Sivut

Sivut

lauantai 28. marraskuuta 2020

Rachel Givney: Jane in Love


Rachel Givney: Jane in Love
HarperAudio, 2020
Lukija: Billie Fulford Brown
Kesto: 11 h 40 min


1803. Jane Austen on 28-vuotias, eikä kosijoita ole juuri viime vuosina näkynyt. Aviomies olisi kuitenkin löydettävä, jo taloudellisestikin ajatellen, mutta Jane haluaisi myös tuntea rakkauden. Hänen isänsä oli lähettänyt Janen käsikirjoituksia kustantajalle, joka ei ollut julkaissut niitä ja äiti oli kieltänyt häntä jatkossa kirjoittamasta sen suurempaa kuin ostoslistoja ennen kuin on turvallisesti naimisissa. Liian älykkäältä tytär ei saa vaikuttaa, tai ei koskaan löydä sulhasta. Niinpä Jane kirjoitti salaa, sillä kirjoittaminen oli suurin hänen toistaiseksi kohtaamansa rakkaus. 

Hetken näyttää jo siltä, että nyt lykästää. Mahdollinen kosijaehdokas Bathissa haluaa tavata Janen uudestaan ja äiti myy lempikorunsa ostaakseen Janelle upean puvun ja kertoo puolelle Bathin rouvista, että Janella on kosija. Pettymys onkin suuri, kun naisten uutistoimisto tietää pian kertoa miehen kihlautuneen, muttei Janen vaan tätä varakkaamman neidon kanssa. Tästä tuskastuneena Jane turvautuu tapaamansa rouvan ehdotukseen ja lähtee Lontooseen asti tapaamaan henkilöä, jonka luvataan löytävän kenelle tahansa, myös hänelle sulhasen. Pitkän matkan jälkeen Jane on pettynyt oivaltaessaan että nainen on vain yksi "matchmaker" lisää, niitähän on kotipuolessakin joka kadunkulmassa. Mutta tämä rouva on ainutlaatuinen, sillä kun Jane kotona lukee ääneen naisen paperille raapustamat sanat, tapahtuu jotain eriskummallista.

2000-luku. Jane havahtuu tanssiaisissa, tai niin hän ainakin luulee. Ympärillä on hänen tapaansa pukeutuneita naisia ja miehiä ja omituinen, miesten housuihin pukeutunut nainen, joka vaativana huutaa ohjeita tanssijoille. Jane ei ymmärrä kaikkea, hän ei ole ennen tavannut näitä ihmisiä Bathissa ja he puhuvatkin oudosti korostaen, mutta joutuu vedetyksi mukaan tanssiin jonka askeleita ei osaa ja saa parikseen Fredin, joka käyttäytyy Janen mielestä kovin epäkohteliaasti ja liian tuttavallisesti. "Todellisuussa" Jane on taikasanat lausuttuaan aikamatkustanut 2000-luvulle ja päätynyt tekeillä olevan Jane Austen -filmatisoinnin lavasteisiin, joissa tehdään elokuvaa Northanger Abbeysta. 

Fred on yläkoulun historianopettaja ja kuvauksiin vastentahtoiseksi assariksi päätynyt, koska hänen sisarensa on kuuluisa ja menestynyt elokuvatähti Sofia Wentworth. Sofian avioliitto elokuvaohjaaja Jack Traversin kanssa on ajautunut karille ja hän on suostunut tähän epookkidraamaan vain ollakseen miehen lähellä ja kenties saadakseen tämän taas rakastumaan itseensä. Sofia oletti päässeensä päärooliin, mutta hänestä olikin vaatetettu vähemmän viehättävä täti-ihminen, mikä ei tietenkään sopinut hänen vokottelusuunnitelmiinsa. Kulisseissa Sofia tapaa Janen, jota pitää ensin kiihkeänä Austen-fanina ja kun törmää tähän uudestaan kadulla, Austen-imitaattorina joka on palkattu tekemään hänestä jonkinlaista piilokameraohjelmaa. Koska Sofia ei halua antaa jossain väijyville kameroille lankaan menemisen iloa, Sofia lähtee Janen esittämään "rooliin" mukaan ja on uskovinaan Jane Austenin todella tupsahtaneen 2000-luvulle. Ennen pitkää Sofia alkaa uskoa Janea oikeasti ja esittelee tälle miten kuuluisa kirjailija Jane 2000-luvulla on. Mutta kun yksi Janen kuudesta kuuluisasta romaanista katoaa Sofian käsistä savuna ilmaan, Sofia ymmärtää että hänen on autettava Jane takaisin omaan aikaansa tai noita mestariteoksia ei koskaan synny. Ongelmana on vain se, että Jane on rakastunut Frediin ja mies häneen ja Janen on valittava kummassa maailmassa tahtoo elää.

Jane Austen ja aikamatkustus, siinäpä hauska ajatusleikki jonka täytyy olla joko jotain hulvattoman hauskaa tai totaalisen epäonnistunutta! Aloin kuunnella kirjaa hakien pirteyttä sateiseen ja pimeään marraskuuhun ja viihdytystä myös sain. Olihan Janelle kaikkea uutta ihmeteltävää kuten sähkövalo, autot ja metro, mutta samalla kirja antoi ajateltavaa. Sofia oli esimerkiksi ensimmäinen Janen koskaan tuntema nainen, joka pystyi itse ansaitsemaan oman toimeentulonsa (olematta prostituoitu). Ja miten naiset voivatkaan 2000-luvulla käyttää kaiken sen viikoittain säästyvän ajan, kun "iso laatikko" hoitaa pyykinpesun heidän puolestaan. Jäin miettimään mihin sen itse käytän. Lukemiseen, lautapelaamiseen, älylaitteisiin?

Kirjailija on australialainen elokuvaohjaaja ja tämä on hänen esikoisromaaninsa. Mielelläni kuuntelisin Rachel Givneyä lisääkin. On ollut iso ilo löytää myös nämä englanninkieliset äänikirjat, sillä minua on aina harmittanut se, miten vähän maailmalla tarjolla olevasta kirjallisuudesta suomennetaan...


Marraskuun lukuhaaste 23.-30.11.20




24.11
Viime aikoina lukuhaaste on sujunut hyvin ja olen siitä mielissäni. Sivumäärät eivät ole enimmäkseen ole olleet mitään itsensäylittämistä, mutta kuitenkin rempseästi plussan puolella. Olen ottanut tavaksi lukea aina joko antaessani nuorille koirillemme välipalaa tai koko laumalle iltaruokaa ja siinä ohessa olen monesti saanut ainakin lähes ellen jopa yli 30 sivua päihitettyä ja loput sitten nukahtamista odotellessa.

23.11 - 47 sivua
24.11 - 80 sivua
25.11 -  57 sivua

26.11 
Sain Tytön huoneen luettua eilen loppuun ja taas on se valinnanvaikeuden ihanuus, mitä seuraavaksi? Olen viime aikoina ensin päättänyt sen, otanko kirjan kirjastolainoista vai arvostelukappaleiden joukosta. Tällä kertaa valinta osui aivan uuteen kirjaan josta en löytänyt vielä yhtään blogiarviotakaan ja se on Mikko Viljasen Onni, joka on kirjastoomme saapunut nyt marraskuussa ja olen selvästi tämän niteen ensimmäinen lukija. Ensivaikutelmalta kirja on kiinnostava, mutta fontti hurjan pientä ikänäköisen luettavaksi. Kuitenkaan tämä ei ole kohderyhmältään esimerkiksi nuorille aikuisille (ja niiden terävälle näölle) suunnattu.

26.11 - 55 sivua
27.11 - 70 sivua

lauantai 21. marraskuuta 2020

Jenni Linturi: Mullojoki, 1950


Jenni Linturi: Mullojoki, 1950
Gummerus, 2020
248 sivua

Lainasin kirjan Pirkanmaan kirjastoista. 

