Sivut

Sivut

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus


Lasse Nousiainen: Itäraja-tapaus
Aula & Co. 2019
188 sivua


Helsinkiläinen pariskunta, mies ja nainen, lähtevät kesäiselle automatkalle Itä-Suomeen tapaamaan sukulaisia. Ei välttämättä niin innoissaan, pikemminkin velvollisuudesta. Tapana on käydä kesälomilla ja jouluisin. Nainen on syntyjään töölöläinen, syntynyt 80-luvulla, menestyksekäs kasvisravintolayrittäjä. Mies on kotoisin itärajan tuntumasta, olutharrastaja, kirjailija. Sähköauton takapenkillä matkustaa Sami, jolla on neljä tassua ja häntä ja joka kutsuu ihmisiään isäksi ja äidiksi. Äiti tykkää kierrättää, ostaa vaatteita second hand shopista ja lukea Murakamia sekä venäläisiä klassikoita ja säikkyy jokaista maaseudun pikkuötökkää. Isä laittaa Samin kuppiin välillä lihapullia muttei uskalla ottaa kalaa irti ongenkoukusta koska kokemukset kaloista ovat lähinnä sushiravintoloista.

Mummo tutki keittiössä kassakuittia ja huomasi siinä jotain mätää. Isä yritti vakuutella, ettei sillä ollut niin väliä, koska hän maksoi ostokset omista rahoistaan. Mummo vertaili kuittia ja kauppakassin sisältöä ja tuli lopulta siihen tulokseen että isoja virheitä oli tapahtunut. Ensinnäkin isä oli laiminlyönyt tarjoukset ja ostanut normaalihintaista lihaa. Sen lisäksi yksi tuote puuttui. Mummon painostus päättyi, kun isä lopulta myönsi että oli ostanut yhden oluen ja juonut sen matkalla ihan vaan janoonsa.
"Minkä tähden sie otit niin kallista keskikaljaa?"
"Se oli Indian Pale Ale."
"Miksi ei tavallista pilsneriä? Eikö se ole ihan sama millä sitä saa itsensä sekapäiseksi?"
"Mulla se on vähän eri juttu, kun mä olen olutharrastaja."
"Mie luulin että olen kuullut kaikki juoppojen selitykset, mutta tuota nimitystä Esko ei koskaan keksinyt käyttää. Poika onkin isäänsä nohevampi."

Mummo on muuttanut kerrostaloon Joensuuhun, koska ikäihmisen on hyvä asua lähellä sairaalaa. Taloyhtiön parkkipaikalla on yksi vieraspaikka, johon ajamisen kerrostalokyttääjä haluaa estää, koska miniä tuo aina piirakoita lauantaisin niin se on miniälle varattu. Jos ei uskota, vieraspaikkaan saadaan kyllä varauslista pyykkituvan lukolliseen kaappiin.

Itäraja-tapaus matkustaa paitsi Helsingistä itärajalle myös stereotypiasta toiseen. Sen helsinkiläiset ovat ilmastotiedostavia, sähköautoilevia, lihansyönnistä eettisistä syistä kieltäytyviä ja ahkeria somettajia jotka vievät tuliaisiksi vegaanisuklaata. Maaseudulla asuvat eivät käytä nettiä, kohkaavat yölläkin mustikkametsässä, juovat kotipolttoista eivätkä varmasti tule täyteen salaattia puputtamalla. Kuilu tiedostavien pääkaupunkilaisten ja junttien maalaisten välillä on valtaisa ja heidän maailmansa eivät missään vaiheessa kohtaa. Kertojaäänen antaminen koiralle oli aika erikoinen ratkaisu.  


torstai 22. elokuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski


Enni Mustonen: Sotaleski
Otava 2019
524 sivua



Idan ja nykyään käytännössä pääosin tämän Kirsti-tyttären tarina on edennyt kesään 1939. Kirstin ja Iivon tytär Viena on nyt 10-vuotias ja jäänyt vanhempiensa ainoaksi lapseksi. Kirstin kaksosveljet Voitto ja Veikko ovat hekin jo varttuneet parikymppisiksi. Voitto on valittu edustamaan Suomea tulossa oleviin 1940 olympialaisiin keihäänheittäjänä ja Veikko on suorittamassa asepalvelustaan Kauhavan ilmasotakoulussa.

