Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi 

Gummerus 2016

234 sivua

Sinä valitsit minut, en tiedä, olitko kauan jo katsellut ja niin päättänyt, se jäi kysymättä. Minusta ei olisi ollut valitsemaan sinua, olin niin ujo etten olisi itse pystynyt sinua lähestymään, ikinä. En olisi uskaltanut. Ei olisi tullut mieleenkään, mutta sitten oven kello kilahti, ääni jäi taakseni oikealle, ja vasemmassa kädessäni minulla oli yhä rukkaset. Ulkona lumi suli ja pian poskellani huulten tuntu, niin pehmeä, yhtä aikaa salama ja ikuisuus, ja kun nostin pääni ja katsoin, sinä olit siinä enkä enää voinut irrota. Silmät jäivät kiinni silmiisi. Ilmassa leijui tytön tuoksu, vaikka mitä se edes on, en tiedä. Jotain makeaa ja puhdasta, ihan erilaista kuin miehissä, hiuksista ja ihosta se tulee, kevyestä hengityksestä. Teitä oli siinä kaksi tyttöä, mutta minä näin vain yhden. Siitä hetkestä kaikki alkoi. Et laskenut katsettasi, enkä minä. Kaikki meni nopeasti. Sota-aika. Kaksi kirjettä, ja sinä aloit minulle. 

Nyt tiedän sen tunteen, kun voisi oikeastaan lukea kirjan heti uudestaan toiseen kertaan, ihan kokonaan. Useinhan tulee tässä kirjoitusvaiheessa paljonkin sivuja plärättyä, mutta nyt on sellainen tunne, että haluaisin lukea uudelleen kaikki nuo kauniit sanat, lauseet ja virkkeet. Toisekseen, nyt kun tietää kaiken sen mitä on edessä näiden ensimmäisten sivujen jälkeen, joilta tuo ylläoleva näytekin on, voisi lukea ja ymmärtää niin monet asiat eri tavalla. 

Lempi sijoittuu 1940-luvulle, aikaan ennen Lapin sotaa ja vielä sen jälkeenkin. Nimensä se on saanut päähenkilöltään, kauppiaantyttäreltä, Siskon kaksoissisarelta. Toisaalta, voiko päähenkilöksi nimetä naisen, joka ei itse kerro tarinaansa? Ehkä päähenkilöt ovatkin Viljami, Sisko ja Elli, sillä he ovat Lempin tarinan kertojat.

Viljami vie vihille Lempin, tuo Pursuojalle jos nyt ei kaupunkilaistyttöä, niin kuitenkin tytön joka kiharsi tukkaansa ja lakkasi kyntensä, tytön jonka päähän olisi kuulunut valkolakki eikä navettaliina. Vaikka Lempi yrittää, aputytöksi palkattu tomera Elli katsoo nuorta rouvaa pahasti ja kadehtien, liian herraskainen on Lempi Ellin silmissä maatilan töihin. Lempin ja Viljamin onni jää lyhyeksi, keväällä syttynyt rakkaus suo nuorille onnentäyteisen kesän, mutta syksy tuo myös Viljamille pelätyn kutsuntakirjeen. Rintamalle joutuessaan Viljamia lohduttaa, että nuorikon seurana on edes Elli. 

Vähänpä Viljami tiesit.

Taitavaa, todella taitavaa. Kieli, tarinan kulku, se miten eri henkilöt tuovat tarinaan uusia näkökulmia. Miten lukija ensimmäisen kertojan osuuden luettuaan luulee tietävänsä miten asiat ovat ja miten toinen kertoja laittaa kaiken uusiksi. Kirja osoittaa hienosti sen, miten emme koskaan voi tietää tarkalleen mitä toinen ihminen ajattelee ja miksi toimii kuten toimii. Totuuden tapahtumista tietävät vain ne ihmiset, jotka ovat olleet paikalla, eivätkä hekään voi tietää muiden osallisten ajatuksia. Kaikki mitä näemme, on vain omaa tulkintaamme. Kiehtova ajatus, ja niin totta.

Mielettömän upea esikoinen! 