Linturin kirjat Malmi 1917 ja Jälleenrakennus ovat saaneet jatkoa, mutta tämän romaanin voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Juttu sisältää juonipaljastuksia aiemmista osista.

Ingeborgista ei koskaan tullut niin suurta tähteä, että hän olisi astunut Kansallisteatterin lavalle. Aikansa hän matkasi kiertävien maakuntateattereiden seurueissa, mutta nyt oli aika muuttaa elämän kulkua, lunastaa itselleen vanha Heikkilän kotitila Mullojoelta ja muuttaa sinne kaksosten, Oiva Puolakan poikien Olavin ja Kalevin, ja Olavin nuorikon kanssa. Elisabet-siskoa, Lettua kuten häntä perhepiirissä kutsutaan, siskon Mullojoelle lähtö huvittaa, mutta minkäs teet, Olavi on saattanut heidän Malmin kartanon piikatyttönsä raskaaksi joten tyttö on sanottava irti palveluksesta ja Olavin on Martasta vaimo otettava. Martta on vasta 17 ja tekee kaiken niin kuin sanotaan. Kalevin voi samalla hakea pois hoitokodista jossa tämä on ollut uudenaikaisen mielenterveydellisen hoitomuodon, lobotomialeikkauksensa jälkeen. Olavi ei kuitenkaan aio jumittua loppuiäkseen moiselle pikkupaikkakunnalle, hänellä on elämässä ihan muut suunnitelmat kuin opettaa räkänokkia kyläkoulussa, josta Into-setä hoitaa hänelle pestin, väliaikaisen tottakai. 

Jos on vastanainut filosofian ylioppilas eikä oikeastaan tiedä tulevaisuudesta muuta kuin sen, mitä siltä ei halua, on kenties hyvä kokeilla välillä Ylioppilaslehteen tarjottujen pakinoiden ja kirja-arvostelujen sijaan elämää eikä pelkkiä elämän kuvia. Sillä vaikka Olavi on muutaman onnekkaan kerran onnistunut olemaan siellä, missä tarinoita kirjoitettiin, koskaan hän ei ole ollut siellä, missä tarinoita elettiin, ei kenenkään muun kuin Martan kanssa. Mutta sitä hän ei tietenkään voi sanoa kenellekään, ei edes itselleen. Ainakaan itselleen.

Ingeborg on ollut jo pitkään leskenä, asia mistä Oivan veli syytti Ingeborgia, mutta sotakirves tulisi vihdoin haudata sillä Mullojoella heidän tulee elää naapureina Inton ja tämän uuden nuoren vaimon kanssa. Annabel Puolakka odottaa myös esikoistaan ja Anna ja Martta ystävystyvätkin hetkessä rouvalle, Martalle ja veljeksille kotia laittaessaan. Ja rouvahan Ingeborg on, niin Martta häntä edelleen kutsuu ja piian töitä tekee vaimonakin.

Martta on palvelustyttö, jonka suurin saavutus elämässä on ja tulee olemaan oikea-aikainen raskaus.

Kalevia Martta aluksi vähän pelkää, mutta oppii pian tulemaan toimeen tämän kanssa, lukemaan miestä joka käyttäytyy kuin iso lapsi jolla on aikuisen miehen mieliteot, naiset ja ainainen tupakanhimo. 

Linturi jatkaa Puolakan suvun parissa tuttuun tyyliin, sivut täyttyvät yhtä aikaa arkisesta kuvauksesta, samalla monista tukahdutetuista tunteista, mutta rivien väliinkin jää tilaa. Jännite on melkoinen ja kantaa liipasimenherkkänä läpi kirjan. Ingeborg jatkaa manipulointiaan, mutta suurin rikollinen ei ole hän, eikä edes Olavi. Kaleville Linturi ei näytä reilua kohtaloa kirjoittavan vieläkään. 


keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Laura Lehtola: Minä valitsin sinut


Laura Lehtola: Minä valitsin sinut
Otava, 2020
Lukija: Rosanna Kemppi
Kesto: 7 h 56 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Saara ei ole moneen kuukauteen käynyt yliopistolla, eikä edes tiedä onko enää mukana millään kursseilla. Motivaatio on pahasti kateissa, oikeastaan hän haluaisi kirjoittaa kirjan. Uusi kämppis Elisa on toista maata, tunnollinen opiskelija ja muutenkin pätevä. Siinä missä Saara saa ehkä lämmitettyä purkkihernesoppaa, Elisa kokkaa sienirisottoa, siivoaa ja järjestelee. Elisa olisi muutenkin kiinnostava, mutta koska kuitenkin hetero, olisi parempi olla katselematta sen kroppaa enempiä. Mutta vaikka Saara yrittää tuntea edes jotain pussaillessaan poikia, mielessä pyörii vain Elisa ja ajatus: miksei hän itsekin vain voisi olla normaali. 

"Ei perkele, mitä mä olen mennyt tekemään."
"Ilmeisesti läntännyt huulet sun heterokämppiksen huuliin jossain valokuva-automaatissa", Minna sanoo ja pudistaa päätään kuin äiti joka katsoo matolle valunutta maitoa. 

Kun Saara ja Elisa ovat seurustelleet useamman vuoden, Elisan vanhemmat eivätkä kaikki kaveritkaan tiedä heistä, vaan luulevat edelleen kämppiksiksi. Saara oli kertonut mutkattomalle äidilleen heti. Vihaan tätä näytelmää. Kahvipöydässä Elisan äiti sanoo taas kerran miten mukavaa on, kun asuintoverit eivät vaihdu joka vuosi. Asuintoverit. "Tässä ehtii ihan eri tavalla tutustua toiseen. Teistäkin on tullut niin hyvät ystävät." 

Kun Elisaan iskee vauvakuume, naiset alkavat selvittää asioita ja ymmärtävät, miksi lesbonaiset niin usein hankkivat lapsia homomiesten avustuksella. Naisparit eivät saa Suomessa inseminaatiohoitoa. Lakiuudistus on vireillä, mutta Saara uskoo komservatiivien viivyttävän sitä niin kauan, että heiltä ehtivät munasolut ehtyä. Se on selvää, kumpi heistä lapsen synnyttää, mutta pitäisikö Elisankin vihdoin kertoa totuus Saarasta vanhemmilleen, vai ihan asuintovereinako he vauvan saisivat?

Kun kävelen kotiin, kaupan edessä maailman tylsimmän näköinen heteropari kärrää kaksosten rattaita. Mies työntää vaunuja, koska universumin laki on, että jos paikalla on nainen ja mies, mies työntää, vetää, kantaa ja nostaa. 
Niiden ei ole koskaan tarvinnut ajatella sopivatko ne yhteiskunnan silmissä vanhemmiksi, että mitä joku naapurin mummo tai oma mummo sanoisi jos ne saisivat vauvan. Niiden ei ole tarvinnut pohtia, että millä tavalla ne hommaisivat lapsen.

Kaksitoista vuotta myöhemmin Saaralla ja Elisalla on kuusivuotias poika, Matias. Elisa on töissä taloushallinnossa, Saara on julkaissut useamman ehdokkuuksia ja palkintoja saavuttaneen kirjan. Elisa tuskailee, kunpa Saarasta olisi enemmän apua heidän arjessaan, kunpa se ei aina nukkuisi niin pitkään että voisi vaikka viedä Matiasta tarhaan, mutta ei, Elisa vie pojan aikaisin aamulla ja joutuu lähtemään monesti kesken palaverin ehtiäkseen päiväkotiin viideksi. Harmittaa että poika joutuu olemaan siellä niin pitkiä päiviä. Ja jos Saara vihdoinkin onnistuisi saamaan uuden kustannussopimuksen, toivottavasti se ymmärtäisi, ettei ennakko ole sen ikioma virkistysrahasto, vaan osallistuisi edes välillä yhteisiin menoihin.