Suomi varautuu Neuvostoliiton hyökkäykseen linnoittamalla Karjalaa. Iivokin on linnoitustöissä ja Kirs3ti lähtee Vienan kanssa muonitushommiin pariksi viikoksi Iivoa tapaamaan. Mitä pidemmälle syksy etenee, sitä todennäköisemmältä alkaa näyttää, että Neuvostoliiton armeija lähtee etenemään piskuisen rajajoen yli.

Jollakin merkillisellä tavalla äidin puheet tuntuivat rauhoittavilta. Oli totta, että me olimme jo kertaalleen joutuneet keskelle sotaa ja taisteluja ja selvinneet siitäkin hengissä. Itse muistin niistä kamalista päivistä vain tykkien jysähdykset ja kuularuiskujen papatuksen ja saksalaiset, joita oli ollut talo täynnä. Silloinkin äiti oli kulkenut kaiken keskellä tyynenä ja arkisena, peitellyt minut ja Allin kellarin lattialle tuodulle matrassille ja lukenut iltarukouksen kanssamme. Kun vähän myöhemmin oikaisin itseni makuukamarissa Vienan viereen, ajatus kiertyi jälleen äskeisiin puheisiin. Pystyisinkö olemaan yhtä tyyni kuin äiti, jos nyt jouduttaisiin keskelle sotaa?

Sodan syttymisen myötä Kirsti joutuu sulkemaan muotiliikkeensä Helsingin keskustassa. Entisillä asiakkailla ei juurikaan ole rahaa teettää uusia vaatteita ja monet ovat sitä paitsi jo lähteneet evakkoon maaseudulle. Kirstille tarjotaan työtehtävää lähteä ranskan kielen tulkiksi reportterille joka kuvaa sodan kauhuja amerikkalaislehtiin. Kirsti ottaa tehtävän vastaan päästäkseen taas tapaamaan Iivoa rintamalle.

-Tiedäthän sinä amerikkalaiset, hän naurahti. -Suuria lapsia ja käsittämättömän sentimentaalisia ihmisiä! Jos kaikki Amerikan naiset saataisiin liikuttumaan meidän evakkolastemme valokuvista Rooseveltin olisi pakko ryhtyä auttamaan Suomea muutenkin kuin korulauseilla.
Totta kai ymmärsin Erkin ajatuksenjuoksun. Silti tuntui jotenkin kylmäävältä miten hän puhui evakkolapsista kuin pelinappuloista maailmanpolitiikan shakkilaudalla. Vaikka sitähän me kaikki olimme, niin pienten kuin suurtenkin kansojen Ihmiset. Kun joku Stalinin tai Hitlerin kaltainen hullu päättää viskata pelilaudan nurin, miljoonat ihmiset jauhautuvat sotilassaappaiden rautakorkojen alle.

Idan huvilasta tulee sotavuosien aikana monen perheen turvapaikka, sinne päädytään niin Helsingistä kuin Karjalastakin. Kaikki Idan ja Kirstin laajan perheen jäsenet eivät selviydy kolhuitta ja etenkin perheen miehistä, Iivosta, Voitosta ja Veikosta saa olla jatkuvasti huolissaan. Kiitos ompelimon tarvikkeiden vaatteista ei ole pulaa ja maaseudulla pystyttiin varautumaan sotavuosiin säilömällä maan antimia. Sika Pellekin kasvatettiin joka vuosi joulupöytään.

Sotaleski on Syrjästäkatsojan tarinoissa sieltä pisimmästä päästä, yli 500 sivua. Pituudestaan huolimatta se oli mielestäni paras osa näistä joissa Kirsti on päähenkilönä. Käytännössä hyvää kertausta sotavuosista ja uuttakin tietoa minulle joka en ole evakkosukua. Mieheni sen sijaan on, vieläpä molemmin puolin, ja kun sain kirjan luettua, tuli taas kyseltyä häneltä esimerkiksi pikkulapsena mummoiltaan kuulemistaan karjalan murteen ja karjalan kielen sanoista. Sain nimittäin korvamadon tuossa ihan kirjan loppuvaiheilla kun Kirsti on Äänislinnassa ja kuulee karjalankielisen laulun jonka kertosäkeen oppii nopeasti, siinä lauletaan prihainen tsomainen tsomainen. Muita sanoja Kirsti ei toista, mutta sain tuosta itse sen verran kiinni että minähän tiedän laulun jossa lauletaan noin ja pakkohan se oli kaivaa YouTubesta esiin!

