Veera Salmi: Kaikki kevään merkit



Veera Salmi: Kaikki kevään merkit

Otava 2014, 234 sivua

Kun näin Kaikki kevään merkit Otavan syysluettelossa, tiesin heti haluavani lukea sen. Helsingin Linnunlaulun huvilat ovat upeita ja niin kiehtovia, että jo pelkästään sellaiseen sijoittuvaan romaaniin tarttuminen on kuin kurkistus huvilaan itseensä.

Ristipistoruusut ovat Helenin tekemät. Minä en ole koskaan sanonut Heleniä isoäidikseni, eikä mamma ole sanonut häntä äidikseen. Aina vain Helen, Helen, Helen. Hento, hauras, hajoava Helen. Heikko, herkkä, heinänkorsi, heleä, katkennut korsi, katkera, karkea, karmea. Vapiseva, variseva, vanki.
Helen puhui ruotsia.
Me emme puhu.
Helen teki ristipistotöitä.
Me emme tee.

Suvun tarinaa lähdetään purkamaan lyhyissä luvuissa eri sukupolvien naisten kertomana. Nykyhetkessä, huhtikuisena päivänä 2005, Marie odottaa vieraita kaksostyttäriensä Marian ja Märtan kuudensille syntymäpäiville. Marien äiti muistelee menneitä päivää ennen kaksosten juhlapäivää. Marien omat muistot ovat lapsuudesta 80-luvun alussa ja kaksosten isän tapaamisesta 90-luvun lopulla. Pikkuhiljaa eri aikakausina ja eri henkilöiden näkökulmista avataan lasten ja aikuisten traumoja, hylkäämisiä, pettämisiä, järkkynyttä mieltä. Kun kukaan ei ole oikein ehjä ihminen, on vaikeaa kulkea toinen aikuinen rinnallaan saati kasvattaa lasta. 

Meduusat ja vuokot alkoivat aina elää omaa elämäänsä, kun me tapasimme. Ne suipistelivat suitaan, kaikki maksat ja haimat ja munuaiset irtosivat ja uivat minun sisälläni, rakot turposivat ja suolet, kaikki menivät aivan sotkuun ja epäjärjestykseen ja minä vihasin sitä. Minun piti todella pitää varani, ettei se hullunmylly olisi saanut liian suurta otetta minusta. Minä ahmin tyhjää tyhjyyttä sisääni, söin sitä kun en muutakaan tiennyt tehdä.

Välillä teksti oli sellaista tajunnanvirtaa ja sanoilla iloittelua, leikittelyä, että minusta tuntuu kuin istuisin itse edelleen paikallani mutta teksti jonka juuri luin leijaili kymmenien metrien korkeuteen ennen kuin sain sen hännästä kiinni. Vai sainko? Joka kertako?

Hiljaisuus puskee paksuna huoneeseen. Vanhat ihmiset huokaavat huoneen täyteen. Ummehtunutta murhetta, huolta, hometta huokuu, hyökyy minun päälleni, minun ylitseni, ryppyjä, rakkuloita, rohinaa, röhinää, roinaa, keuhkoja ja vanhaa venynyttä ihoa, suonisia, sinertäviä kämmenselkiä, paksuja keltaisia kynsiä, känsiä, uurteita, huurteita, minä pyörryn jos en pääse pian ikkunaan, jos en saa koskettaa lasia sormillani, painaa kämmentäni sen kylmään, kosteaan pintaan.

Olen ihaillut kaunista kieltä esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa, mutta Kaikki kevään merkit meni kielensä puolesta jo paikoitellen överiksi, mikä muutamassa kohtaa jopa vaikeutti tarinan seuraamista. Jäin miettimään hoksasinko yhden oleellisen seikan niin myöhään koska a) lukijan oli tarkoituskin oivaltaa se vasta silloin vai b) jäikö minulta jo aiemmin jotain huomaamatta kun en osannut oikein tulkita jotain ajatuksenjuoksua.

Olen toisinaan kärsinyt lukujumista tiiliskivien kanssa, mutta ensimmäistä kertaa luin toista viikkoa näin pientä kirjaa, etenkin sen alkupuoliskoa. Toisaalta kirja on pieni vain sivumäärältään, tarinana se kasvaa suureksi. Se lähti myös kasvamaan aivan eri suuntaan mitä alkujaan odotin mutta piti erityisesti loppua kohden otteessaan. Hankalanpuoleisen alun jälkeen kirja palkitsi loppuratkaisuillaan ja muutaman päivän sulattelun jälkeen jälkimauksi jäi, että pidin siitä. Pidin itse asiassa aika paljonkin, mitä en vielä alkupuoliskoa taapertaessani olisi veikannut lopputulemaksi.

