Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Tammi 2018

202 sivua

Veera Niemisen hienosta esikoisromaanista Avioliittosimulaattori on aikaa jo viisi vuotta. Uutta kirjaansa, Ei muisteta pahalla, hän työsti peräti kolmen vuoden ajan. 

Nieminen on kertonut haastattelussa sanoneensa nykyiselle miehelleen vain muutaman päivän seurustelun jälkeen, että jos jätät minut, räjäytän postilaatikkosi. Se oli hänen huumorintajullaan ilmaistu kiintymyksen osoitus siitä miten tärkeänä hän miestä piti. 

Ei muisteta pahalla alkaa erosta. Siitä on kaksi päivää kun Juri lähti. Puolen vuoden seurustelu on ollut myrskyinen ja erottukin on jo muutama kerta, mutta aiemmin on aina palattu yhteen. Nyt ero on lopullinen. Piipellä on moni asia hyvin, hyvä työpaikka, kiva vuokra-asunto, muutama hyvä ystävä, uusi maastopyörä ja melkein kahdensadan euron goretex-kengät, paksu tukka ja virheetön iho. Toisaalta hänellä on myös asunnossaan näkymätön kissa, jonkinlainen harha siis, sekä tyhjä olo, eikä hän pysty itkemään.

Kissa istuu tiskipöydän reunalla ja katselee minua. Jos minulla olisi tapana ruokkia läpikuultavia kissoja, se varmaan odottaisi sardiineja. Mutta nyt en tiedä mitä se odottaa, ehkä Jurin soittoa, sekin.
- Mene alas siitä, karvaat koko pöydän.
En pidä kissoista. En ikinä ottaisi elävää eläintä asumaan kotiini. Ne haisevat ja niistä lähtee karvaa ja kusta. En voi käsittää ihmisiä, jotka nukkuvat pienellä kerällä sänkynsä jalkopäässä jota niiden kuusi kultaista noutajaa mahtuu nukkumaan päät tyynyllä. Eläimet kuuluvat luontoon, talliin, navettaan, kanalaan. Ei ihmisasuntoon. En tiedä miksi minun pääni loi asuntooni keikistelemään juuri kissan. Olisi luonut jonkun kreikkalaisen adoniksen.

Tunteensa hän purkaa soittamalla ystävälleen Eetulle. Ei Eetu olkapäätä tarjoa, mutta hänellä on papatteja ja pian Jurin postilaatikko on räjähtänyt ilmaan. Piipe ei kuitenkaan pysty jättämään asiaa siihen vaan kiusanteko jatkuu ja Piipellä lähtee niin sanotusti mopo keulimaan. Mutta vaikka yksi jos toinenkin vihjaa, että Piipe voisi olla ammattilaisen avun tarpeessa, Piipe ei ole omasta mielestään seonnut. Hän vain haluaa Jurin takaisin.

Saastamoinen kyselee maanantaiaamuna että mites viikonloppu? "No hei, ei mitään ihmeempää. Eksä katkaisi talosta sähköt joten olin evakossa kaverin luona. Otettiin siinä vähän kaljaa ja saunottiin. Sitten mutsi soitti että eksä oli käynyt niiden ovella. Oli ollut ihan tiloissa, koska olen kuulemma tappanut sen kissan. Ajanut sen yli. Eksällä ei ole kissaa, mutta se haluaa kuulemma selityksen.
Mutsikin haluaa selityksen, koska märkä ja hysteerinen eksäni keskeytti niiden sofistikoituneen dinner partyn. Menin eilen kaverin luota kotiin ja ovikello on revitty seinästä irti. Olin helpottunut koska odotin isompia tuhoja. Mites sun viikonloppu?"