Kirjan loppuratkaisut menivät pitkästä aikaa sen verran tunteisiin, etten pystynyt ihan samoin tein aloittamaan uutta. Onneksi olemme tänään menossa hakemaan varauksia sekä Tampereen lähikirjastosta että oman kunnan kirjastoautolta, eiköhän jokin niistä vie Karjalasta eri maailmoihin. 


torstai 15. elokuuta 2019

Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär



Eletään 1950-lukua maaseudulla jonne Siljan perhe on evakkoina muuttanut. Isä Ahti on ahkera työmies ja pullantuoksuinen äiti Vellamo hoitaa kotia. Siljalla on vanhempi veli Ilmo, joka harrastaa yhdessä muiden kylän nuorten kanssa teatteria. Naapureissa asuvat Kiisket, joille on lohkaistu Jokelasta tontti jolle he eivät ole vielä saaneet aikaiseksi omaa taloa rakentaa vaan asustavat ladon nurkkaan kyhätyssä tilassa. Jokelassa ovat Iiris, Siljan paras kaveri ja Ilmon ikäinen Santeri. Ilmo ja Santeri kilpailevat saman tytön huomiosta. Kisa Kiisken Annikista vie jopa puukkohippasille.

Vinninrapuista kuuluu.
Silja panee kuvakirjan pois, hiipii hyllyn ääreen, kiertää radionappulan isommalle ja painaa korvansa nyppyiseen kaiutinkankaaseen. Siinä värisee mieskuuluttajan ystävällinen ääni.
Radiopuhe vaikenee kun tuvan ovi käy.
Ilmo. Otsassa sininen läntti. Nenässä naarmu.
-Retku, äiti parahtaa uunin edestä.
Silja hypistelee radiohyllyn kullanvärisiä liinanhapsuja, ne ovat kiiltävää liukasta ainetta ja silittävät sormenpäitä, heilutellessa välkähtelevät alkaneen musiikin tahtiin.
Ilmo loikkii jääkaapille, ottaa maitokannun ja voin, iskee ne pöytään, repii aamulla meijeristä tulleen voipaketin auki, nappaa komerosta ruisleivän ja rupeaa leikkaamaan rintaansa vasten. Veitsi jurruttaa kovettunutta leivänkuorta, eilisiltana kammattu rasvainen vooki väpättää silmillä. Kello on paljon.
- Yökauvet jorojäljil, äiti sättii, rusentelee käsiään ja tyrskähtää itkuun.

Siljalle tärkeä ihminen on myös äidin serkku Elsa joka asuu kaupungissa mutta viettää kesä- ja joululomansa heillä. Eräänä jouluna tapahtuu kohtalokas onnettomuus joka hajottaa perheen. 

Toisessa osassa ollaan siirrytty ajassa eteenpäin 1960-luvun loppupuolelle, niin että Iiris on jo Helsingissä opiskelemassa ja Silja pyrkimässä Ateneumiin. Siljalla ei ole kiire naimisiin vaikka hänellä olisi valmis kosijakin, Tuomen Antti, kohta valmis agronomi ja Siljasta voisi tulla talon emäntä. Iiris vetää Siljaa mukanaan kemuihin joissa vastaan tulee monia poikia, mutta rakkaus löytyy kuitenkin muualta.

1943 syntynyt Virtanen on itsekin Karjalan evakoita. Hän on tehnyt työuransa sairaanhoitajana ja ryhtynyt kirjoittamaan vasta eläkkeelle jäätyään. Kiurun tytär on hänen neljäs romaaninsa. Olen aiemmin lukenut häneltä 2016 ilmestyneen Verhon. Virtasen kirjoitustyyli on melko vähäeleinen, teksti on nopealukuista ja sujuvaa, muttei herättänyt tässä lukijassa tunteita oikein suuntaan tai toiseen. Vuoden kuluttua en todennäköisesti muista tästä juuri mitään.