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä 

Atena 2014, 166 sivua

Kun Leenin äiti käyttäytyy omituisesti, eikä lääkäri silti löydä hänestä minkään neurologisen sairauden tunnuspiirteitä, varaa Leeni äidille ajan maan parhaaksi kehutulta neurospesialistilta. Tähän tapaamiseen ollaan matkalla Pöyliön kokoelman ensimmäisessä novellissa. Miksi sitten päädytään Pyhän Henrikin katedraaliin? "Tietenkin äidin piti hankkia sellainen sairaus, jota edes lääkärit eivät tunne", Leeni oli sanonut isälle, kun he olivat ajaneet vastaanotolta kotiin. 

Toisessa novellissa työkkärin virkailija lähettää Sillan Vahva vanhemmuus -kurssille. Sillan vieressä istuva nainen tussasi erivärisiä ympyröitä kuin hänelle olisi maksettu nopeudesta ylimääräistä työmarkkinatukea. 

Hämmästyttävän makaaberissa Kellonkissaniityssä Tainan äiti on kuollut. Koska isä haluaa vainajan haudattavan sukuhautaan ja tytär noudattaa äidin erilaista viimeistä toivetta, Taina tekee sen mitä tyttären tällaisessa tilanteessa tulee tehdä. - Kuinka pian vainaja alkaa haista autossa, jos lämpötila on yli kaksikymmentä astetta?

Odottaessaan he kiistelivät siitä, pitäisikö äiti laittaa matkatavaratilaan vai tuoda sisälle linja-autoon.
- Äiti saatetaan varastaa tavaratilasta, Taina sanoi.
- Hän ei mahdu hattuhyllylle, väitti Päivi.
Yhtäkkiä pussista kuului pieru, kuin erotuomarin pillin vihellys.
Sisarukset raottivat voimistelutelinepussin vetoketjua. Sisältä löyhähti haalea pierun haju, mutta äiti ei liikkunut. 

Pöykiön novelleissa riittää vauhtia, tilanteita, kysymyksiä, ajatuksia pohdittavaksi. Monenlaisia äitejä, monenlaisia tyttäriä ja yhtä monenlaisia äitien ja tyttärien välisiä suhteita. Muikeaa mustaa huumoria! 

En vieläkään tunnustaudu novellien ylimmäksi ystäväksi vaikka Pölynimurikauppiaan kaltaisten kokoelmien myötä kynnys tarttua novelleihin laskee kerta kerralta. Siitä huolimatta jään miettimään monen novellin kohdalla, eikö tässäkin olisi ollut aineksia kokonaiseksi kirjaksi? Luen Pöykiötä mielelläni lisää, kenties jatkossa jo parisataasivuisen romaaninkin.

Raija Oranen: Hehku

Raija Oranen: Hehku 

Teos 2006, 351 sivua

Meren ja paahteen hurmaava äpärä, auringon ja tuulten oikukas lapsi. 

Ruusujen ja neilikoiden, suolan ja kalan tuoksu, 

poltetun lannan, veren ja viemärien äitelä lemu.

Costa del Sol, Andalucia, Espanja, Eurooppa, Tellus.

Aurinkorannikko, Marbella, Puerto Banus, Villa Valo.

Elokuun helteen helliessä Marbellan rinteitä Sini Soraja Virta odottaa jännittyneenä sukuaan koolle 35-vuotissyntymäpäivilleen. Sini on halunnut koota perheen ympärilleen isänsä upeaan huvilaan Villa Valoon, tahtoen vielä yrittää hieroa sopua viimeksi hänen rippijuhlissaan saman katon alle mahtuneiden persoonien välille. Eronneet vanhemmat, Marita-äidin lapset edeltäneestä avioliitosta, Santtu ja Elisa, hekin jo viisikymppisiä, sekä äidin isä eversti Kerkkä, kaikki saapuvat Sinin toiveesta paikalle. Juhlat kruunaa isän antama upea lahja, uusi Sinin tarpeiden mukaisesti varusteltu Mersu, Sini kun on teini-ikäisenä päätynyt pyörätuoliin. Lupaavasti ensijännitteiden jälkeen alkanut ilta muuttuu kuitenkin pian tragediaksi kun Sinin isä menehtyy kesken juhlinnan.