Elisa suostuttelee Saaran osallistumaan tutkimukseen homoseksuaalipariskunnista. Saara tapaa tutkijan kahvilassa, sitten tämän kotona kun kysymyspatteristo jäi pahasti kesken. Antin kanssa juttu luistaa ja kun Elisan kanssa on ongelmia, eri tulokulmia vähän kaikkeen ja hyvinkin erilaisia toiveita lähivuosille, Saara purkaa tuntojaan Antille, myös tuopin ääressä, olkoon vain miten epäammattimaista. 

Oletko sä Saara ihastunut? Kehen?
No kerro sä se.
Johonkin kirjailijaan varmaan, se sanoo ja katsoo pitkästä aikaa sillä lempeällä ilmeellä johon joskus rakastuin. 
No hohhoh, en tosiaankaan, mutta mukava nähdä toikin ilme välillä sun naamalla, sanon ja pörrötän sen tukkaa. Jotenkin hymyilyttää vaikka ei tietysti pitäisi. Eikös tämä ole vakava tilanne. En tiedä olenko jotenkin ihastunut Anttiin, voiko miehiin edes ihastua? Ei kai, mutta ehkä tämä outo käänne tuo edes jotain uutta tenhoa minun ja Elisan välille. 

Kirja piti täysin saumattomasti otteessaan. Vuorottelevat kertojat toivat hienosti esille eri näkökulmat ihan arkisiinkin asioihin ja laittoi taas kerran miettimään, miten voi luulla tuntevansa toisen ja tietävänsä mitä tämä ajattelee yhteisistä asioista, eikä tiedä puoliakaa Laittoi miettimään, miksi pitäisi edes yrittää ymmärtää sitä toistakin, vaikka sen käytös tai puheet kuinka suututtaa. Arkea on kuvattu kiinnostavasti, näytetty niitä syitä siellä takana miksi esimerkiksi niin yksinkertaisesta asiasta kuten se, että toinen myöhästyy sovitusta kellonajasta tulla kotiin, voi syntyä paksu riita. Ja koska mukana on niin paljon arjen kuvausta, heterolukija saa näkökulmaa siihen, miten lapsiperheet painivat samojen ongelmien kanssa; kiireen, väsymyksen, aikataulujen, seksin puutteen jne, eikä vähemmistövanhemmilla kaikki suinkaan pohjaa ensisijaisesti siihen, että ollaan tiettyä vähemmistöä, joka käyttäytyy niissä arjen kysymyksissä tietyllä kaavalla. 


Marraskuun lukuhaaste 16.-22.11.20




17.11
Tilhillä jatketaan edelleen. Haluaisin kyllä oikeasti saada tämän nyt päätökseen ja aloittaa uuden kirjan.
Eilen istuttiin monta tuntia autossa, kun käytiin Helsingissä eli noin 200 km päässä. Otin kirjan mukaan ja kuvittelin lukevani menomatkalla ainakin tunnin, mutta pah, oli aivan liian hämärää siihen. Niinpä kuuntelin äänikirjaa, lähes 1,5 tuntia. Paluumatkan lähinnä sometin. Tänään vedetään 30 sivua rikki, nyt olen jämäkkä!
...
Jeps, jämäkkä! 67 sivua ja Tilhi luettu loppuun.

16.11 - 21 sivua
17.11 - 67+ 68 = 135 sivua

18.11
Otin Tilhin jälkeen kirjastolainan lukuun, Jenni Linturin Mullojoki, 1950. Se on jatkoa Malmi 1917 sekä Jälleenrakennus -kirjoille. Jälleenrakennuksesta on siirrytty vain muutama vuosi eteenpäin. Piti luntata edellisosan tapahtumia, alkoi harmittaa etten silloin tehnyt postausta Jälleenrakennuksesta, sen loppu vain järkytti niin että menin aivan lukkoon.

Mullojoki tempasi hyvin mukaansa ja niinpä tuli luettua toinen mokoma sivuja lähes huomaamatta. Nyt on hyvä mieli!

18.11 - 40 sivua
19.11 - 40 sivua 
20.11 - 52 sivua 

21.11
Mullojoki 1950 on vetänyt hyvin mukaansa. Samanlainen jännite kuin edellisissä Malmi 1918 ja Jälleenrakennus, joille Mullojoki 1950 on jatkoa. Sain kirjan luettua tänään lauantaina loppuun ja saan aloittaa uuden nukkumaan mennessä. Joka kerta yhtä ihanaa aloittaa ihan uusi kirja! Valitsin jo Wsoy:n kevätkatalogissa olleen, arvostelukappaleena saamani Helena Sinervon Tytön huoneen.

21.11 - 48 + 21 = 69 sivua
22.11 - 45 sivua

tiistai 17. marraskuuta 2020

Sarah Pinborough: Dead to her


Sarah Pinborough: Dead to her
HarperCollins, 2020
388 sivua

Lainasin kirjan Piki-kirjastoista.

Kun William Radford IV palasi Savannahiin, syvään etelään, hänellä oli mukanaan tuliainen Lontoosta. Uusi vaimo, vain 22-vuotias ja kaiken lisäksi musta. William oli Savannahin seurapiirien kermaa, vanhaa rahaa ja jäänyt leskeksi hiljattain, Eleanorin hautajaisista ei ollut kulunut vielä säällistä vuottakaan. 

Jason Maddox, Williamin oikea käsi, oli reilu viisikymppinen ja Marcie niin ikään hänen järjestyksessä toinen vaimonsa. Marcieta oli pidetty nuorena onnenonkijana ja hän oli sentään ollut jo 26-vuotias Jasonin tavatessaan, mutta hän olikin ollut silloin toinen nainen, minkä takia häntä ei oltu vieläkään täysin hyväksytty piireihin. Häntä siedettiin, koska hän oli Jasonin vaimo. Ja nyt hänen miehensä katse viipyili aivan liian pitkään Williamin uudessa, tyrmäävän upeassa vaimossa. Once a cheater, always a cheater kummitteli Marcien mielessä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan luopua asemastaan. Marcie oli kiivennyt korkealle ponnistaen trailer parkista Boisessa, Idahossa, eikä hän ollut luovuttajatyyppiä.

Kun cocktailtarjoilija Keisha oli tutustunut Williamiin klubilla, dollarinkuvat olivat vilkkuneet hänen ystäviensä silmissä. Olisi ollut hullua olla tarttumatta tilaisuuteen, vanhaan hullaantuneeseen amerikkalaisleskeen joka tunsi kookosveden ja nuoren naisystävän vievän omasta iästään kaksikymmentä vuotta pois. William varasi hänelle golfopetusta ja tennistunteja, yritti kovasti tehdä hänestä kunnollista, tyylikästä etelävaltioiden seurapiirinaista, sellaista kuin Eleonora oli ollut. Vaikka Eleonora lepäsi arkussaan, Keishasta tuntui ettei tämä ollut vieläkään lähtenyt talosta. Kuollut oli myös Williamin ja Eleonoran ainoa lapsi, poika joka oli ollut yksi ensimmäisistä Afganistanissa kaatuneista amerikkalaissotilaista. Keisha tiesi mitä häneltä odotettiin, hänen oli miellytettävä Williamia, hänellä ei ollut vaihtoehtoja.

When she'd met him, she'd wanted the rich life far away from home so much she hadn't thought long term. The same old man every night. Keeping him happy while waiting endlessly for him to die or until she'd gotten enough hidden away to leave him. How much would be enough?