Luetut mutta bloggaamatta jääneet, osa IV



Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen 4,5/5
Susanna on Etelä-Pohjanmaalta lähtöisin oleva juristi nykyhetken Helsingissä. Siellä hän kohtaa Fatiman, Irakista paenneen naisen joka on pakomatkalla menettänyt lapsensa. Fatiman veljen elämä kietoutuu Susannan sukuun jota seurataan neljässä sukupolvessa 1930-luvulta lähtien. 
Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen liikkuu vuosien 2015-2017 välillä ja nuo parin vuoden heitot liittyvät pitkälti siihen, onko Tapio vielä elossa vai ei. Romaani nimittäin alkaa vuodesta 2017 jolloin 92-vuotias Martta joutuu hautaamaan poikansa. Toinen osa hyppelee 1930-1970 -lukujen välillä ja oli minulle harvinaisen sekavaa luettavaa. Tarkoitan tällä sitä, että yleensä pysyn näissä aikasiirtymissä mielestäni hyvin kärryillä eikä hyppiminen haittaa, mutta jostain syystä jouduin nyt moneen kertaan palaamaan taaksepäin ja etsimään sukulaissuhteita; kuka on kenenkin vanhempi, puoliso ja lapsi. Onhan tässä kyllä paljon henkilöitäkin. Noin muuten pidän kyllä paljon sukusaagoista ja vaikka tämä romaani ei ensimmäisessä osassa sellaiselta vaikuttanut, toisessa osassa päästiin vauhtiin ja suvusta alkoi löytyä kaikenlaisia salaisuuksia.

Sarah Lark: Maorien laulu 3,5/5
On kulunut 40 vuotta siitä kun Helen ja Gwyneira matkustivat Englannista kauas Uuteen-Seelantiin mennäkseen naimisiin. Gwyn pitää edelleen Kiwardin menestyksekästä lammastilaa, Helen omistaa pienen majatalon. Nyt pääosissa ovat heidän lapsenlapsensa, Helenin vaatimaton ja ystävällinen Elaine ja Gwynin itsekäs ja voimakastahtoinen, puoliksi maori Kura. Helen ihastuu Christchurchiin ilmestyvään Williamiin, mutta Kuran saapuessa kaupunkiin syntyy kolmiodraama. Kura ei halua mitään muuta kuin laulaa ja näkee Williamissa mahdollisuuden päästä luomaan uraa Englannissa. Kuralle se riittää syyksi viedä mies häikäilemättömästi serkultaan, eivätkä häntä muutenkaan Elainen tunteet kiinnosta. 
Ärsytti etten muistanut oikein mitään Valkoisen pilven maasta. En ole edes kirjoittanut juttua siitä, mikä harmitti isosti. Alkuosa oli kiinnostava, loppua kohden kirja hiukan lässähti.

Taina Latvala: Venetsialaiset 3/5
Elokuun viimeisenä viikonloppuna vietetään venetsialaisia erityisesti Pohjanmaalla. Sinne kokoontuvat lapsuuden mökille myös kirjan kolme sisarusta. Mökin rakentanut isä on kuollut ja nyt pitäisi pakata tavaroita ja päättää mökin kohtalosta. Myymisen puolesta puhuu keskimmäinen sisko Paula. Nuorimmaisen, Elinan, häitäkin pitäisi samalla suunnitella. Vanhin sisko Iiris haluaa lähteä paikallisia venetsialaisia juhlimaan ja sinnehän sitten päädytään. Kirjassa oli kivan tiivis tunnelma, mutta jokin siinä vain ei kolahtanut aiempien Latvalalta lukemieni tavoin. Seuraavaa odotellessa, ilman muuta.  


Luetut mutta bloggaamatta jääneet, osa III



Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää 4,5/5
Hannelen äiti dementoituu. Yhdessä isän kanssa he yrittävät hoitaa äidin mahdollisimman pitkään kotona, mutta onhan se haasteellista, kun kotikin tuntuu Maarulle niin vieraalta. Toisella aikatasolla eletään 50-lukua kun vanhemmat ovat vielä nuoria ja äiti on taitava ompelija. Tarina on haikea ja hyvin realistisen oloisesti kirjoitettu kuvaus ja juuri nuo kaksi aikatasoa esittelivät hyvin saman ihmisen tavallaan kaksi eri elämää, nuorena ja elinvoimaisena ja sitten dementikkona.