Marja Björk: Posliini

 

Marja Björk: Posliini

Like 2008, 265 sivua

 

 

Kun Jaana saa vanhalta dementoituneelta mieheltä laatikollisen lapsena tälle kirjoittamiaan kirjeitä, vanhat muistot pulpahtavat pintaan.

 

Jaanan ensimmäisen kerran kohdatessa hänet, tätinsä uuden miehen Kurren, elettiin 60-lukua. Plymouth Barracudalla Pohjois-Karjalaisen kyläpahasen kaupan pihaan kaartanut pariskunta on kuin suoraan Hollywoodista. Ellei Jaana olisi jo muuten heistä häikäistynyt, hän saa myös jotain mitä kotona hänelle ei riitä -huomiota. Pian hän pääsee elämään unelmaa, viettämään lomiaan Kurren ja Anitan kahden aikuisen perheeseen Helsinkiin. Siellä idylli kuitenkin osittain murenee Jaanan saadessa Kurrelta paitsi tukan silittelyä ja lahjoja myös erityiskohtelua josta ei aluksi ole mielissään mutta mitä lopulta janoaa, tahtoo ja vaatii silloinkin kun Kurre ei enää haluaisi. Keskinäinen salaisuus ei silti silloinkaan ole kevyt taakka kannettavaksi.

 

Kurre kääri minut syliin, veti kainaloon lähelleen.

- Kyllä minuakin itkettää, hän sanoi. - Meissä kaikissa aikuisissa on pimeät puolemme, pitää vain ymmärtää. On ihan hyvä, että sinua pelottaa, kun olet vielä noin pienikin.

Hän sanoi, että oli niin onnellinen kun hänellä oli minut, että oli maailman onnellisin ihminen ja että kukaan muu ei ole niin hyvä ja kiltti hänelle kuin minä. Ja että hän puolustaisi minua ikuisesti.

- Joskus voi tapahtua vähän tällaista, mutta sinun ei pidä ajatella sitä yhtään. Aikuisena sitten ymmärrät enemmän.

Hän tarjosi peukaloaan ja minä painoin omani siihen varovasti salaisuutemme merkiksi. 

 

Björkin esikoisromaani käsittelee tuota vaikeaa asiaa, pedofiliaa. Ja hyvin käsitteleekin, lisäksi tuoreemmasta näkökulmasta, jossa Kurt edes väärin toimiessaan ei ole "julma kiduttaja". Hellyyden- ja huomionkipeä lapsi suostuu pitämään salassa sen rakkauden lajin johon ei ensin ole valmis, mutta jonka myötä kasvaa nuoreksi naiseksi nopeammin kuin todennäköisesti muuten olisi. Luokan pojat ovat lapsellisia, ja Jaana tuntee olevansa isompi kuin onkaan, kun tietää "niistä asioista" niin paljon enemmän kuin luokan muut tytöt. Kun Jaana oivaltaa Marianna-serkun saavan samanlaista erityiskohtelua Kurtilta, tytössä herää mustasukkaisuus. Hän haluaisi pitää Kurren itsellään, heidän suhteensa ainutlaatuisena.

 

Kaipasin joka aamu villisti ja kipeästi Kurtin viereen. Omassa sängyssäni mietin, tekikö hän muidenkin tyttöjen kanssa samaa. Olivatko he Mariannankin kanssa tehneet samaa? Entä toimiko kaikkien miesten kikkeli samalla lailla kuin Kurren? Isän kikkeli, veljien? Ukin?

Aamiaispöydässä Kurre oli hiljainen, kurkusta pääsi murisevia ääniä, joita hän ei itse huomannut. Katsoin häntä. Halusin olla elämäni loppuun asti hänen kanssaan.

 

Pidin romaanista kokonaisuudessaan, kipeästä aiheestaan huolimatta. Pidin posliini-sanan monipuolisesta käytöstä ja aivan erityisen paljon pidin myös romaanin onnistuneesta 60-70 -luvun ajankuvasta; niin perheestä jossa lapsia ei huomioitu tämän päivän malliin kuin siitä miten hienoa oli päästä lomilla maalaiskylästä Helsinkiin. Sen kaiken olen elänyt itsekin.

 

Tämän jälkeen olen jo lukenut Björkin uusimman, Mustalaisäidin kehtolaulun, ja haluan lukea hänen muutkin romaaninsa sillä pidän erittäin paljon hänen tyylistään kirjoittaa.



Raija Oranen: Aurora

Raija Oranen: Aurora

Teos 2014, 632 sivua

Raija Orasen tämän syksyn uutuusromaani Aurora kertoo Aurora Karamzinin, os. Stjernvallin elämästä.