Kun Keishan Nigeriasta Lontooseen tulleet ja tytön kasvattaneet täti ja setä kuulivat Williamista, he vaativat osaansa, eivätkä ymmärtäneet ettei Keishalla ollut omaa rahaa. He uskoivat voodoohon, afrikkalaiseen mustaan magiaan, ja pian Keisha alkoi nähdä ympäristössään välähdyksiä siitä ja löysi lopulta pahansuovan taikaesineen omalta pihaltaan. Ja niin kuin siinä ei olisi ollut riittämiin, William löysi hänen kätkönsä, valiumit joita Keisha otti useamman päivässä pärjätäkseen päivään seuraavaan, eikä mies tietenkään pitänyt löydöstään. "You've come from nothing and I've given you everything. Don't let me down."

Tässä oli kirja joka tarjosi nautittavaa twistiä toisensa perään ja juttua saikin kirjoittaa poikkeuksellisen taiten, ettei spoilaisi niistä ensimmäistäkään. Viihdyin Marcien ja Keishan kanssa ja olisin toivonut kirjan jatkuvan vielä.toisen mokoman. Tajusin aika pian, että tiesin ja arvasin juonesta vain pienen pintaraapaisun. Goodreadsissä oli arvosteltu voodoon tuomista mukaan kirjaan, minua se ei haitannut joskaan ei tuonut siihen lisäarvoakaan, jännite oli se kantava voima tässä.




maanantai 16. marraskuuta 2020

Marraskuun lukuhaaste, 9-15.11




11.11
Uusi viikko lukuhaastetta!
Sunnuntaina sain Tuohitähtipuun luettua ja kun tutkailin kirjastolainojani, totesin ettei millään tämänhetkisellä lainallani ole pitkää varausjonoa niskaan huohottamassa, joten päätin poimia seuraavan kirjan arvostelukappalepinkasta. Bazarin kustantama Tilhi, näyttelijä Karoliina Niskasen esikoisromaani, kutsui puoleensa ihanan värikkäällä kannellaan, vaikka olin ymmärtänyt ettei se mitään järin kepeää sisällöltään ole. Siinä Inkeri on juuri saanut vauvan, ensimmäisen oman lapsensa, ja haluaisi löytää pikkuveljensä Tilhin. Poika oli tullut osaksi heidän perhettään 7-vuotiaana huostaanoton myötä ja ollut nyt muutaman vuoden kateissa. Hiukan oudolta tämä kaikki lintuvertaus tuntuu, lastensuojelun väkeäkin kutsutaan eläinsuojelijoiksi. 

9.11 - 40 sivua
10.11 - 30 sivua
11.11 - 39 sivua
12.11 - 27 sivua

13.11
Ei näissä sivumäärissä mitään kehumista ole, joten kannustuksen kautta mennään nyt puhtaasti. Mun on myönnettävä, että koko marraskuun olisin ilman tätä haastetta jättänyt lukukirjani aamulla makkariin ja lukenut sitä vain ennen nukahtamista, jolloin sivumäärä on siinä (vajaan) 20 hujakoilla. Kirjat on kyllä osa arkea, kuuntelin juuri sutjakkaan tahtiin yhden osan Flavia de Lucea ja sitä ennen jo Anna Tommolan Haamusärkyä kokonaan marraskuun puolella. Nyt on menossa Laura Lehtolan Minä valitsin sinut ja englanniksi Rachel Givneyn Jane in Love jossa Jane Austen aikamatkailee 2020-luvulle. Niin että puhuttaisiinko mieluummin äänikirjoista? ONNEKSI tähän haasteeseen ei huolita äänikirjoja. Nyt huomaan, että lukujumi voi tarkoittaa myös sitä, että paperikirja jää häviölle mutta luurit kyllä etsiytyy korville....

13.11 - 10 sivua

14.11
Jep. Nyt voi viimeistään sanoa, että tämä haaste on mennyt täysin reisille!
Jos kirjojen kuuntelu laskettaisiin, ei olisi hätäpäivää. Kuuntelin aamupalalla toista tuntia Lehtolan kirjaa ja eilen illallakin toista tuntia sitä Jane Austenin aikahyppäystä, joka on muuten hyvä omassa genressään, mikä se genre sitten onkaan, romanssi-chicklit-fantasiahommeli? Mutta tämä paperikirja... luin nuo eilisen huimat 10 sivua ennen nukahtamista. Tänään, kello on kohta 22, enkä ole lukenut vielä sivuakaan. Mutta olen pelannut kaksi kertaa Imperial Settlers-lautapelin ja viimeiset pari tuntia opetellut uutta lautapeliä nimeltään Merchants & Marauders joka on todella massiivinen ja nyt ehkä aletaan oikeasti pelaamaan sitä, kunhan koirat on ruokittu. 

14.11 - 30 sivua

15.11
Viikon viimeistä päivää viedään. Sain eilen luettua tasan sen 30 sivua, ihme kyllä, vaikka lautapelit vei koko illan. Mutta pelin jälkeen, sillä välin kun mies kävi suihkussa ja teki täytepatonkeja yöpalaksi, ehdin lukea jo 20 sivua tavoitteesta ja sängyssä loput. Itse asiassa luulin, että ylitän tuon 30 sivua, mutta silmät alkoi lurpsua pikkuhiljaa 28:nnen sivun kohdalla. En nyt itsekään oikein ymmärrä mikä tässä tökkii, organisoinnin puute ajankäytössäkö? Vai priorisoinnin? Tänään tulen pääsemään plussan puolelle, tuntuu melkein saavutukselta.

Sitten mietin sitä, kelpaako äänikirjat oikein / samalla tavalla lukemiseksi, en tarkoita tässä haasteessa vaan ylipäätään? Kirjojahan nekin on, ja ruokkii mielikuvitusta siinä missä paperikirjatkin, mutta onhan ne pikkasen passiivisempia, teksti soljuu eteenpäin ilman vastaavaa vaivannäköä kuin itse lukiessa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Ja jos jokunen sana menee jostain syystä ohi, ei sitä juuri huomaa, mutta yritäpä samaa lukukirjalla ;)

15.11 - 38 sivua 



Tarja Leinonen: Tuohitähtipuu


Tarja Leinonen: Tuohitähtipuu
Karisto, 2020
179 sivua


Lainasin kirjan Pirkanmaan kirjastoista.

Sota on vasta pari vuotta sitten päättynyt ja vei mukanaan Aten, jolloin Anna jäi leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi, tai oikeastaan kolmen, mutta Sakarin ja Ellan välissä syntyneen Olavi-pojan hän on antanut jo vauvana Kerttu-sisarelleen.

Perhe asuu maaseudulla, pienessä kylässä Kajaanin lähistöllä. Anna ei ollut maalta lähtöisin ja oli ollut kaupungissa myyjättärenä nuorempana, mutta nyt hänen arkensa oli aivan erilaista, täyttyen kodin ja navetan töissä puurtamisesta. 

Kymmenkesäisestä Sakarista oli kotona paljon apua, hän hoiti jo miesten töitä perunavakoja auraten ja katiskoja kokien, mutta hänellä oli myös omia haaveita tulevaisuudestaan, sillä hän rakasti laulamista. Suku ja seutu oli kuitenkin lestadiolaista, eikä maallisten laulujen laulamista aina katsottu hyvällä. 

Pitäisikö pojan antaa valita oma tiensä - niin kuin Annan oli annettu tehdä, ja Luoja oli johdattanut hänet maalliselta tieltä Pyhän Hengen majapaikkaan, Aten luo.
Jos Sakari jatkaa tansseissa kulkemista, niin onko hänellä silti pääsy taivaan kultaniityille - sitä Anna ei voi tietää.
Voi vain ristiä kädet ja rukoilla.

Rahasta on tiukkaa, perunalaari tyhjenee uhkaavasti, ummessa oleva lehmä tarkoittaa ettei maitoa tai voitakaan ole saatavilla. Kun Sakarille tarjotaan juhannusjuhlilta solistin hommia ja luvataan sama palkka kuin aikuisille muusikoille, äiti taipuu. 