Pidin Avioliittosimulaattorista paljon. Kävimme myös katsomassa sen Pyynikin kesäteatterissa. Niinpä odotin uudestakin romaanista jotain samankaltaisuutta, varsinkin kun olin antanut itseni ymmärtää että tässäkin kirjassa on luvassa huumoria. Ei muisteta pahalla on kuitenkin hyvin erityyppinen kirja kuin Avioliittosimulaattori. Toki siitäkin voi mustanpuoleista huumoria löytää, kuten Piipen Jurin auton pakoputkeen tunkemat perunat tai miren Juri tuossa yllä olevassa lainauksessa kuvaisi työkaverille viikonloppuaan. Mutta Piipen kostonkierteen lukeminen aiheutti minulle sen tunteen, etten tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, toisin sanoen nauraisinko Piipen älyttömille tempauksille vai koenko sittenkin enemmän tarvetta auttaa häntä, sillä Piipe menee liian pitkälle. Joka toinen kirjan lyhyistä luvuista on kirjoitettu Jurin näkökulmasta. Hyvä niin, sillä muuten en lukijana olisi ehkä ymmärtänyt, miten paljon Piipen kostotemput Jurin tasapainoa järkyttävät. Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan vähän outo jälkimaku. Ja se loppuratkaisu sitten; eeeiiiihhhhh!

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa 

Minerva, 2018

352 sivua

Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa kertoo suomalaisten siirtolaisuudesta Amerikkaan 1920-luvulla. Itseäni tuo aihe on aina kiinnostanut, erityisesti varmaankin siksi että se liippaa läheltä. Oma mummuni oli syntynyt vuonna 1913, jäänyt orvoksi ja oli oman isoäitinsä hoivissa. Hänen lähisukulaisiaan lähti siirtolaisiksi Amerikkaan tuolloin 20-luvulla ja he olisivat ottaneet mummuni mukaan, mutta hänen isoäitinsä ei päästänyt tyttöä lähtemään. Tätini perheineen kävi 1980-luvun lopulla Duluthissa, Minnesotassa tapaamassa vielä elossa olleita sukulaisiamme. He elivät melko köyhissä oloissa, joten Amerikka ei ollut osoittautunut kultakaivokseksi heidän kohdallaan. Silti minua on aina kiehtonut tuumailla millaista se oma elämä olisi ollut, jos olisikin syntynyt Amerikkaan. Muistan lapsuudesta 1970-luvun alusta, että mummulle tuli Amerikan paketteja. En muista niiden sisällöstä muuta kuin sen joka kerta mukana olleen dollarin setelin. Mummu keräsi niitä lipaston laatikkoon, ei niitä tietääkseni koskaan markoiksi vaihdettu. 

Myös Vuorenpään romaanissa on todellisuuspohjaa sillä kirjailija on saanut idean Kahteen rantaan oman tätinsä Amerikkaan muutosta. 

Kun Hannan äiti kuolee synnytykseen, häntä kaipaamaan jäävät mies ja yhdeksän lasta. Hautajaisten jälkeen isä tulee ajatelleeksi, että äidin veljellekin pitäisi ilmoittaa sinne Amerikkaan, "Nyjorkiin", jonne veli oli lähtenyt jo parikymmentä vuotta sitten. Hanna saa kirjeen kirjoittamisen tehtäväkseen. Kun vastaus Amerikasta hienoin postimerkein ja leimoin tulee, se sisältää kutsun. Eno kertoo että New Yorkin suuressa kaupungissa on nuorille naisille tarjolla monenlaista työtä ja palkatkin ovat monta kertaa suuremmat kuin Suomessa. Jos Hanna vain rohkenisi lähteä niin eno kyllä lähettäisi rahat matkalippuun ja Hanna voisi aluksi asuakin heillä Harlemissa ja pystyisi sitten lähettämään dollareita koti-Suomeen. Hanna on aivan ällikällä lyöty. Olihan omalla pitäjälläkin niitä lähtijöitä ollut ja suuri maailma oli vetänyt puoleensa niin nuoria kuin vanhempiakin paremman elämän toivossa. Mutta uskaltautuisiko Hanna pitkälle meritaipaleelle? Hän on kuitenkin vasta kuudentoista eikä osaa heti päättää. Äidin kuolemasta ehkä eniten järkyttynyt pikkuveli Lauri pelottelee Hannaa Titanicin kohtalolla, peläten että Hannakin otetaan häneltä pois. Niinpä menee vuosi ennen kuin Hanna ylittää valtameren.

