Kolme maratonilla lukemaani kirjaa

Tänä kesänä meitä kirjahöpsöjä on hellitty peräti kolmella lukumaratonilla. Osallistuin niistä kahteen ensimmäiseen ja emännöinkin niistä heinäkuista, mikä oli todella mieleinen kokemus :-)

Tuolla heinäkuisella maratonilla taisin tehdä myös oman ennätykseni sivujen suhteen, reilusti päälle 800, mikä tarkoitti sitä, että sain myös luettua useamman kokonaisen kirjan. Näiden kolmen, joista kirjoitan nyt lyhytarviot, lisäksi luin novelleja useammasta kokoelmasta.

Kokonaan maratonin aikana lukemani kirjat olivat kaksi romaania, Jarno Mällisen Kotirintama ja Hanna Haurun Jääkansi, sekä Leena Rantasen kertomuskokoelma Avioliittoon ranskalaisittain.

Leena Rantanen: Avioliittoon ranskalaisittain ja muita kertomuksia Pariisista
Viisas elämä, 2016
205 sivua

Minusta on aina kiinnostavaa lukea suomalaisten elämästä ulkomailla ja siitä mitkä asiat ovat eri lailla kuin meillä ja sitten luonnollisesti suorittaa mielessään vertailua siitä kumpi on parempi. Yleensähän siinä tulee lopputulokseen, että molempi parempi, ja riippuu mistä asiasta on kyse.

Rantasen kirjassa on paljon tarinoita laidasta laitaan, mutta eniten ja mieleenjäävimpinä jutut käsittelivät erinäisiä byrokraattisia kuriositeetteja. Naimisiinmeno ulkomaalaisena oli monimutkainen ja kuukausia kestävä prosessi, itse asiassa niin monimutkainen että kuukausien turhan paperisodan jälkeen pariskunta avioitui Suomessa. Tiesittekö muuten, ettei Ranskan kaltaisessa sivistysvaltiossa tiedetä edes kansalaisten tarkkaa lukumäärää?

Väestölaskenta suoritetaan joka kymmenes vuosi siten, että laskijat jalkautuvat vähän niin kuin Mooseksen aikaan kynä ja papyrus kädessä ympäri maata, kolkuttavat kaikille oville. Monet eivät satu olemaan kotona, kaikki, etenkään vanhukset kuten naapurimme Maria, eivät tohdi avata, paperittomista puhumattakaan. Ja koko hankkeen ulkopuolelle jäävät yömajoissa, siltojen alla, kirkkojen rappusilla, kauppojen ovisyvennyksissä, puistoissa ja metroissa nukkuvat - marraskuusta maaliskuulle nimittäin kodittomia ei ajeta metroista ulos yöksi - vaikka suku olisi ranskalainen 1000-luvulta saakka. Pelkästään Pariisissa heitä on yli kolme tuhatta. 

Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017
116 sivua

Hauru on julkaissut useita lyhytproosateoksia joiden lisäksi Jääkansi on hänen neljäs pienoisromaaninsa. Tämä on ensimmäinen Haurulta lukemani kirja.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että kun heti ensimmäisellä sivulla heinissä lojuu hirttoköysi ja kirjan kertoja, nuori tyttö, haukkaa palasen kuivatetun kissanpennun lihaa ja toteaa ettei se kuivattua rottaa kummemmalta maistu, voi todeta ettei tämä kirja tule pienestä sivumäärästään huolimatta olemaan läpihuutojuttu. 

Kun juna tuli, ihmiset tönivät tietä lähemmäksi ovia. Me seisoimme paikallamme. Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni. Hän nauroi kuin olisi pörröttänyt hiuksiani. 
Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isän Pahaksi.

Tytön uudelle isäpuolelleen antama nimi osoittautuu kuvaavaksi. Ei Betti-äidissäkään kehumista ole. Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyy pikkusisko. Kun Betti on etsimässä kyliltä juopottelevaa miestään, "kunnan täti" tulee käymään. Vauva löytyy sikolätistä emakon nisiä imemästä ja kunnan täti vie vauvan mukanaan. Häneltäkin täti kysyy haluaako hän mukaan, mutta pudistaa päätään vaikka haluaisi nyökätä.