Vuoden 1824 syksyllä koittaa Auroran siihenastisen elämän kohokohta. Kuusitoistavuotias neito astuu debytanttina seurapiireihin yllään Pariisista tilattua, Pietarissa ommeltua vaaleanpunaista tylliä. Auroran isäpuoli, korkeassa asemassa oleva prokuraattori Carl Johan Walleen povaa kauniille, älykkäälle ja Pietarissa hyvin koulitulle tytölle loistavaa tulevaisuutta ja asemaa hovissa. Kosijat, sulhaset, kaksi aviomiestä ja kaksi lasta täyttävät Auroran elämän. Matkoja, milloin aviomiehen terveyttä parantamaan, milloin toisen liikeasioita hoitamaan. Kesät Suomessa, talvikaudet Pietarissa. Paikoitellen Auroran elämän seuraaminen on hieman pitkästyttävää kun samat tapahtumat toistuvat vuosi toisensa jälkeen. Kesäksi muutetaan joka vuosi Pietarista Träskändaan, kesän päätyttyä palataan kuin itsestäänselvyytenä jälleen Pietariin eikä joka vuodelle ole muita erityisen merkittäviä tapahtumia. Juonen kulullisesti suurempaa antia onkin se myllerrys joka on menossa sekä maailmalla että Venäjän suurruhtinaskunnassa.

Kirjan myötä kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, että vaikka me jälkipolvet ihailemme tuon ajan merkittäviä miehiä ja naisia, omana aikanaan he eivät saaneet varauksetonta ihailua, päinvastoin. Esimerkiksi Topelius sai vastaansa paljon vihaa ja hänet jopa leimattiin venäläismieliseksi kun keisari Suomen vierailullaan nimitti hänet yliopiston historian professoriksi ohi normaalin yliopistomenettelyn. Keisari puolestaan pelkäsi jatkuvasti ruotsalaismielisten ajatusten leviämistä Suomessa ja tämän seurauksena sensuuri oli rankkaa. Ruotsalaislehdetkin leikeltiin riekaleiksi ennen kuin ne päätyivät suomalaisiin käsiin. Myös Runebergia ja etenkin Snellmania kirjassa käsitellään paljon ja tämän myötä käsitykseni sekä Snellmanista että korkeimmissa asemissa olevien virkamiesten suhtautumisesta Suomen kansallisaatteen nousuun sai uusia näkökulmia.

Professori Nervander purki raivoaan Walleenille: -Miten Snellman ja muut ruotsinkieliset voivat olla luonnollisia suomen kielen edistäjiä, kun kukaan heistä ei pysty lukemaan suomenkielistä kirjaa ilman sanakirjaa tai kirjoittamaan virheettömästi suomenkielistä lehteä? Savolaiset tuskin ymmärtävät puoliakaan Ingmanin opettelemasta kankeasta kielestä, jota he nimittävät suomeksi.
- En ymmärrä minäkään, Walleen sanoi. -Enkä ymmärrä sitäkään, miksi minun pitäisi ymmärtää. Minä puhun ruotsia, ranskaa, saksaa ja venäjää ja hiukkasen jopa englantia, niin että minulle riittää. Mutta se Snellman täytyy kyllä silti pelastaa, ennen kaikkea häneltä itseltään. Tällä haavaa sensuuri ei onneksi kuulu minun harmeihini, niin että jollen voi häntä auttaa, en voi olla myöskään häntä tuhoamassa.

Kirjaa voi suositella erityisesti autonomian ajasta kiinnostuneille lukijoille jotka haluavat runsaasti faktaa. Kokonaisuus tahtoo välillä kääntyä niin päin, että Aurora on taustana historian tapahtumille. Sinebrychoffin suvusta kertova loistava Fanny on edelleen suurin suosikkini Orasen romaaneista.

Simona Ahrnstedt: Sitoumuksia



 

Simona Ahrnstedt: Sitoumuksia

Karisto 2014, 443 sivua

Alkuteos: Betvingade 2012, Ruotsi



Itägöötanmaa vuonna 1349. Markus, komea tumma ritari ja kuninkaan läheinen soturi. Iliana, kaunis kipakkaluonteinen mahtimiehen tytär hunajanvärisine hiuksineen. Näiden kahden kohtaamisesta epäsuotuisissa oloissa lähtee liikkeelle tarina jossa riittää kosolti sekä seikkailua että seksiä, jälkimmäistä yllättävissä määrin. 