Sakari saa laulaa ensin ja valita itse kappaleet.
- Eikä se haittaa, jos loppuillasta otat samat rallit toisen kerran, miessolisti hymyilee.
Sakari tietää, että mies laulaa elääkseen eteläisessä Suomessa, ja oikea levykin on tulossa, ja hän ihmettelee, miten joku voi tienata leipänsä laulamisella, mutta ei sano sitä ääneen, sillä sen hän on jo oppinut, että on niin monia hienoja ajatuksia, jotka on parasta pitää omana tietonaan.

Naapurit ja sukulaiset kyllä auttaisivat pientä perhettä paljon enemmän kuin mitä Anna suostuu ottamaan vastaan, sillä hänellä on ylpeytensä; kaikista palveluksista pitää pystyä maksamaan tai vähintäänkin tekemään vaihtokauppaa. Mutta sitten kun Ella sairastuu vakavasti ja Annan on vietävä tyttö Helsinkiin saakka saamaan hoitoa ja jätettävä talo ja Sakari muiden hoidettavaksi, on Annankin nieltävä turha ylpeytensä.

Minulla kesti tovi päästä kirjaan sisälle, todennäköisesti siksi, että henkilöitä tuli alkuvaiheessa rytinällä vastaan niin paljon että sukulaissuhteissa kärryillä pysyminen oli haastavaa. Mutta sitten kun keskityttiin niihin oleellisimpiin henkilöihin, eli Annaan, Sakariin ja Ellaan, tarina alkoi kulkea jouhevasti. 

Tiukkasääntöinen uskonto on kirjassa läsnä, mutta pienemmässä roolissa kuin niissä muistikuvissa, jotka minulle jäivät luettuani Leinosen esikoisen Koti koivun alla, joka sijoittui Kajaanin seudulle sekin, mutta 1980-luvulle. Seuraava kirja on jo kustantajan hoteissa ja sitä seuraava työstettävänä on Leinonen kertonut haastattelussa. Mielenkiinnolla odotan mitä on luvassa.


keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä


 Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
(Flavia de Luce 4)
Bazar, 2016 (äänikirja 2018)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Alkuteos: I am half-sick of shadows, 2011
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 8 h 29 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Olin raahannut keskikesällä kotiin syleittäin orjanlaakerin oksia jotka olin hakenut Gibbetin metsän tiheiköstä, pannut katkotut oksat rouva Mulletilta (hänen tietämättään) lainattuun pataan ja keitellyt niitä laboratorion bunsenkeittimellä. Loppuvaiheessa olin tehnyt pari ylimääräistä kemiallista temppua, joilla sain tahnasta vielä sata kertaa tarttuvampaa kuin alkuperäisessä ohjeessa. Nyt aineen valmistuksesta oli kulunut kuusi kuukautta, ja sekoitukseni oli niin tehokasta että sillä olisi pysäyttänyt Gabonin gorillankin, eikä joulupukilla olisi sitä vastaan mitään mahdollisuuksia - jos hän siis oli olemassa. 

Niinpä niin, joulu oli tulossa ja kemisti-Flavia oli taas vauhdissa. Oli otettava varmuudella selvää siitä, oliko tuo punanuttuinen hahmo todella olemassa, kuten isosiskot hänelle väittivät. Linnunliimaa savupiippuun levittämällä partasuu jäisi kiinni - keksintö oli niin nerokas että Flavia ihmetteli miksei kukaan ollut sitä aiemmin käyttänyt. 

Buckshaw'ssa oli tosin luvassa muutakin kuin joulunodotuksen tohinaa, sillä Haviland-isä oli laskupinoja vastaan taistellessaan luvannut kartanon kuvauspaikaksi Lontoosta saapuvan filmiryhmän käyttöön. Daffy oli innoissaan, sillä tuotantoon kuului kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern. Flavia puolestaan ei ollut vieraiden saapumiseen yhtä ihastunut, ainakaan aluksi.

Yhtäkkiä hän kääntyi minun puoleeni, kyykistyi ja sanoi:
"No, mikäs tämä pikkutyttö on nimeltään? Ettei vain Margaret Rose? Niin sen täytyy olla, jos jossain on Margaret Rose, niin se olet sinä."
Ajattelin että hakisin yläkerran laboratorion hyllyltä syanidipurkin, tarttuisin tätä typerystä nenästä ja kallistaen hänen päänsä takakenoon, tyhjentäisin purkin hänen suuhunsa ja kestäisin seuraukset. Onneksi hyvä kasvatukseni esti minua tekemästä niin. 

Kuvausryhmän mukana saapui lukuisia jäseniä, tähtiä sekä Buckshawn asukkaille vielä tuntemattomia. Desmond Duncan, miespääosan esittäjä, kuului tähtien kastiin, samoin Val Lampman joka on elokuvan ohjaaja. Kuten tähdellä ikään, Phyllisillä oli omaa henkilökuntaa, hänen henkilökohtainen avustajansa Bun Keats sekä sihteeri Marion Trodd, joka Flavian mielestä muistutti kovasti erästä näyttelijää vanhoissa elokuvalehdissä.

De Lucen tyttäret eivät ole ainoita, jotka ovat tähdistä viehättyneitä, myös kirkkoherra ihailee Phyllisiä ja saakin tämän suostuteltua pieneen esitykseen Buckshaw'ssa, Romeon ja Julian kuuluisaan parvekekohtaukseen kirkon katonkorjausrahaston hyväksi. 

Esityspäivänä sataa lunta taivaan täydeltä, mutta kukaan ei halua jättää näkemättä maailmanluokan tähtiä omassa kotikylässä, niinpä puoli Bishop's Laceya on koolla Buckshaw'n salissa. Esityksen aikana lunta kertyy lisää niin, että kaikki joutuvat yöpymään de Luceilla. Ja sitten tapahtuu murha, kun näyttelijäsuuruus löytyy huoneestaan filminauhalla kuristettuna. Murhaajan täytyy olla edelleen talossa ja Flavialla on joulupukin olemassaolon lisäksi toinenkin mysteeri selvitettävänä, sillä mitäpä komisario Hewitt selvittäisi ilman Flavian teräviä hoksottimia.

Flavia tarkastelee tapahtumia taas innokkaan kemistin silmin, esimerkiksi silloin, kun isosiskon amerikkalainen ihailija tuo tälle lahjaksi harvinaisen ylellisyystavaran, nailonsukat.

"Ooh!", Feely huudahti lahjapaperin pudotessa. "Nailonsukat! Miten ihanaa! Mistä sinä olet sellaiset löytänyt?"
Jopa Daffy haukkoi henkeään. Nailonsukkia näki harvemmin kuin yksisarvisen jätöksiä; ne olivat kaikkien lahjojen Graalin malja.
Isä ponnahti tuolistaan kuin vieterin singauttamana. Yhdessä hujauksessa hän oli huoneen toisella laidalla, ja Feelyn kädestä temmatut nailonsukat roikkuivat hänen ranteellaan kuin pienet myrkkykäärmeet.
"Nuori mies, tämä on pöyristyttävää. Kerta kaikkiaan asiatonta. Kuinka te kehtaatte?"
Hän sysi sukkia pois käsistään ja pudotti ne takkaan. 
Näin miten nailonsukat käpristyivät, kipristyivät ja mustuivat liekeissä, muuttuivat kuumuudessa niiksi kemikaaleiksi joista ne olivat syntyneet (ainakin adipoyylikloridiksi ja heksametyleenidiamiiniksi, satuin tietämään).
Värähdin mielihyvästä katsoessani viimeistä, ihanasti lepattavaa liekkiä, kun sukat heittivät henkensä. Kuolinhenkäys, pöllähdys kuolettavan myrkyllistä vetysyanidikaasua leijaili savupiippua pitkin ylöspäin ja hävisi sitten kokonaan. Vain muutamassa sekunnissa Carlin lahjasta oli tullut kupliva musta möykky palavien halkojen päällä.