Jarno Mällinen: Kotirintama
Like, 2017
167 sivua

Kotirintama sijoittuu muutaman vuoden aikaisempaan ajankohtaan, sotavuoteen 1941. On tehty kahta lastia, kiinni laitetun puodin jätekasaa ja pientä muuttokuormaa. Isä nostaa Joonaksen kuorma-auton lavalle ja niin äidittömäksi jäänyt poika muuttaa isänsä suvun maille kauas pohjoiseen. Mielessä pyörii paljon kysymyksiä, mutta isä on vaitonainen ja katoaa päiviksi työmaalle. Kymmenvuotiaan pitäisi pilkkoa liiterillinen puita, mutta Joonasta pohdituttaa miksi äiti kuoli, miksei isä ole rintamalla ja ketä ovat lapset jotka asuvat läheisessä talossa ja sanovat olevansa hänen serkkujaan, vaikka isä väittää talon jääneen tyhjilleen ja kieltää puhumasta tyhmiä.

Kuiskaus muodostui kuin itsestään.
"Mulla on ikävä äitiä."
Ääni peittyi veden lotinan alle. Isä kaatoi päälleen koko sangollisen. 
"Anna pyyhe."
He kuivattelivat, menivät tupaan ja söivät. Puhuttavaa ei ollut. Petromaksin liekki kutistui ja katosi. Isä laski lampun pöydälle ja suuntasi alkoviin.
"Hyvää yötä. Hyvin tää menee. Näin sitä aletaan elää."
Joonas kietoutui peittoon. Lämpö oli rentouttanut lihakset. Särky ja palelu pysyivät poissa. Hämärä tuntui melkein kodilta. Pesukomuutti, kaappi ja liesi erottuivat mustina möhkäleinä. Liekin jälkikuva leijaili näkökentän nurkassa. Isän antama leipä turposi vatsassa. Näin sitä aletaan elää.
"Isä", Joonas sanoi. "Keneltä me saatiin tämä talo?"
Hän kuunteli tarkkaan ja erotti kuorsauksen.

Terhi Kuusisto: Hiekkamandala

Terhi Kuusisto: Hiekkamandala

Like 2017

203 sivua

Hiekkamandalan päähenkilö on Irene, kolmekymppinen joogaa harrastava opiskelija. Joogatunnilla hän kohtaa Omin, seitsemän vuotta itseään nuoremman miehen, pojan vielä. Yhdessä he kävelevät osittain samaa kotimatkaa viikosta toiseen, kunnes yksi sivuhenkilöistä, Irenen vielä syntymätön lapsi, tekee siirron että pääsee kasvuun Irenen kohdussa.

Om epäröi hetken, mutta kietoi sitten kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet tiukasti syliinsä. Silloin minun oli pakko sekaantua asiaan, sillä minun syntymisestäni ei olisi muuten tullut mitään. Tökkäsin Omia kultaisella kynnelläni ja kuiskasin hänen korvaansa: Halaa sitä niin kuin perhosta. Pidä sitä niin kuin pikkusammakkoa, varo ettei siltä katkea jalka. 

Kun hädin tuskin alkamaan ehtinyt suhde päättyy, hajoaa Irenen mieli, eikä paikkaannu matkalla Intiaan. Om auttaa Ireneä niin kuin parhaiten kykenee ja vie tämän hippihenkisen äitinsä Ellan luo asumaan ja toipumaan. 

Naiset ovat toisilleen äidillisiä ja "tyttärellisiä", ehkä paremmin kuin mihin Irenen oma äiti Ritva on kyennyt, ei tosin haluttomuuttaan vaan jonkinlaisessa kontaktin puutteessa. Omilla ja Ellallakaan ei aina ole ollut mutkatonta, mutta Ritvan ja Irenen välillä sukupolvien välinen kuilu on vielä syvempi. Kaiken lisäksi Irenen paras ystävä Anna on raskaana ja se herättää Irenessä kovan tarpeen saada oma lapsi ja toisaalta tuo mieleen kipeät muistot aiemmasta abortista. 