Ilianan neitseellisen maineen kyseenalaistuessa Markuksesta aivan suoraan johtumattomista syistä kuningas määrää ritarin naimaan tytön ja äkkiä sittenkin. Kuningas saattueineen on matkalla Tukholmaan, velipuoliensa hääjuhliin, eikä kaipaa ylimääräisiä viivytyksiä. Iliana pitää yllätyssulhoaan raakalaisena ja menisi mieluummin vaikka luostariin. Markus pitää vaimoa ylipäätään tarpeettomana, mutta mikäli hänen on Iliana naitava, naisen voi onneksi lähettää kotitiluksille, unohtaa sinne ja lähteä itse sotimaan. Markuksen paikka on kuninkaan, ei vaimon rinnalla. Miten lupaava aloitus avioliitolle!

"En ole koskaan rukoillut teiltä mitään, mutta nyt rukoilen polvillani. Isä kiltti, älkää pakottako minua hänelle."
"Se on jo päätetty", hänen isänsä sanoi
"Tällä tavalla voit ainakin olla hyödyksi", hänen äitinsä sanoi. "Mies on rikkaampi kuin Axel ja hän on hyväksynyt ehtomme."
Iliana taisteli pakokauhua vastaan. "Isä kiltti", hän sanoi ääni särkyen, mutta pakottautui jatkamaan. "Mieluummin kuolen." Hän ei rohjennut katsoa kuningasta, joka istui pöydän toisella sivulla hiljaa, jalat levällään ja kuninkaallisena.
Hänen äitinsä vastasi: "Jos häpäiset meidät", Rikissa sanoi vaimealla äänellä, "et saa rangaistustasi minulta vaan isältäsi."
"Sitäkö sinä tahdot?" hänen isänsä kysyi ja astui uhkaavan askeleen häntä kohti. "Että vien sinut pajaan ruoskintapaikalle?"

Sitoumuksia on viihdyttävä keskiaikaan sijoittuva romaani josta voi nauttia kun siihen asennoituu nimenomaan viihderomaanina. Tarinana se voisi sijoittua mille vuosisadalle tahansa, eikä historian tapahtumia oltu suureksi harmikseni juurikaan huomioitu. Kuninkaana tuohon aikaan oli Maunu Eerikinpoika puolisonaan Blanka Namurilainen, tuo ainakin itselleni parhaiten Albert Edelfeltin maalauksesta tuttu kuningatar. Muistatteko tauluun liittyvän runon? Aja aja aja, Blankan ratsastaja on Topeliuksen kynästä lähtöisin. Maunun ja Blankan hallitsijakausi oli värikästä aikaa kapinoineen ja takinkääntöineen, olipa Maunu julistettu pannaankin. Voi kunpa edes jotain näistä olisi hyödynnetty tarinan taustalla tapahtuvana!

Sitoumuksia keskittyy historian viitteiden sijaan puhtaasti Ilianan ja Markuksen rakkauden kehittymisen eri vaiheisiin. Seksiä kirjassa on paljon, jopa lähes kymmenen sivun mittaisia kohtauksia. Ne eivät häirinneet minua muutoin, mutta esimerkiksi molemminpuolinen suuseksi ei vain tunnu minusta 1300-lukuiselta.

Kevyenä välipalakirjana romantiikan nälkään Sitoumuksia on paikallaan. Itse luin tätä yölukemistona Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmän rinnalla, sitä kun en todellisiin tapahtumiin perustuneena, aitoja kuvia ja lehtiartikkeleita sisältävänä uskaltanut juuri ennen nukahtamista lukea. Tosin en nähnyt yhtäkään seksiunta Sitoumuksien innoittamana, pitäisikö kuitenkin olla pettynyt? ;)

Elävissä kuvissa: Mielensäpahoittaja

Kävimme isännän kanssa tänään elävissä kuvissa katsomassa Mielensäpahoittajan. Ja niin kuin onkin tarkoitukseni ollut edes ne kaksi ensimmäistä kirjastosta lainassa olevaa Tuomas Kyrön kirjaa lukea, tuli elokuva nähtyä ensin kun en malttanut enää odottaa :-)

Kyllä minä niin mieleni hyväksi sain kun kävin tämän katsomassa! Enkä ollenkaan usko ettenkö voisi vielä kirjojakin lukea, ovat ne lyhyet tarinat kuitenkin aivan eri asia kuin pitkä elokuva. Juonesta liikoja paljastamatta voinen sanoa nauraneeni makeasti ääneen useammassakin kohdassa, mutta erityisesti niissä joissa Mielensäpahoittaja keskusteli S-kaupan kassan kanssa Escortista ja totesi kypärän unohtuneen tomaattitalolta :-D

Ellet vielä ole nähnyt, kannattaa käydä katsomassa! 

Kuvat: Finnkino