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila 4/5
En ole lukenut Franzénin omaelämäkerrallisia romaaneja, joten tämä oli ensimmäinen kosketukseni hänen kirjoihinsa. Kirja on yhdenpäivänromaani sukujuhlista maatilalla 50-luvun lopulla. Vanhaemäntä Kaino täyttää 80 vuotta ja nuorikko Mari on laittanut pöydän koreaksi. Marin mies, nuorin veljes Eemeli on viinaan menevä vätys ja Mari pitää koko taloutta pystyssä vaikka Kaino onkin vahvatahtoinen matriarkka. Muut Eemelin sisarukset saapuvat yksi kerrallaan paikalle ja sitten syödään, juodaan, painitaan, kolaroidaan ja saunotaankin. Hauska kirja!  

Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta 4-/5
Pieni ranskalainen kylä sinnittelee saksalaisten miehityksen alla ensimmäisen maailmansodan aikaan. Sophien mies Ėdouard joutuu rintamalle ja Sophie tarjoilemaan ruokaa miehittäjäupseereille perheensä hotellissa. Saksalainen komendantti muodostaa pakkomielteen Édouardin vaimostaan maalaamaan muotokuvaan ja alkaa kissa- ja hiirileikki. Tämäkin romaani sijoittuu kahdelle aikatasolle ja nykyhetkessä Lontoossa asuvan Livin seinällä roikkuu tuo samainen taulu. Ihan vahingossa (as if!) Liv tutustuu Pauliin jolla on Sophien ja Édouardin suvun toimeksianto löytää sodan aikana kadonnut maalaus. Loppuosa käydäänkin taistoa siitä kuka taulun lopulta omistaa. Harvoin pidän nykyhetken osioista läheskään niin paljon kuin menneiden aikojen osuuksista ja tässä ero oli todella merkittävä. 


Luetut mutta bloggaamatta jääneet osa II




Ja näitähän meillä riittää...

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen 3,5/5
Kirja on jatkoa Hiljaisille huvimajoille, nyt eletään vuosia 1914-18. Jere ja Maria ovat taas kohdanneet ja kiihkeästi ovatkin. Jeren työ lennätinlaitoksella vie miehen kuitenkin Venäjän rintamalle ja Maria jää taas yksin. Pakottavassa tilanteessa nainen tekee ison päätöksen ja hyväksyy toisen miehen kosinnan. Frimanin Sofia käy edelleen Finlaysonin kutomossa töissä ja siinä missä Maria perheineen on valkoisten puolella, on Sofia sisaruksineen luonnollisesti punaisen aatteen joukoissa. Kirjan loppu oli Tuomiseksi yllättävän väkivaltainen eikä oikein sopinut kokonaisuuteen. 

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito 3/5
Saralla on ärrävika ja sen tähden tyttö on koko kouluikänsä väistellyt r-sanoja. Niinpä onkin hyvä muuttaa Irlantiin, englanniksi kun Saran ärrät kuulostavat ihan oikeilta. Irlannissa Saran kämppiksenä on ranskalainen Celine, jonka sorahdus saa Saran rakastumaan. Lahjaksi saadun ihan liian kalliin kaulahuivin palauttaminen saa tytöt lähtemään järjettömälle jouluiselle roadtripille. Tätä kaikkea Sara muistelee viisi vuotta myöhemmin kun on palaamassa Irlantiin ja etsimässä Celineä uudestaan käsiinsä. 

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu 4,5/5
Kirjailija Julia, miehensä Erik sekä lapsensa Alice ja Anton viettävät kesää sukuhuvilalla. Erikin kesä on alkanut yt-neuvotteluilla joiden lopputulosta ei halua perheelle kertoa. It-päälliköksi tavarataloon ei kuitenkaan tarvitse syksyllä palata. Sen sijaan hän alkaa pyöriä naapureina olevien ekopessimistien leirissä. Kulttia johtaa karismaattinen Chris jonka vaimo Marika taas on Julian lapsuuden ystävä. Sujuvan kepeä kertomus kesästä jolloin kaikki muuttuu. 