Ratkaisu antaa minä-kertojan ääni Irenen syntymättömälle lapselle teki lukemisesta monissa kohdin haastavaa. Alussa en meinannut saada tolkkua kaikista näistä kohtauksista. Esimerkiksi aivan alussa Irene on Intiassa ja kohtaa siellä auton alle jääneen koiranpennun joka kituu tuskissaan. Kaikki ympärillä ovat kuin eivät näkisi tai välittäisi, jolloin Irene rohkenee tekemään sen mikä oli pakko. Mutta miksi se koiranpentukin on Irenen syntymätön lapsi?

Minä siinä olin, minä uikutin maassa. Irene kumartui ottamaan pienen pääni kämmenelleen. Katsoin häntä lasittunein silmin ja hän katsoi takaisin. Hänen silmänsä hohtivat kuin sade, joka osuu lasiin ja liukuu hyväillen pitkin sen pintaa. Silloin me leimauduimme toisiimme lopullisesti. 

Minulla oli jonkinasteisena Intia-fanina isot odotukset tähän kirjaan ja tietyllä tavalla ne täyttyivätkin, mutta jälkimaku oli hieman sekava, vaikka kirjassa olikin paljon minulle mieleisiä elementtejä.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Wsoy 2017

179 sivua

Seitsemäs kevät on Ruotsiin sijoittuva episodiromaani, jossa on useita päähenkilöitä joiden tiet pienesti kohtaavat. Peter on organisaatiouudistuksessa työnnetty sivuun tv-meteorologin tehtävästään, taustatoimittajaksi joka on nyt lähetetty ilmastosymposiumiin kuin laastarina haavan päällä. Viimeisen puolen vuoden aikana Peter ei koe saaneensa mitään järkeviä tehtäviä ja se, että hänen työnsä saivat missinnäköinen tyttö ja 25-vuotias vastavalmistunut pojankloppi syö miestä. Toisaalta tehtävien muutoksessa on hyvätkin puolensa, eipä enää tarvitse vastailla chatissa katselijoiden kiukkuisiin kysymyksiin miksei vieläkään ole luvassa lämpenevää. Tv-meteorologin työ on erityisen epäkiitollinen tilanteessa, jossa Pohjolassa on ollut kuusi kylmää kesää peräkkäin. 

Susanne skypettää intialaisen klinikan kanssa. Ruudulla näkyy myös Padma, sivuttain kameraan niin että kasvava vatsa näkyy. Klinikka on erikoistunut sijaissynnytyksiin, Padma on hedelmöitetty Susannen munasolulla mutta lahjoittajan spermalla, sillä Susannen aviomies ei tiedä heille tulossa olevasta perheenlisäyksestä.

Neljän kuukauden jälkeen raskaus näkyy. Susanne alkoi jo pari viikkoa sitten pukeutua väljiin paitapuseroihin ja muotoja kätkeviin tunikoihin. Ensimmäisen vatsaproteesin hän ottaisi käyttöön ensi viikolla. Hän on tehnyt kolme erikokoista varastoon. Halvoista Ikean tyynyistä, sukkahousuista ja leveistä kuminauhoista kyhätyt mahat näyttävät uskomattoman aidoilta, kun päälle pukee äitiyssukkahousut.

Muita henkilöitä ovat Peterin ja Susannen puolisot ja sivusuhteet sekä tietenkin Padma, tuo nuori intialaisnainen jolla on omat syynsä ryhtyä kohdunvuokraukseen. 

Viehätyin Laitila Kälvemarkin tyylistä kirjoittaa lukiessani hänen edellisen romaaninsa Karkulahti. Seitsemännen kevään teemoina ovat suuret odotukset, vastakkainasettelu ja oman henkilökohtaisen onnen etsintä hinnalla millä hyvänsä. Laitila Kälvemark on tarttunut aiheisiin jotka ovat valitettavan tosia, kylmät kesät piinaavat meitä suomalaisia ja kohdunvuokrausbisnes voi olla aika häikäilemätöntä varsinkin kolmansien maiden mustan pörssin markkinoilla. Lähestyttyään teemoja useamman henkilön näkökulmasta kirjailija punoo päät taitavasti yhteen jättäen lukijalle riittävästi ajattelemisen aihetta.