Huomasin ihan sattumalta, että järjestyksessä seuraava osa Flaviaa sijoittuu joulunpyhiin, joten päätin kuunnella sen näin marraskuussa. Minulla on merkattuna suosikkeihin jo hyvä valikoima jouluisia romanttisenpuoleisia englanninkielisiä äänikirjoja, joten joulu tulee kyllä näkymään blogissa muutenkin. 

Koska rikos tapahtui tällä kertaa ns. suljetussa tilassa, mieleen tuli entistä enemmän Agatha Christien romaanit. Oikein mukavia cozy crime -dekkareita nämä Flaviat ja tämä oli edellisen jälkeen taas oikein hyvä osa.



tiistai 10. marraskuuta 2020

Marraskuun lukuhaaste, 1.-8.11

2.11 hain neljä varausta kirjastoautolta. Ehkä jokin niistä pääsee lukuun Hotelli Flanagansin jälkeen?


Perinteinen kirjailija Karo Hämäläisen aloittama marraskuun lukuhaaste on täällä jälleen! Lue marraskuussa joka päivä vähintään 30 sivua. Enemmänkin saa tietysti lukea. Mikä tahansa kirjallisuus käy, pääasia että lukee. Sivuja ei voi lukea varastoon, eikä paikata jälkeenpäin.

Tapahtuman sivulla Facebookissa (Marraskuun lukuhaaste 2020) tai esim blogissa ja instassa voit kertoa miten haaste etenee, mitä olet lukenut ja kuinka paljon, sekä keskustella muutenkin kirjallisuudesta.

Haaste alkaa 01.11.2020 ja päättyy 30.11.2020. Lukuiloa kaikille ☺

Minulla on kesken Åsa Hellbergin Hotelli Flanagans, joten jatkan sitä. Jaan postaukset tänä vuonna neljään osaan, koska höpinöintiä on luvassa ;)

1.11 - 46 sivua
2.11 - 53 sivua
3.11 - 67 sivua 

3.11 Hotelli Flanagans on nyt luettu. Ihan näppärä viihderomaani jossa oli pari mukavaa twistiä. Kirja on trilogian ensimmäinen osa, alun perusteella lukisin kyllä seuraavankin.

Päätin välitä seuraavan kirjan juuri hakemistani varauksista ja valikoin ensimmäiseksi Tuohitähtipuun joka sijoittuu sodan jälkeiseen Suomeen. 

4.11 - 43 sivua
5.11 - 33 sivua
6.11 - 24 sivua

7.11 Lautapelaaminen vie tällä hetkellä lukemisen sivumäärät vähän tiukille. Eilen jäin jo vähän alle tavoitteen ja tänään käy vielä ohraisemmin, ellen kohta intoudu ahmimaan. Viime viikkoina on tullut hankittua uusia pelejä sekä liikkeistä että Facebookin lautapelikirppikseltä ja lainattua pari kirjastostakin. Kirsikkana kakun päällä ovat vielä Kickstarter-projektit, joista juuri saimme yhden pelin, Parisin, kotiin monen kuukauden odottelun jälkeen ja toinen on saapumassa maanantaina. Ja sitten kun pääsen kirjan pariin, se tarkoittaa enenevissä määrin luurit korville ja kädet vapaaksi tekemään jotain oheisjuttua, kuten heiluttamaan sukkapuikkoja tai hoitamaan koirien turkkeja.

7.11 - 56 sivua
8.11 - 29 sivua Tuohitähtipuu loppuun

9.11
Ensimmäinen osa haastetta on valmis! Otin lauantaina itseäni niskasta kiinni ja aloin saman tien lukemaan kun tein tuon edellisen päivityksen, ja tuntui kuulkaas hyvältä ;)
Eihän tämä nyt mitenkään täydellisesti mennyt, mutta en silti ressaa. 
Eilen olisin saanut 30 sivua täyteen, mutten enää aloittanut uutta kirjaa yhden sivun puuttumisen takia, kun se ei muuten sopinut, olin nimittäin jo sängyssä viittä vaille unessa :) 

Ensimmäisen 8 päivän aikana luin siis paperikirjaa 351 sivua, mikä on varmaan ihan keskivertoa muutenkin. Sen lisäksi olen kuunnellut äänikirjoja, suhteessa enemmän, mutta sekin on ollut viime viikkojen trendi... 

Lukemistani kirjoista bloggaan erikseen vähän myöhemmin.


lauantai 7. marraskuuta 2020

Elly Griffiths: Korppikuningas


Elly Griffiths: Korppikuningas
(Ruth Galloway 5)
Tammi, 2019
Suomennos: Anna Kangasmaa
Alkuteos: Dying Fall, 2012
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 11 h 25 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Viides osa Ruth Gallowaysta kertovaa dekkarisarjaa lähtee liikkeelle, kun Ruthin opiskeluaikojen kämppis ja paras ystävä Caz soittaa. Cazilla on huonoja uutisia, sillä heidän ystävänsä, Dan Golding, kaikkien aikojen coolein arkeologi, University College Londonin Indiana Jones, on kuollut. Ruth ei ole kuullut Danista vuosiin, mutta ajatteli aina, että tämä varmasti puuhailee mahdottoman jännittävien projektien parissa, paljastaa liiton arkin kätköpaikan, näyttelee Hollywood-elokuvassa ja menee naimisiin Angelina Jolien kanssa.

Ruthia kolkutti heti huono omatunto siitä, ettei mieheen ollut tullut pidettyä yhteyttä. Siksi tuntuukin vielä oudommalta, että päivä Cazin soiton jälkeen Ruth saa Danilta kirjeen, jossa tämä paljastaa löytäneensä Korppikuninkaan, löydön joka sekä innostaa että pelottaa häntä. Dan ei kuitenkaan avannut asiaa enempää, pyysi vain Ruthia ottamaan yhteyttä kirjeen saatuaan. Kun Danin pomo Clayton Henry Pendolin-yliopistosta soittaa ja kutsuu Ruthin tutkimaan Danin löytämiä luita, Ruth lähtee Katen ja ystävänsä Cathbadin kanssa Lithamiin viettääkseen samalla kesälomaa, vaikka onkin saanut omituisia uhkailuviestejä puhelimeensa. 

"Hautaus oli selvästi ollut seremoniallinen, hauta sijaitsi temppelin sisällä ja mukana oli hauta-antimia", Henry sanoo, "mutta merkittävin todiste oli haudan piirtokirjoitus. Rex Arturus, Britannorum Rex." Kuningas Arthur, britannialaisten kuningas. Oliko Dan uskonut arkussa olevan Kuningas Arthurin? Kuuluisan legendan, jota ei ole koskaan historiallisesti todistettu olemassa olleeksi.

Litham on aivan Blackpoolin lähellä ja sieltähän on lähtöisin poliisipäällikkö Harry Nelson, jota sekä vaimo että pomo vaativat pitämään kesälomaa. Whitcliffe muistuttelee Nelsonille, että viime vuoden lopulla tämä oli vakavasti sairas ja vihjailee ettei tämä ole vielä aivan kunnossa. "Tarvitset lomaa, kunnon lepoa. Latailet vähän akkuja." Latailet akkuja, mitä sekin on tarkoittavinaan? Nelson ei tarvitse mitään 'akkuja', hän on vanhanaikaista vieterimallia. Kun Ruth pyytää Nelsonia kyselemään lisää Danin tapauksesta, ei auta että Michelle jätti vihjailevasti näkösälle Italian, Ranskan ja Seychellien matkaesitteitä, Nelsonin valinta lomanviettoon oli Blackpool.