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä 4/5
Elsa viettää vuoden 1916 kesää Hangossa. Hän rakastuu merimieheen joka lyhyeksi jäävän rakkaustarinan jälkeen seilaa maailmalle ja Elsa jää yksin. 23 vuotta myöhemmin Taimi opiskelee kätilöksi Helsingissä ja kokee rakkauden kesän tultuaan lomalle Hankoon. Hän kohtaa pursiseuran rapuillallisella Eeron ja nuoret alkavat seurustella. Romanssi jatkuu kesän jälkeen Helsingissä, mutta sotaan varustautuminen kutsuu Eeron Kannakselle. Kesän kerran mentyä oli hyvin samantyyppinen kuin aiemmin lukemani Armain aika joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Lassilan kirjoissa on ihan oma tunnelmansa. Pieni sivumäärä, iso tarina ja mielenkiintoisia kohtaloita.


keskiviikko 14. elokuuta 2019

Amanda Vaara: Yösähköä



Amanda Vaara: Yösähköä - Majatalo Villa Venla 2
Karisto 2018
242 sivua

Luin puolitoista vuotta sitten Amanda Vaaran Majatalo Villa Venla -sarjan aloittaneen kirjan Pientä fiksausta vailla. Siinä päähenkilö Venla käy läpi avioeroa, jättää työnsä kiinteistönvälittäjänä ja ostaa vanhan tyhjilleen jääneen koulurakennuksen, jonne perustaa air bnb -majoituksen Majatalo Villa Venlan ja alkaa pitää tästä blogia. Venlan mukana muuttavat 13-vuotias Eedla ja kymmenvuotias Lauri. Naapureina Venlalla on utelias, ärsyttävä ja tavaroita varasteleva Riina ja toisaalta kiltti ja ihana, hieman taiteellisen boheemi Ilona-mummeli kanaparvensa kanssa.

Nyt Venla on elänyt uutta elämäänsä vajaan vuoden ja Majatalo Villa Venlassa on riittänyt mukavasti asiakkaita. Downshiftaaminen käy kuitenkin työstä kuten Venla huomaa. Talven paukkupakkaset jäädyttävät putket, hiiriä tulee sisälle ja sähkölaskut hirvittävät. Rakkaus Jörniin on kuitenkin voimissaan, vaikka Venla välillä ihmettelee miksei mies esimerkiksi käännä postiaan uuteen osoitteeseensa. Myös naapurin seitsemänkymppinen Ilona kohtaa uuden charmantin rakkauden, mutta siinäkin miehessä on jotain hämärää. Onko yhteenkään mieheen loppujen lopuksi luottamista?

Uutuutena someaktiivinen Venla keksii vloggaamisen eli videobloggaamisen mikä on Eedlan mielestä mutsilta erityisen noloa ja ex-miehen Henrin mielestä vähintään epäilyttävää. Eiväthän lapset vain näy videoilla? Lapsista puheen ollen, myös Eedla kohtaa ensirakkautensa.

Siis ei voi olla mitään nolompaa kun se, että frendi löytää sun mutsin YouTubesta, Eedla vaahtosi.
Venla oli julkaissut toisen videopäivityksensä edellisenä päivänä.
Yritätkö sä jotain MyDay -vloggausta? Niin noloa, Eedla vaikersi.
Musta se oli hyvä se sun video. Parasta oli kun kissat näky siinä, Lauri sanoi.

Yösähköä jatkaa Majatalo Villa Venlan tarinaa samanlaisella leppoisalla tyylillä. Teksti on nopeasti luettavaa ja viihdyttävää kuten sen on tarkoituskin olla ja pätkät Venlan bloggauksista kommentteineen ovat piristäviä. Positiivista on mielestäni myös se, ettei juoni pyöri yksinomaan rakkauselämien ympärillä vaan juttua riittää myös majatalon vieraista ja Venlan blogikaverista Lapinnoidasta jonka kanssa Venla päätyykin yhteistyöhön. Yksi Villa Venlan vieraista on X jonka kanssa Venla erityisesti ystävystyy ja joka lähettelee Venlalle postikortteja käymistään kaupungeista. Väkisinkin tulee mieleen tuleeko tällä miehellä olemaan jotain isompaa merkitystä Venlan elämässä kirjasarjan seuraavassa osassa?