Sini Soraja Valontytär Virta oli maailmassa ypöyksin. Hän oli luullut, että maa petti hänen allaan, kun hän aikoinaan oli oivaltanut, ettei kävelisi enää koskaan. Ei maa pettänyt silloin, ainoastaan jalat. Kamara luhistui vasta nyt. Hänestä oli tullut äärettömyydessä orpona leijuva, satunnainen olio, jonka olemassaololla ei ollut sen kummempaa merkitystä. Vaikka hän miten yritti ajatella lähistöllä asuvia sukulaisiaan ja kaikkia muita ihmisiä, jotka olivat ylistelleet isää hautajaisissa ja lähettäneet sähkösanomia, hän ei tuntenut heistä yhtäkään omakseen. He olivat pelkkiä tuttavia nyt, kun isä ei ollut välillä linkkinä. Kun hän ajatteli omia ystäviään, nämä tuntuivat kaikkoavan ja muuttuvan vieraiksi, joille hänen tuskansa sittenkin olisi pelkkä henkäyksen aihe.

Menestyneen rakennusliikkeen omistajana Valo Virta jättää ainoalle lapselleen mittavan perinnön. Sini ei kestä Suomen taloa ilman isää, eikä Aurinkorannikon huvilaakaan, vaan päättää etsiä oman kodin Espanjan auringon alta. Elisa-sisko, kiinteistövälittäjä, auttaa asiassa ja uuden kodin lisäksi Sini löytää uuden miesystävän. Valitettavasti hän joutuu huomaamaan, että sen enempää oman isän kuin uuden rakkaudenkaan kaikki toimet eivät kestä päivänvaloa. 

Luin Hehkun jo loppukeväästä, jos en aivan Costa del Solilla, niin Costa Blancalla kuitenkin. Ennen kuukauden mittaista roadtrippiämme läntiseen Eurooppaan pengoin kirjaston hyllyjä mielessäni kaksi ajatusta. Kirjat eivät saa olla niin uusia, että niistä tulisi varauspyyntöjä matkamme aikana ja niiden pitäisi liittyä jotenkin kohteisiimme tai matkailuun ylipäätään. Espanjaan sijoittuva Hehku pääsi itseoikeutetusti lukulistalle. 

Niin paljon kuin pidänkin Orasen historiallisista romaaneista, Fanny edelleen suosikkinani, ei Hehku ollut aivan minun kirjani. Olihan siinä juonenkäänteitä ja jännitystä, mutta jotain jäi tällä kertaa puuttumaan. Ehkä oikean tyyppinen lukija? Syksyn uutuus Ackté tulee varmasti olemaan enemmän minun juttuni. 

Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä

Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä 

Karisto 2015, 416 sivua 

Suomennos: Auli Hurme-Keränen 

Alkuteos: De skandalösa, 2013

1600-luvun loppupuolen Tukholmassa, jossa Magdalena Svärd, pian 26-vuotias ja siksipä vanhapiika, asuu kahdestaan palvelustyttönsä kanssa, elämä on yksinäisellä naisella rankkaa. Ja vaikka Magdalena hokee mantraansa, "Asiat voisivat olla paljon huonomminkin", juuri nyt ei tunnu siltä. Tukholmassa on satanut päiväkausia ja hänen kolmen huoneen vuokrahuoneistoonsa sataa sisälle kattoparrujen välistä. Tämän ankeuden keskelle saapuu kirje, jossa Magdalenaa pyydetään, korvausta vastaan luonnollisesti, ryhtymään muutamaksi viikoksi seuraneidiksi ja esiliinaksi neiti Venus Dag och Nattille, vapaaherrattaren tyttärelle joka on saanut kutsun vierailemaan suureen Wadenstiernan linnaan. Ensi alkuun Magdalena näkee kutsun vihonviimeisenä naulana arkkuun johon on lyöty vanhanpiian leima, eikä naista muutenkaan kiinnosta työtarjous hemmotellun, tyhjäpäisen seurapiirikaunottaren esiliinana. Magdalena suostuu kuitenkin ottamaan pestin vastaan pystyäkseen maksamaan vuokransa, ostaakseen ruokaa ja maksaakseen vihdoinkin uskolliselle Beata-piialleen palkkaa.

Vapaaherrattaren kirjeen tulosta saakka Magdalena oli toistuvasti uskotellut itselleen, että kaksikymmentäkuusi ei ollut erityisen korkea ikä. Että vaikka häntä pidettiin riittävän vanhana luotettavaksi seuraneidiksi naimahaluisille naisille, sen ei suinkaan tarvinnut merkitä, että hän olisi nykyään ikäneito.
Hän nielaisi raskaasti. Tietenkin hän oli ollut väärässä. Nähdessään nyt ensimmäisen kerran tytön, josta hänen odotettiin huolehtivan, Magdalena ymmärsi -selvästi ja tuskallisesti- että häntä voisi pitää likimain ikäloppuna.