Pian tulee New Yorkin loisto Hannalle tutuksi. Kieltäkin hän alkaa oppia nopeasti. Eno kierrättää Hannaa pitkin kaupunkia. Tutuksi tulee Manhattan, Vapaudenpatsas, Wall Streetin rahamaailman keskus. Times Squarella Hanna ihailee valtavia elokuvareklaameja joissa itse Rudolph Valentino komeilee. Central Parkin toisessa päässä on Tyyne-tädin työpaikka Plaza-hotelli, jonne myös Hanna pääsee töihin. Suomalaisia työntekijöitä arvostetaan.

Kun appelsiiniviipaleilla koristeltuja näykittyjä pihvejä taas oli lautasella rovioissa ja ne piti kaataa mun ruuanmoskan joukkoon tynnyriin, Hannan rinnasta purkautui tuskainen huokaus: Voi kun näitä ruokia voisi lähettää kotiin Peuranmäelle! Mieleen nousivat isän ja sisarusten kasvot lähes tyhjän tuvanpöydän ympärillä. Ajatuksissaan hän kauhoi heille amerikkalaista keittoa, ojensi perunapaistosta ja pihvejä, appelsiineja, banaaneja ja kirsikoita. Kun tyhjennettävänä oli kauniisti aseteltu vain vähän maisteltu murekeannos vihannesten ja hedelmien kera, Hanna purskahti itsekseen hiljaiseen itkuun. Valtava ero ruuan määrissä eri puolilla maailmaa ei voinut olla järkyttämättä hänen niukkuuteen tottunutta nuorta mieltään. Nopeasti hän pyyhkäisi kyyneleet pois kämmenselkäänsä, ryhdistäytyi ja jatkoi astioiden tyhjentämistä.

Hanna oppii kuitenkin pian ettei Amerikka ole kaikille Onnela. Hän kuulee myös työväenyhdistyksen toiminnasta, työläisten oikeuksista ja sosialismista ja näkee kodittomia ryysyläisiä nukkumassa ovenpielissä. Hannan omassa elämässä on paljon iloja, hän käy suomalaisten tapaamisissa, Haalilla tansseissa sekä kirkossa. Suomalaiset pitävät paljon yhtä, tyttöystävät ja poikaystävätkin löytyvät suomalaisten joukosta. Hannakin löytää pian poikaystävän, komean Martin jonka käsivarsilla on niin ihana liehua pitkin Haalin lattiaa. Hanna on rakastunut ja niin onnellinen. Hän ihailee sitä miten Martti liikkuu New Yorkissa kuin kala vedessä. He käyvät yhdessä Keskuspuistossa luistelemassa ja katselemassa kauppojen hienoja jouluikkunoita. Martti ei ole töissä pilvenraapijoilla kuten monet suomalaismiehet vaan kelloseppänä. Muutenkin Martti on Hannan mielestä niin erilainen kuin muut hänen Amerikassa tuntemansa suomalaismiehet. Mutta vaikka ystävät kihlautuvat ja perustavat perheet, Martti ei kosi.

Hanna kuulee, että erään tutun suomalaisen naisen työnantaja, upporikas Hoffmannin pariskunta, etsii sisäkköä loistokotiinsa Park Avenuella. Siellä saisi oman kauniin huoneenkin ja asunnon ja ruoan lisäksi 50 dollaria palkkaa kuukaudessa. Lapsettomalla herrasväellä ei olisi kuin kaksi passattavaa. Martin kehotuksesta Hanna vaihtaa työpaikkaa kaivosmiljonäärin perheeseen ja Hannalle aukeaa taas aivan uudenlainen maailma. Kotiväki Suomessa on kuitenkin Hannalla aina mielessä ja heti kun mahdollista, hän haluaakin lähteä Suomessa käymään. Sen jälkeen pitää päättää kumpi kahdesta rannasta vetää Hannaa enemmän puoleensa.

Olen aiemmin lukenut Vuorenpäältä hänen hämäläisestä kartanosta kertovan romaanitrilogiansa Kotkansilmä, Kotkansilmän perintö ja Kotkansilmän uusi loisto ja pidin tuosta trilogiasta paljon. Vuorenpäällä on mutkaton ja arkinen tapa kirjoittaa ja häntä voisi verrata hyvin esimerkiksi Enni Mustoseen. Loppuratkaisuun olisin vain kaivannut jonkin isomman twistin.