Sivut

Sivut

tiistai 19. maaliskuuta 2024

Minna Canthin päivä: Epäluulo & Agnes



Tänään vietetään jälleen Minna Canthin syntymän vuosipäivää ja samalla juhlistetaan osuvasti tasa-arvon päivää. 
Heräsin tämän vuoden haasteeseen sen verran jälkijunassa, että ehdin vain kuunnella kaksi aika lyhyttä kirjaa, novellin ja pienoisromaanin. Niinpä viime vuonna suunnittelemani kirjat Minna Canthista itsestään siirtyvät eteenpäin.

Sitten asiaan, eli ensin kuuntelin novellin nimeltään Epäluulo.

Minna Canth: Epäluulo
Äänikirja: Saga, 2021
Alkuperäinen julkaisu: 1891
Lukija: Hanna Saari
Kesto: 1 h 4 min


Minna Canthin novellissa Epäluulo päähenkilöinä ovat Elli ja Herman. He ovat päällisin puolin onnellinen aviopari joita oli myös lapsilla siunattu. Elli ei kuitenkaan osannut olla jo etukäteen murehtimatta, että yhtenä päivänä kaikki tämä onni otettaisiin häneltä pois. 

Herman oli kauppias, ja mies joka viihtyi omissa ajatuksissaan, eikä halunnut liiketoimistaan vaimon kanssa puhua. Mies oli alkanut kärsiä unettomuudesta, eikä Ellikään silloin voinut huolelta silmiään ummistaa. Miehellä oli monesti tapana kuljeskella öisin yksinään ulkona, mikä vain kasvatti Ellin huolta.

Eräänä yönä herättiin huutoon tulipalosta, ja Elli pelkäsi, että Herman oli kenties sen itse sytyttänyt. 

Epäilikö heistä kukaan murhapolttoa, oli viskaali kysynyt.
Siihen muut kaikki vastasivat kieltävästi, hän ei virkkanut mitään. Mutta viskaali ei sitä nimenomaan häneltä kysynytkään. Eihän hänen silloin tarvinnut ruveta puhumaan.
Vai olisiko hänen kumminkin pitänyt? Vaikkei hän mitään varmasti tiennyt?
– Epäilikö – , niin hän vaan oli kysynytkin. Varmaa tietoa hän ei tahtonut, kysyi vaan, jos joku epäili murhapolttoa.
Mutta, hyvä Jumala, saattoiko hän omaa miestään kohtaan tehdä semmoista syytöstä? Eihän kukaan ihminen voinut sitä häneltä vaatia. Eikä hyvä, armollinen Jumalakaan, joka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta, ettei hän voinut.
– Joka rikoksen salaa, on samaan rikokseen velkapää.
Missä hän oli kuullut tuon lauseen? Vai oliko hän sen lukenut raamatusta?
Oliko hän sitten myöskin murhapolttoon syyllinen?
Ei, ei! Eihän hän uskonut Hermania murhapolttajaksi. Ei epäillytkään semmoista, ei vähääkään!
Hän katsoi ylös taivasta kohti, ikäänkuin vakuuttaakseen Jumalaakin siitä, ettei hän todenperään mitään epäillyt. Hän oli tänä päivänä heikko ja säikähdyksestä sekaisin, huomenna olisi kaikki toisin, huomenna hän nauraisi tänpäiväiselle tuskalleen ja ihmettelisi, että oli voinut olla niin lapsellinen.
Ja sitten hän kentiesi voisi kertoa sen jo Hermanillekin ja yhdessä sitten kummastelisivat, kuinka voi semmoista päähän iskeä, ilman syytä, aivan kuin tuulesta.

Lukija ei ollut tällä kertaa minulle mieleinen, eikä mielestäni sopinut tähän kirjaan. Olisin toivonut häneltä jotenkin lämpimempää otetta Ellin persoonaan. Samalla olen kuitenkin mielissäni siitä, että Saga on näitä Canthin novelleja ja pienoisromaaneja äänikirjoiksi teettänyt.
Epäilen, ettei Epäluulo ole Canthin tuotannosta sellainen joka tulee erityisesti mieleen jäämään. Ei se lyhyestä kestosta johdu, eihän Epäluulo edes ole novelliksi erityisen lyhyt, siinä vain ei ollut samanlaista suurempaa ihmiskohtaloa kuin monissa muissa Canthin teoksissa. 

***

Epäluulon jälkeen jäi sellainen olo, etten voi sillä yksinään kuitata Minna Canth -haastetta, ja samalla jäi fiilis päästä vielä syvemmälle hänen tuotantoonsa, joten latasin luureihin toisen, pidemmän ja nimeltään ennestään tutun kirjan, jota myös kutsutaan novelliksi, mutta joka pituutensa tähden on käytännössä pienoisromaani. 

***

Minna Canth: Agnes
Äänikirja: Saga, 2019
Alkuperäinen julkaisu: 1892
Lukija: Ritva-Liisa Elivuo
Kesto: 3 h 43 min

Liisi ja Agnes olivat olleet koulutovereita, ja Liisi oli tuolloin ihaillut kaunista tyttöä. Koulun päätyttyä kukaan ei ollut pitänyt yhteyttä Agnesiin, joten hänen vaiheistaan ei ollut varmuutta. Tytön huhuttiin lähteneen seuraneidiksi Pietariin saakka, ja oikein ruhtinattaren palvelukseen. 