Samaan aikaan Tukholman satamaa lähestyy laivallaan kreivi Gabriel Magnus Christian Gripklo. Mies on kiertänyt Delfinen-laivallaan maailman meriä ja palannut nyt sekä myymään lastinsa että hankkimaan vaimon. Jälkimmäinen on vähemmän hänen mieleensä, mieluummin hän suuntaisi purjeet saman tien Länsi-Intiaan. Sen sijaan hänen tulee ohjata laivansa Wadenstiernan linnaan, jossa äiti ja sisaret suunnittelevat suuria kesäjuhlia Gabrielin naittamiseksi. Edeltävän talven mittaan nimittäin sekä Gabrielin isä että molemmat veljet ovat menehtyneet ja suvun mustasta lampaasta, jo kuusitoistavuotiaana merille lähteneestä Gabrielista, on tullut kreivi ja vapaaherra jolla on maata ja omaisuutta pitkin Ruotsia ja Suomea. Itse asiassa hänestä on sitten edellisen Ruotsissa käyntinsä jälkeen tullut yksi valtakunnan merkittävimmistä miehistä, ja tällaisen merkittävän miehen velvollisuus on hankkia vaimo ja perillisiä. Gabrielin itsensä ei tarvitse nähdä vaivaa vaimon valinnasta, äiti tulee hoitamaan kaiken. Äidin mielestä vaimossa tärkeintä on hyvä suku, Gabrielista se, ettei vaimo ole hänen tiellään. Ennakkosuosikin titteliä kantaa luonnollisesti Magdalena Svärdin kaitsema Venus-neiti.

"Hänen majesteettinsa kuningas saapuu myös", leskikreivitär sanoi ja antoi sitten kuoliniskun. "Poikani on luvannut minulle kosia Venus-neitiä, jotta voimme julkaista kihlauksen kaikkien ollessa koolla." 
"Totta kai", Magdalena mumisi automaattisesti. 
Hänen olisi pitänyt nousta ja lähteä, mutta hän ei pystynyt. Hänellä oli niin raskas olo, kauhean raskas. Ja hänen kaikki voimansa menivät itkun hillitsemiseen.
Leskikreivitär kumartui eteenpäin ja sanoi lempeästi: "Jättäkää hänet rauhaan, minä pyydän."
"Totta kai", Magdalena mumisi jälleen. 
"En ikinä uneksisikaan pyytäväni teitä lähtemään Wadenstiernasta. Se ei ole minun asiani. Sitä paitsi tehän olette täällä Venus-neidin takia. Ja Venus-neidin äiti on läheinen ystäväni, enkä milloinkaan saattaisi häntä noloon asemaan."
Leskikreivitär nousi osoittaakseen, että vastaanotto oli ohi. 
"Mutta te olette nainen, neiti Svärd. Ja loppujen lopuksi on aina naisen tehtävä käyttäytyä viisaasti." Hän puristi kätensä yhteen eteensä. "Vastuu on teillä."

Skandaalinkäryä on toinen Simona Ahrnstedtiltä lukemani kirja. Edellisessä suomennoksessa Sitoumuksia liikuttiin 1300-luvulla ja siitä jäi (valitettavasti) päällimmäisenä mieleen pitkät, yksityiskohtaiset seksikohtaukset. Skandaalinkäryssä ajankuvaa tuodaan jo paremmin julki ja juonikin on paremmin rakennettu. Kirjailija on mielestäni kehittynyt roimasti parempaan suuntaan. Vaikka Skandaalinkäryäkin on viihteellinen romaani, esimerkiksi Gabrielin tausta meriä seilaavana vastentahtoisena kreivinä tuo kirjaan muutakin sisältöä kuin pelkän rakkaustarinan ja henkilögalleriakin on edellistä romaania monipuolisempi. Loppuratkaisusta ei löydy varsinaisia yllätyksiä, mutta pari mielenkiintoista twistiä löytyy. Lukujumituksen purkamiseen kirja oli oivallinen valinta, helppolukuinen, sujuva, mukaansatempaava ja viihdyttävä.