Amanda Vaara on kirjailija Niina Hakalahden sivupersoona. Majatalo Villa Venlan kolmas osa, Heti vapaa, ilmestyy lokakuussa. 



torstai 1. elokuuta 2019

Huhti-touko-kesäkuun luetut



Huhti-kesäkuussa luin yhteensä kahdeksan kirjaa, joista seitsemän oli romaaneja ja yksi tietokirja. Minulla on edelleen menossa se oma tsemppaukseni, että lukisin myös miesten kirjoittamia kirjoja kun ne tahtovat jäädä niin vähiin. Alkuvuodesta tuli luettua kaksi, nyt jäi yhteen. Ensimmäisen puolen vuoden aikana 3/15. Ei varsinaisesti kehumista. Mutta katsotaanpa toisen neljänneksen lukemistoa.

Huhtikuu
Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä ****-
Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma *** 
Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet ****+

Toukokuu
Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta ****-
Pauliina Rauhala: Synninkantajat **1/2
Heidi Jaatinen: Koski ***-

Kesäkuu
Melba Escobar: Kauneussalonki **
Kate Morton: Kellontekijän tytär ****



Saku Heinäsen Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä sijoittui kahteen eri aikaan ja aikakauteen joiden tapahtumia kerrotaan vuoron perään. Nelikymppinen Emilia on keskiluokkainen ruotsalaissuomalaisen kahden lapsen kotiäiti jolla on aikoinaan ollut urasuunnitelmia taiteen parissa. Nykyään hän "puuhastelee" valokuvaajana mutta haasteita työssä ei ole. Katri taas on lukion päättänyt tyttö joka on päässyt opiskelemaan haluamaansa korkeakouluun. Edessä on muutto Helsinkiin vaikka rokkaripoikaystävä haluaisi heidän lähtevän vähintään Tukholmaan, isompiin kuvioihin. Pidin kerronnasta, lopun twististä toisaalta olin kirjailijalle lähes kiukkuinen, joskin positiivisella tavalla, olisin lukenut kirjaa aivan eri tavalla jos olisin tuon tietyn asian tiennyt! 

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Pohjalainen rakkaus oli yksinkertaista. Hellankuumaa kaurapuuroa ja aitan lattialle kimmahtanut puseronnappi.

- Pirät huolen äiteestä ja siskoosta.
Isä ojensi vapisevaa kättään Liisaa kohti.
- Ja tila, isä puristi heikosti Liisan kättä, - koita sinä pitää tila suvus.

Nämä viimeiset isän sanat Liisa pitää visusti mielessään ja ne määräävät tytön tulevaisuuden. Aikanaan hän kohtaa Kallen josta tulee kotivävy tilalle, mutta Kallelle ei kapea leipä riitä. 20-luvulla siirtolaisia lähti Amerikkaan pitkin Suomea, paljon juuri Pohjanmaalta. Kallekin innostuu rahan tekemisestä valtameren takana ja tuumaa että koko nelihenkinen perhe voisi sinne lähteä, mutta eihän Liisa voi, kun on kuolinvuoteella luvannut. 




Vuoden ensimmäinen tietokirjakin on nyt siis luettu, kun otin vippilainaan Nopolan sisarusten kirjoittaman Siskossyndrooman. Sinikka ja Tiina välillä "juttelevat" muistoistaan, välillä kirjoittavat vähän pidempiä osuuksia. Pääpaino on 50-luvun lopulla ja 60-lopulla eli lapsuudessa ja alakouluiässä. 70-luvullakin vieraillaan hieman kirjan loppupuolella. Runsas kuvitus koostuu mm tyttöjen piirustuksista, ystäväni-kirjojen sivuista, em. vuosikymmenten mainoksista (joissa osassa tytöt ovat itse esimerkiksi katsomassa televisiota tai ihailemassa Havi-kynttilän liekin lepatusta) sekä kotialbumin valokuvista. 

Henna Helmi Heinosen Pala omaa taivasta on 552-sivuinen tiikiskivi kolmesta aivan eri maailmoissa elävästä naisesta ja heidän läheisistään. On nuori bisnesnainen joka on juuri myynyt miljoonalla eurolla start up -yrityksensä, on kotirouva jolle kulissien pystyssä pitäminen on elämäntyö ja nuori äiti joka on haaveistaan huolimatta jämähtänyt hoitsuksi kotipalveluun. Hienosti kirjoitettu, eikä mitään liikaa. 