Vuosia myöhemmin, kun Liisi oli mennyt naimisiin Antin kanssa ja heille oli syntynyt kolme lasta ikähaitarilla seitsemästä kuukaudesta neljään vuoteen, Agnes yhtäkkiä ilmestyi pieneen kotikaupunkiin. Liisi ei ensialkuun edes tunnistanut tyylikästä (stiilillistä) naista. Jälleennäkeminen sujui iloisissa merkeissä ja Agnes saa kutsun vierailulle Liisin kotiin. 

Pian seuraavilla juhlapäivällisillä Agnes on niin "chic", kuin ruhtinatar valtakunnassaan. Anttikin tuntuu viehättyvän Agneksesta ja kun Agnes Liisin yllätykseksi ottaa vastaan hänelle tarjotun savukkeen, Antti kurottuu antamaan siihen tulta. Liisi on hämmentynyt, mustasukkainenkin. Antti, joka ei ikimaailmassa sallisi hänen tupakoivan, ei sillä että hän itsekään voisi kuvitella papyrossia kokeilevansa, tuntuu suovan tupakoinnin Agnekselle noin vain. 
Kun Agnes antaa juhlissa ymmärtää pikkukaupunkilaisten olevan kovin nurkkakuntaisia, Antti puolustautuu ja toteaa, että jos Agnes viettäisi täällä kesän, hän näkisi seudun kauneuden ja ymmärtäisi. Agnes ei lupaa jäädä niin pitkäksi aikaa, mutta muutaman päivän hän voi aikaansa suoda, ja Antti on itseoikeutettu opas. 

- Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme.
– Mihinkä se olisi?
– Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala.
– Hevosellako menisimme vai jalan?
– Kuten vaan tahdotte.
– Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.
– Kyllä.
– Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa?
– Saan varmaan. Olkaa huoletta.
– Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin?
– Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa.

Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.
Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan….
Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi.
Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten? Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi paheksuin?
Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli vaikea hallita.
– Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.
Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.

Liisikin kutsutaan retkelle, mutta eihän hän voi lähteä, ei osaa ratsastaa eikä muutenkaan voisi lapsiaan jättää. Iloharjua seuranneelle veneretkelle hän lähtee mukaan, mutta pysyy syrjässä ja seurailee Agnesin ja Antin jutustelua ja iloisuutta sivussa jöröttäen, avoimen mustasukkaisena. 

Liisin onneksi Agnes pysyy suunnitelmassaan ja jatkaa pian matkaansa, ilman että Liisin elämä avioliittoineen kokee suurempia kolhuja.

Nykypäivänä näkisin Liisin käytöksen varhaiseen teini-ikään liitettynä kehittymättömyytenä, eli hänellä ei vielä ollut aikuisen taitoa säännellä omia tunteitaan, mikä purkautui kiukutteluna. Hän esimerkiksi kieltäytyi tarttumasta miehensä ojentamaan käteen vaan ennemmin loikkasi veneeseen, näyttäen että hän ei tarvitse apua jonka hänen aviomiehensä soi Agnekselle. Liisin ja Agneksen ikää ei sanottu, mutta hänen ollessaan jo kolmen lapsen äiti hän on varmaankin ollut jo hyvin päälle kahdenkymmenen. Jotenkin kuitenkin ajattelisin, että Liisin käytöksessä on sitä oman aikakauden kulttuuria, jossa vaimo ehkä näki oman puolison käyttäytymisen toista, naimatonta naista kohtaan tavallaan epäasiallisena, eikä kohteliaana. 

Kolmiodraamahan Agnes on, mutta ehkä vähän erilainen kuin keskimäärin, sillä päähenkilöt ovat ehdottomasti Liisi ja Agnes, ja Antti on mukana oikeastaan vain, että saadaan triangeli aikaan. En näe Agneksen oikeasti olleen kiinnostuneen Antista tai kenestäkään hänestä lumoutuneesta pikkukaupungin kaksilahkeisesta. Liisi ei todennäköisesti aivan täysin ymmärtänyt mitä Agnes heistä halusi, ehkä pikku hupia paluumatkallaan suurempiin kuvioihin. 
Oliko Liisi hänelle lopulta kateellinen? Kumpi naisista loppujen lopuksi oli omassa elämässään onnellisempi? Se taitaa olla lukijan itse päätettävissä, ja siihen miten tuon näkee, vaikuttaa varmaan pitkälti lukijan oma elämäntilanne ja se mitä itse on valinnut, tai saanut. Itse näkisin, että vaikka molemmat osoittivat epävarmuutta (sitäkin niin eri tavoin), molemmat istahtivat sulavasti takaisin omaan elämäänsä ja unohtivat pian koko episodin. Eikä heitä haitannut sekään, etteivät he enää koskaan tavanneet - niin ainakin tulkitsin, etteivät heidän polkunsa enää tulisi kohtaamaan.

*** 

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Minnan syntymästä on nyt 180 vuotta.

2 kommenttia:

  1. Minnan päivän haaste meni nyt minulta ohi ensi kertaa vuosikausiin, kun olin reissussa ja kaikkeen ei vain ennätä.
    Näistä kahdesta Minnan tekstistä olen lukenut Agnesin. Muutama vuosi sitten kävin myös katsomassa teatterissa Juha Hurmeen mainion Agnes-ohjauksen Kuopion kaupunginteatterissa.
    Vuodet vierivät, mutta Minna on ja pysyy ajankohtaisena!

    VastaaPoista
  2. Minnasta on moneksi! On tosiaan hyvä, että Minna Canthin tuotantoa on saatavilla lukuaikapalvelussa. Sieltä voi ottaa sopivaan hetkeen, kirjastovarauksissa on enemmän säätämistä.
    Canthia lukiessa mielenkiintoista on toisaalta ajankuvaus, toisaalta se kuinka ikuisia keskeiset teemat ovat.
    /KBC

    VastaaPoista