Perillä selvisi kaikenlaista karmivaa, kuten se, että Dan kuoli tulipalossa koska ovi oli lukittu ulkoapäin. Lisää selkäpiissä tuntuvaa toi Cathbad, joka kävi tapaamassa ystäväänsä Pendragonia joka oli myös druidi ja joka asui Dame Alicen mökissä joka oli ollut kuuluisia Pendolin noitia 400 v aiemmin ja poltettu noitavainoissa. Cathbad tutustui myös Nelsonin äitiin, joka ihastui druidiin ja halusi heidät välittömästi vieraikseen. Nelson taas oli lähinnä kiukustunut tavatessaan Ruthin, nainen olisi voinut kertoa hänelle että on tulossa samoille seuduille.

Pendolin historianlaitos ei ollut mikään erityisen arvostettu tieteen kehto, joten kuningas Arthurin löytämisestä se saisi kosolti mainetta, olisihan se merkittävin löytö vuosikymmeniin. Yliopiston piireissä vaikutti Valkoinen käsi, äärioikeistolainen ryhmittymä, salaseura jolla oli pakkomielle kuningas Arthurista. Ehkä sillä oli jotain tekemistä Danin kuoleman kanssa, siksikö, että Dan oli juutalainen? Vai siksi, että Dan oli kenties löytänyt juuri kuningas Arthurin jäännökset?

Tässä osassa oli monipuolisesti kiinnostavia elementtejä ja siksi tämä olikin mielestäni paras osa tähän mennessä. Kate on oppinut puhumaan ja kutsuu kaikkia miehiä isiksi, mikä oli erityisen huvittavaa ja päähenkilöille kiusallista tilanteessa jossa Ruth ja Kate ovat Nelsonin äidin seurassa. Tämä onneksi sitkeästi pitää Cathbadia Katen isänä ja Ruthin poikaystävänä. Vaaratilanteitakin taas syntyy, ja suhderintamalla monen henkilön asiat nitkahtavat eteenpäin. Varsinkin näin onnistuneen osan jälkeen Ruth Galloway on ilman muuta lempidekkarisarjani.


tiistai 3. marraskuuta 2020

Anna Tommola: Haamusärky

 


Anna Tommola: Haamusärky
Wsoy, 2020
Lukija: Hannamaija Nikander
Kesto: 7 h 30 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Uudessa tarinassa olin vain maailman suloisin ja ihmeellisin vauva, ja sen takia kätilö oli niin ällistynyt. Koska lapsi oli niin tyrmistyttävän suloinen. Miettikää. Ihan älytöntä. Jokainen tietää, että sellainen tarina nyt ei vain ole kovin kiehtova tai omaperäinen. Eikä välttämättä edes uskottava. Söpöjä vauvoja ei muista kukaan. Vain karmivat muistetaan.

Kesällä 1986 11-vuotiaat Pasi, Henri ja Viemerö sekä heidän mukanaan ainoana tyttönä roikkuva Tuuli halusivat rakentaa talon ja sitten räjäyttää sen. Sitä varten piti haalia erinäistä tavaraa kaatopaikalta, jonka vieressä oli pultsareiden metsään rakentamia hökkeleitä , joita Pulsukyläksi sanottiin. Tavaranhankintareissulla he näkivät erään hökkelin pihalla sen mistä ostarilla huhuttiin, muttei kukaan oikeasti uskonut. Pirunpennun, pienen tytön jolla oli punainen lippis jossa valkoisia sydämiä. Ja häntä, kun pojat kiskaisivat sen pöksyt alas. Näky vaikuttaa lapsiin eri tavoin ja muuttaa heidän suunnitelmansa oman rakennelman räjäyttämisestä. Poikien tarpeesta puuttua näkemäänsä seuraa tapahtumaketju, joka vaikuttaa ratkaisevasti heidän kaikkien elämään. "Älä yritä. On se häntä. Se... se... se vittu liikahti. Se on saatanasta, ja niin on koko se paikka. Pitäis jyrätä maan tasalle koko paska."

Joulukuussa 2012 Henri Kuusniemen kotitalo oli käyty tiili tiileltä läpi ja tylysti läpimädäksi tuomittu. Isä muuttaisi senioriasuntoon ja talolle pitäisi löytää remppataitoinen ostaja. Sattumalta Henri tapasi Juha-Matti Viemerön, jota ei ollut nähnyt sitten poikavuosien. Pikaisten kuulumistenvaihdon jälkeen Viemerö kertoi luomuksestaan, Viemärihyttysestä.

"Se on tämä meidän viime vuodesta pyörinyt ohjelmasarja. Täytti ja ylittikin katsojatavoitteet ja sai jatkoaikaa joten tehdään jo kolmatta kautta. Luulen että osuttiin oikeaan hetkeen. Sisustusohjelmia on melkein liikaa, mutta me mennäänkin tässä syvemmälle, sisuksiin saakka, sinne missä sattuu." Viemerö tehosti sanojaan tarpeettomasti lyömällä nyrkillä rintaansa. Sen seurauksena hän yski hetken korahdellen ennen kuin jatkoi.
"Mietippä Henkka, missä tilanteessa ihminen on heikoimmillaan. Okei, ehkä vähän huono hetki kysyä just teippäläiseltä, mutta ei lasketa tähän todellisia murhenäytelmiä, ei siis sairauksia tai läheisten poismenoja tai sellaisia. Mutta muuten, mitäs luulisit? Putkiremontissaaaa", Viemerö venytti ääntään ja levitti kätensä.

Viemerön mielestä Henrin kotitalo oli täydellinen kohde sarjaan. Taustatoimittaja Mila Syrjä kävi tutustumassa taloon ja haastattelemassa Henriä. Mila oli tavannut sekä Henrin että Viemerön jo vuosikymmeniä sitten, muttei muista kohtaamista. 

Viemärihyttynen kohteli yleensä kohteitaan kaikkea muuta kuin silkkihansikkain, mutta nyt Viemerö oli luvannut tehdä asiallista ohjelmaa, vanhoja kavereita kun oltiin. 

Miksei minulle olisi voitu sanoa, että naapureitakin käytäisiin jututtamassa? 
...
Siinä sitten Urho Lappi, eläköitynyt puolustusvoimain upseeri, seisoi lähikuvassa jykevä leuka sojottaen ja paheksui etteivät toiset pitäneet parempaa huolta omaisuudestaan. 
"Kakskyt vuotta ollaan katsottu, että alaspäin menee eikä mitään tapahdu perskeles."
Ja toiselta puolelta, takapihan koristekuusien takaa sitten tämä Jason "Jasse" Hamberg, kolme- ja kaksivuotiaiden lasten isä goretexpuvussaan: "Nina ja minä emme tahdo olla pahansuopia, mutta vähän tietysti sellaista pientä ajatusta ollut siitä, että miten tuo meidän talon arvoon vaikuttaa."

Milan yllätykseksi Henri otti kaiken ryöpytyksen vastaan ilmeettömästi, lähti mukaan jopa loppukaronkkaan kauden viimeisen jakson kunniaksi ja siitä alkoi yhteydenpito.

Tässä hetkessä ei ollut kiihkoa eikä dramatiikkaa. Eikä Henrissä näkynyt mitään sellaisia tunnekuohuja, joita olin ehkä aiemmin halunnut hänessä nähdä, edes kuvitella. Mutta se ei haitannut. Tämä ihminen, jonka kiinnostuksesta en oikein vieläkään saanut selvää, lepuutti kättään siinä missä häntä oli ollut ja tunsi vain ihon sileyden. Ja tuomitsematon käsi juuri siinä kipeässä paikassa tuntui niin pakahduttavan hyvältä, että sisässäni hulmusi. En edes halunnut Henristä enää muuta kuin tämän. En nyt. En nyt, kun ilkeä ääni päässäni pysyi hiljaa.

