja oli mahtavaa lukea, sillä siellä asuu tyttäreni perheineen.

    VastaaPoista
  2. Olen aivan varma, että Backman on ottanut tuohon kirjaansa vaikutteita Antti Hanhivaaran omituisesta katoamisesta, josta Angelissa ei kukaan tahdo puhua avoimesti. Hanhivaara katosi 2006 ja sisko koettaa kai tänä päivänäkin selvittää tapausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, en tiennytkään tuollaisesta! Kiva kun kerroit, pitää oikein googlata!

      Poista
  3. Tosta Griffithsin kirjasta jäi ristiriitaiset tunteet. Ehkä avattiin asioita liikaa mun makuun ja toisaalta yksinkertaistettiin. Backmanin kirja taas oli taattua laatua ja ootan seuraavaa osaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan ne aika eri tyyppisiä. Jos et ole lukenut Saija Kuuselan sarjaa, niin suosittelen 😊

      Poista