Pauliina Rauhalan toista romaania odotin ja jonotin kirjastosta suurin odotuksin. Olihan Taivaslaulu koskettava elämys niin kirjana kuin teatterin lavalla. Synninkantajat oli varmaan hieno kirja sekin, en sitä varsinaisesti kiistä. Minun kohdallani se vain lensi ohi pääni yläpuolelta ja vihelsi mennessään. Siinä oli hieman liikaa kaikkea ja toisaalta liian vähän sitä arkea joka oli Taivaslaulussa niin kauniilla tavalla läsnä. Lukeminen oli hidasta, siihen meni kaikkiaan kolmatta kuukautta. Kovin helposti tuli vastaani muita kirjoja jotka halusin lukea heti eikä kohta ja työnsi Synninkantajat sivuun.



Heidi Jaatisen 649-sivuinen Koski oli kiinnostava ensimmäiset noin 400 sivua, mutta sitten kyllästyin siihen ja loppuun lukeminen oli puurtamista kun Paavon sisällissotaretki ei ottanut edetäkseen eikä päättyäkseen. Muilta osin kyllä pidin Koskesta ja kun tämä on trilogian aloitus, lukenen seuraavankin osan. Vaikka kirja tapahtuu osittain sisällissodan aikaan ja tilan poika Paavo taistelee valkoisten joukoissa aina Kannaksella saakka, ei Koski kuitenkaan sotaromaani ole. Tarina alkaakin jo 1800-luvun lopulta, kun Tuure-isäntä jää leskeksi yksitoista lasta synnyttäneen Hilma-vaimon kuollessa ja ottaa nuorikokseen lastensa serkun Stiinan. Uusperheen äitinä ei ollut helppoa löytää paikkaansa tuohonkaan aikaan. Koski on saanut Savonia -palkinnon. 

Melba Escobarin dekkarin Kauneussalonki - manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia, lainasin pikavippinä mukaan Norjaan suuntautuneelle kesälomareissullemme. En yleensä lue dekkareita, mutta kun huomasin tapahtumien sijoittuvan Kolumbiaan halusin kurkistaa sen maailmaan ja jostain syystä, ehkä tuosta kirjan nimestä johtuen ajattelin että tässä joku kauneussalonkimamma selvittelee murhia yhtä leppoisasti kuin Angel Kigalin kakkukaupassa, mutta kaikkea muuta! Korruptio rehottaa ja naisia raiskataan, tunnelma on ahdistunut ja miesten hyvä veli -verkosto pelittää. Rakenteellisesti hassua oli se miten kertoja muuttui ihan lennosta, suunnilleen kesken lauseen. Ehkä se jonkinlaisena kuriositeettina tässä toimi, mutta älkää kirjailijat pliis alkako matkia tällaista tyyliä! En oikein tiedä kenelle tätä dekkaria suosittelisin, en ainakaan itselleni. 



Minulla on jäänyt lukematta jokunen Kate Mortonin viimeaikaisista suomennoksista, mutta Kellontekijän tyttäreen tartuin melko tuoreeltaan. Tuttuun tapaan kirjassa on nykyhetkessä elävä nuori nainen joka alkaa tutkia menneeseen sijoittuvaa tarinaa. Tällä kertaa tuo nykyhetken hahmo on häitään suunnitteleva Elodie joka työpaikallaan arkistossa löytää viktoriaanisen ajan valokuvan sekä luonnoslehtiön johon on hahmoteltu joen penkereellä olevaa kartanoa. Talo jää vaivaamaan Elodieta, sillä se on kovin tutun tuntuinen, kuin suoraan sadusta jota kauan sitten menehtynyt taiteilija-äiti hänelle kertoi. Niinpä Elodie tutkii asioiden yhteyksiä ja hänen tiensä vie kartanoon Thamesin varrella. Siellä vietti kesää 1862 joukko nuoria taiteilijoita jotka kohtaavat suuren tragedian. Kartanossa on myös kummitus! Tuttua Mortonia, ehkä jo vähän liiankin tuttua, mutta lukuromaanina hyvinkin neljän tähden arvoinen.

Heinäkuun kirjoista on tulossa ihan yksittäisiäkin arvioita, mutta paketoin silti taas seuraavan neljänneksen nippuun lokakuussa :-)