Kirjassa on kolmas aikataso, vuonna 2022 koronaepidemian jälkeen. Koronakin mainittiin muutamaan kertaan, esimerkiksi siinä miten ihmiset pandemian jälkeen järjestivät ilmastomielenosoituksia yhä pienemmissä porukoissa ja arvostivat kotejaan ja niissä oleilua aivan uudella tavalla. Olenkin mielenkiinnolla odottanut koska meneillään oleva koronakriisi alkaa juuri ilmastonmuutoksen ohella näkyä romaaneissakin. Koirankasvattajana ja pentujen kysynnän räjähtämisen sitä kautta omakohtaisesti kokeneena oli laitettava talteen seuraava lainaus, jossa Mila kertoo työkuvioistaan.

Avustan kyllä semisäännöllisesti tuoreehkoa lifestylejulkaisua Trenditassua, johon tein hiljattain muun muassa vinkkijutun yksilöllisistä syntymäpäiväjuhlista karvakuonoille. Lemmikkien palvelujournalismi on ollut vahvassa kasvussa sen jälkeen, kun pandemiaeristyksen aikana koettiin kaikkien aikojen pentubuumi.

Haamusärky osoittautui aivan erityyppiseksi kirjaksi kuin olin kustantajan katalogista käsittänyt, ja ehdottoman positiivisella tavalla. Luulin sitä melko viihteelliseksi ja sen, miten realitysarja Viemärihyttynen käsittelee Henrin kotitaloa, olevan oleellinen osa sen juonta, mutta siitähän kaikki vasta lähti liikkeelle. Eikä kirja ollut viihteellinen eikä kevyt ollenkaan, joskin siinä oli vakavan lisäksi hauskakin puolensa. Haamusäryn teemoiksi nousevat syyllisyys ja menneisyyden torjuminen sekä se miten oman identiteettinsä hapuilussa voi oman tarinansa kirjoittaa uudelleen. 



sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Beatriz Williams, Lauren Willig, Karen White: The Glass Ocean


Beatriz Williams, Lauren Willig, Karen White: 
The Glass House
Harper Audio, 2020
Kesto: 13 h 46 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.


Kun RMS Lusitania teki neitsytmatkansa syksyllä 1907, se oli maailman suurin valtamerihöyrylaiva ja matkustajia siihen mahtui 2000, lisäksi yli 800 miehistön jäsentä. Sen kotisatama oli Liverpool, jonne se oli palaamassa New Yorkista toukokuussa 1915, kun saksalainen sukellusvene torpedoi sen väittäen laivan kuljettavan sotamateriaalia Englantiin. Yli 2000 ihmistä menetti henkensä kun iso laiva upposi vain 18 minuutissa. The Glass House on historiallinen romaani, joka sijoittuu kahden päähenkilönsä osalta Lusitanian viimeiselle matkalle ja kolmannen osalta nykyhetkeen.

New York, 2013.
Viisi vuotta aiemmin Sarah Blake oli kirjoittanut menestysromaanin. Ensimmäisenä vuonna rojalteja oli tullut ihan kivasti ja jopa elokuvaoikeuksista oli keskusteltu, mutta kun Sarahin äiti oli sairastunut Alzheimeriin ja yksityinen hoitokoti oli hintava, rahat olivat myös pikavauhtia huvenneet. Sarah oli ajatellut kirjoittavansa toisen bestsellerin, mutta idea siihen antoi odottaa itseään, joten hän teki jotain, mitä oli luvannut äidilleen olla ikinä tekemättä. Sarah avasi arkun, jossa oli kuin hautamuistomerkkinä kaikki, mitä laivayhtiö oli lähettänyt hänen isoisoäidilleen, kun isoisoisä oli menehtynyt Lusitanian upotessa. Maybe mom would forgive me for what I was about to do, maybe she would shake her head and understand because I was Sarah, her daughter, and I was born to dig for answers. And I wasn't doing it for myself, not entirely. I was doing it for mom.

New York, 1915
24-vuotias Caroline ja hänen huomattavasti vanhempi miehensä, menestyvä tehtailija Gilbert Hockstetter olivat lähdössä ylittämään Atlanttia. Gilbert oli saanut haltuunsa suunnattoman arvokkaan, keskeneräiseksi jääneen Straussin pianosävellyksen ja halusi muuttaa sen rahaksi Lontoossa. Caroline yritti vielä viime hetkellä muuttaa miehensä mieltä matkaan lähdöstä, sillä lehdissä näkyi vähän väliä uutisia saksalaisten upottamista laivoista, joiden joukossa oli myös matkustajalaivoja. 

- Please Gilbert, I will never ask you for anything else. But please don't make us take this journey. I don't have a good feeling about it.
- There is nothing to be afraid of, Caroline. The Royal Navy will give us an escort when we are in international waters. And besides, the Germans wouldn't dare torpedo a ship carrying American citizens. The last thing they want is to encourage American involvement in the war. 

Myös Tess Fairweather oli lähdössä uuden henkilöllisyyden turvin Lusitanialla Englantiin. Tess oli huijarin tytär ja huijari itsekin, taitava maalari erikoisalanaan taideväärennökset. Englannissa hän aloittaisi uuden elämän, mutta sitä ennen oli tehtävä viimeinen huijaus. Hänen tuli kopioida tuo Hockstetterien hallussa oleva sävellys. 

Viimeisenä iltanaan New Yorkissa Hockstetterit järjestivät kotonaan näyttävät illalliset. Carolinen yllätykseksi paikalle ilmestyi myös Robert Langford, britti jonka hän tunsi jo kymmenen vuoden takaa. Olkoonkin, että hän toivoi matkan tuovan uutta lämpöä nykyään niin kiireisen Gilbertin suunnalta ja laittavan ehkä alkuun hartaasti toivotun lapsenkin, hänen oli myönnettävä, että uutinen Richardin läsnäolosta tulevan viikon aikana Lusitanialla loi häneen tietynlaista kihelmöintiä... 

Vaan kenet Robert kohtasi ennen kuin laiva oli edes lähtenyt saamasta, Tessin toki. Eikä kohtaaminen jäänyt ainoaksi kerraksi kun he rupattelivat ensimmäisen luokan kannella, jossa Tess oli kärkkymässä pääsyä Hockstetterien sviittiin vohkimaan sävellystä. Tessille Robert uskoutui myös rakastuneensa Carolineen jo heidän ensikohtaamisellaan, kun tyttö oli vasta kuudentoista.

Arkussa olleista papareista Sarah löysi tietoa Robertista ja jäljitti tämän sukua Lontoossa, jossa John Langford kävi parhaillaan läpi oman elämänsä sotkuja ja suhtautui aluksi nuivasti uteliaaseen amerikkalaisnaiseen, mutta kutsuttuaan tämän kotitiluksilleen innostui itsekin penkomaan menneisyyttään. 

The Glass Ocean oli mahtava täyden viiden tähden lukuromaani! Sopivasti romantiikkaa eli ei liikaa, mysteeriä ylläpitämään kiinnostusta alusta loppuun (kaikki kulminoituu jotenkin Robert Langfordiin, mutta miten?), jännittävää seikkailua, petos tai oikeastaan useampikin sekä sota-ajan vakoojia, kuka onkaan kenenkin puolella, ketä pitäisi varoa, kenelle ei ainakaan uskoutua? Kuka menehtyy aaltoihin, ketkä selviävät, ketkä päätyvät yhteen ja miksi? 

Ihan alunperin tartuin lukuisista vaihtoehdoista juuri tähän kirjaan, koska Lusitania on jäänyt täysin Titanicin varjoon. Saksalaisten upottamassa risteilijässä olisi ollut vähintään yhtä paljon romantisoitavaa kuin Titanicissakin. Kolmen kirjailijan yhteistyö on tuottanut hyvän lopputuloksen, kolmen lähtökohdiltaan hyvin erilaisen naisen taidolla yhteen kiedotun kudelman. Äänikirjassa jokaisella naisella oli oma lukijansa, mikä oli myös toimiva ratkaisu. Aivan varmasti tulen kuuntelemaan lisää heidän kirjojaan, yhdessä ja erikseen kirjoitettuja. Valitettavasti mitään ei ole suomennettu.